Hallitsijattaren Palatsi.
HALLITSIJATAR. Olisihan minun pitänyt sitä aavistaa. Oh! Kun työssä ja
vaivassa omintakein elää uurastetaan, ajatellaan aina tekevänsä mitä
mahdollisinta, ja joka kaukaa katselee ja käskee, luulee vaativansa
vaan tavallisen mahdollista. -- O, noita kuninkaita! -- Enpä olis'
uskonut, että se minua voisi näin tuskastuttaa. On niin ihana hallita!
-- Ja luopua? -- En tiedä, mitenkä isäni hennoi; mutta kyllä minäkin
tahdon.
(Machiavelli näkyy perältä.)
Astukaa tännemmä, Machiavelli! Minä tässä ajattelen veljeni kirjettä.
MACHIAVELLI. Onko minulla lupa kysyä, mitä se sisältää?
HALLITSIJATAR. Yhtä paljon hellää huomiota minua kohtaan kuin huolta
hänen valtioistaan. Hän kiittää sitä pontevuutta, ahkeruutta ja
uskollisuutta, millä minä olen tähän asti valvonut hänen majesteettinsa
oikeuksia tässä maassa. Sitä hän surkuttelee, että minulla on tämän
uppiniskaisen kansan hillinnässä niin paljon tekemistä. Hän on minun
tietojeni syvyydestä niin täysin varma, minun toimenpidetteni
älykkyyteen niin erinomaisen tyytyväinen, että melkeinpä minun täytyy
sanoa: se kirje on ylen korea kirjeeksi kuninkaalta, veljeltä
liijatenkin.
MACHIAVELLI. Ei tämä liene ensi kerta kun hän teille velkapäänä
julistaa varmaa tyytymystänsä.
HALLITSIJATAR. Vaan ensi kerta, kun se esiytyy ainoastansa kaunopuheen
kuviona.
MACHIAVELLI. Min' en ymmärrä teitä.
HALLITSIJATAR. Niinpä kuulkaa! -- Hän tuumii tämän esipuheen perästä,
että minä, vailla sotaväkeä, vailla pikku armeijaa, saan aina täällä
esiytyä raukan kuvaimena. Meilt' oli väärä teko, sanoo hän, asukasten
valituksia noudattaen, peruuttaa sotamiehemme pois maakunnista. Hän
tuumii, että varustusväki, tuo joka porvarin niskaa oikein sälyttää,
painollansa tyystyttää hänet suurin hyppimästä.
MACHIAVELLI. Se mielet ärsyttäisi äärettömiin.
HALLITSIJATAR. Mutta kuningas tuumii, -- kuuletko sinä? -- että joku
kunnon kenraali, tuommoinen, jok' ei alunkaan ota kuuloon järjen
puolta, vois' sangen pian toimita kansasta ja aatelista, porvarista ja
talonpojasta selville -- ja sitä varten lähettää vahvan sotajoukon
etupäässä -- herttua Alban.
MACHIAVELLI. Alban?
HALLITSIJATAR. Sinä hämmästyt?
MACHIAVELLI. Te sanotte: lähettää. Hän kysyy arvaten: pitääkö hänen
lähettää?
HALLITSIJATAR. Kuningas ei kysy, hän lähettää.
MACHIAVELLI. Niin siinä teill' on kokenut soturi palvelukseenne.
HALLITSIJATAR. Minun palvelukseeni? Puhu suoraan, Machiavelli.
MACHIAVELLI. Min' en hennoisi teidän edellenne ryyvätä.
HALLITSIJATAR. Ja minä hennoisin teeskennellä. Minua on loukattu,
loukattu syvälti. Minä tahtoisin mieluummin, että veljeni sanoisi, mitä
hän ajattelee, kuin että hän nimensä kirjoittaa säällisten kirjelmäin
alle, joita valtiosihteeri sepittää.
MACHIAVELLI. Eikö sitä pitäisi havaita --?
HALLITSIJATAR. Ja minähän tunnen heidät sisältä ja ulkoa. He mielellään
soisivat, että kaikki tyynni olis' siivottua ja lakaistua; ja kun he
itse eivät ryhdy asiaan, niin saa luottamusta kuka hyvänsä, jokahan
luuta kädessä tulee. -- O, minusta tuntuu kuin ihan näkisin mä
kuninkaan kudottuna neuvoskuntineen tälle tapetille!
MACHIAVELLI. Niin elävästi?
HALLITSIJATAR. Ei yhden yhtä juonnetta puutu. On joukossa hyviäkin
ihmisiä. Tuo rehellinen Rodrigo, joka on niin kokenut ja tasainen, ei
kovin korkealle tähtää eikä minkään anna kukistua, suora Alonzo, uuras
Freneda, luja Las Vargas, ynnä vielä muutamia, jotka kyllä kallistuvat
mukaan, jahka se hyvä puolue vallastuu. Mutta tuollahan istuu se
kuoppasilmä Toledolainen -- otsa kupari, katse tuli ja syvä --
hammas-raostaan mumisee naisten hentoutta, ajattomia myönnytyksiä, sekä
että naiset hyvin pystyvät ajamaan opetetuilla selkähevosilla, vaan
itse ovat kehnoja tallimestareita, ja sen semmoisia sukkeluuksia, joita
minä ennen aikaan sain olla mukana kuulemassa herroilta valtiomiehiltä.
MACHIAVELLI. Värin puolesta teidän taulunne on aika lailla
silmäänpistävä.
HALLITSIJATAR. Tunnustakaa vaan, Machiavelli! Koko tuossa
hahmokaavaelmassani, josta kaikite saisin maalauksen syntymään, ei ole
yksikään väre niin kellanruskea, niin sappimusta kuin Alban poskihivio
oli kuin se väri, jolla hän maalaa. Jokainen on hänen silmissään
jumalanpilkkaaja, valtion kavaltaja; sillä tämän kaaren mukaan voi heti
rattahin runnella, teilitä, seivästää, silpoa ja polttaa heidät kaikki.
-- Se hyvä, mitä minä olen täällä saanut aikaan, varmaan näyttää, noin
puusta katsoen, tynni tyhjältä, juuri sen tähden, kun se on hyvää. --
Sieltä kaukaa hän kärkkyy joka ikistä vallattomuutta, mikä jo on
ohitse, joka ikistä rauhattomuutta, mikä jo on hiljennettynä, ja
kuningas saapi niin silmät täyteen vehkeitä, kapinaa ja raivoutta, että
hänen mieleensä heijastaa ikään kuin täällä ihan söisivät toisiaan,
vaikka törkeän kansan satunnainen lentovimmastus on jo ammoin aikaa
unhottunut asia meillä. Siitä lieskahtaa hänen sisunsa oikein äkäisesti
vihaamaan noita ihmis-parkoja; ne kihtaavat hänen silmäänsä
kammottavilta vintiöiltä, niin, mokomin kuin pedot ja vaihdokkaat;
tällöin alkaa hän tähystellä tulta ja miekkaa ja kuvitella, että sillä
kurin sitä kesytetään ihmisiä.
MACHