(Hän heittää vaippansa pois ja seisoo komeassa asussa.)
KLAARA. O je! Voi ihmettä!
EGMONT. Nyt minulla on kädet vapaana.
(Armastaa.)
KLAARA. Laskekaa! Teiltä nuhrautuu vaatteet. (Astuu takaperin.) Kuinka
komea! Nyt min' en tohdi teitä, en hipaistakaan.
EGMONT. Oletko sinä nyt tyytyväinen? Minä sulle lupasin täällä kerran
hispanialaisiks' esiytyä.
KLAARA. Enhän minä sen koommin teiltä sitä pyytänyt; arvelin, ett'ette
tahtoneet. -- Oi, tämä Kultainen Talja!
EGMONT. Siinä sen saat nähdä nyt!
KLAARA. Ja senkö on keisari sulle ripustanut kaulaan?
EGMONT. Niin, lapsi! Ja kantimet ja tämä tähtikunnan merkki antaa
sille, joka niitä kantaa, vapaus-edut mitä jaloimmat. Koko maan päällä
en tunnusta minä ketään tekojeni tuomariksi muita kuin tähtikunnan
suuri-mestarin yhdessä ritarikokouksen kanssa.
KLAARA. O, sinä voisit hyvin antaa koko maailman tuomita itseäsi! --
Sametti on sangen ihanaa, ja nauhat ja korko-ompelukset! -- Eihän tässä
tiedä, mistä alkaa.
EGMONT. Katsele vaan kylliksesi!
KLAARA. Ja tämä Kultainen Talja! Te kerroitte historian mulle ja
sanoitte, että se on kaiken suuren ja kalliin osan tunnustähti, mikä
ansaitaan ja hankitaan vaivalla ja ahkeruudella. Se on sangen kallis --
minä voin tätä verrata sinun rakkauteesi. -- Sitä minä kannan samassa
kohti, sydämessäni, -- Ja kuitenkaan --
EGMONT. Mitä sinä aijoit sanoa?
KLAARA. Eihän vertaaminen miten suju.
EGMONT. Kuinka niin?
KLAARA. Rakkauttasi en ole vaivalla ja ahkeruudella ansainnut, en
hankkinut.
EGMONT. Rakkauden laita on aivan toisin. Sen sinä ansaitset juuri siitä
syin, kun sin' et sitä hanki -- ja ainoastaan nepä ihmiset sen
kohtaavat parhaiten, jotk' eivät sitä etsiskentele.
KLAARA. Oletko sinä tämän itse kokenut? Tarkoittiko tämä ylväs
huomautus sinua itseäsi? Sinua, jota kaikki kansa rakastaa?
EGMONT. Olisinko minä edes jotain heidän hyväksensä tehnyt! Voisinko
minä jotain heidän hyväksensä tehdä! Heill' on sula hyvä tahto minua
rakastaa.
KLAARA. Sinä varmaan olet hallitsijattaren luona ollut tänään?
EGMONT. Niin, olinhan minä siellä.
KLAARA. Onko välinne hyvä?
EGMONT. Siltä ainakin näyttää. Me olemme kohtelijaita ja ystävällisiä
toisillemme.
KLAARA. Jako oikein sydämestä?
EGMONT. Minä suon hyvää hänelle. Kullakin on omat aikeensa. Eikä se
asiassa vaikuta mitään. Hän on mainio vaimo, tuntee kansansa ja näkisi
kyllin syvälle, ell'ei hän olis' epäluulokas samalla. Minusta hänell'
on suuri tekeminen, kun hän minun elossani ja olossani aina vainuaa
salaisuuksia, ja niitäkös ei minulla ole yhtään.
KLAARA. Eikö ihan yhtään?
EGMONT. No nyt! Eräs pikkuruikkunen lymy. Joka viinilaji aikaa myöten
ainestaa astiaan viinikiveä. Oranialaisesta hälle on kuitenkin vielä
parempi huvitus ja aina uusi tehtävä. Tämä mies on saavuttanut sen
maineen, että hänellä muka aina on joku salahanke mielessä. Ja niinpä
hallitsijatar koettaa aina pälyä tämän otsaa, oivaltaakseen, mitä se
mies mahtanee ajatella, koettaa pälyä tämän askeleita, saadakseen vihiä
siitä, minne se niitä mahtanee suunnata.
KLAARA. Teeskenteleekö hän?
EGMONT. Hallitsijatarko? -- Ettäs kysyt!
KLAARA. Anteeksi, minä aijoin kysyä: onko hän viekas?
EGMONT. Ei sen enemmän eikä vähemmän kuin minkä jokainen, joka tahtoo
tarkoitustensa perille päästä.
KLAARA. Min' en vois' aikaan tulla suuressa maailmassa. Mutta
hänellähän onkin miehinen henki. Hän on naiseksi muullainen, kuin me
ompelijattaret ja kyökkinäpsät. Hän on suuri, uljas ja päättäväinen.
EGMONT. Niin, joll'ei eteen satu kovin kirjavata. Mutta tähän toviin on
hänen päänsä vähän pyörällä.
KLAARA. Kuinka niin?
EGMONT. Hänell' on hivene viiksiäkin ja silloin tällöin
jalkoleini-kohtaus. Oikea amatsooni!
KLAARA. Majesteetillinen rouva! Minä hätäytyisin astuessani hänen
eteensä.
EGMONT. Ethän sinä muuten ole aivan arka. Eikä tuo olisikaan
hätäytymistä, ainoastaan immen kainoutta.
(Klaara luo silmänsä alas, käteen tarttuen nojautuu Egmontiin.)
EGMONT. Minä ymmärrän sinut! Rakas tyttö! Sinä saatat nostaa silmäsi.
(Suutelee Klaaran silmiä.)
KLAARA. Suo minun vaijeta! Suo minun pitää sinut! Suo minun katsella
sinua silmiin, löytää niistä kaikki tyynni, lohtu ja toivo ja ilo ja
suru! (Syleilee ja katselee Egmontia.) Sano mulle! Sanos! Enhän minä
käsitä! Oletko sinä Egmont, kreivi Egmont, tuo suuri Egmont, joka niin
paljon huomiota herättää, josta sanomissa kerrotaan, jota kaikki
maakunnat jumaloitsevat?
EGMONT. En, en minä ole tuo.
KLAARA. Kuinka?
EGMONT. Katsopas, Klaara! -- Annas minä istun! (Hän rupee istumaan,
Klaara polviutuu jakkaralle hänen eteensä, panee kyynäsvartensa hänen
syliinsä ja katselee häneen.) Tuo Egmont on ikävä, valju, kylmä Egmont,
jonka täytyy itseänsä olettaa, näyttää milloin mitä, kulloin kuta
naamaa, tuo kiusattu, väärin tunnettu, selkattu, vaikka hän ihmisten
mielestä on iloinen ja hauska, tuo jota rakastaa kansa semmoinen, jok'
ei tiedä, mitä tahtoo, jota kunnioittaa ja tähtiin ylistää joukko
semmoinen, jonka kanssa ei ole mihinkään yrittämistä, ympärillä
ystäviä, joidenka haltuun hän ei tohdi heittäytyä, tuo jota silmällä
pitää ihmiset, jotka tahtovat uiden-voiden takerruttaa häntä, tuo
työskentelevä ja harrastava usein päämäärää vailla, enimmäkseen palkkaa
vailla -- O, anna mun olla ilmaisematta, mitenkä tuon on laita, --
mitenkä tuon on mieli! -- Vaan tämä -- kuules, Klaara -- tämä on
rauhallinen, avomielinen, onnellinen, tämä on sen parhaimman sydämen
rakastettu ja tuttu, minkä hänkin tuntee kokonaan, ja täydellä
rakkaudella ja luottamuksella painaa omaa sydäntänsä vasten. (Armastaa
Klaaraa.) Tämä on sinun Egmontisi!
KLAARA. Niin suo minun kuolla! Maailmass' ei ole ylempää riemua kuin
tämä!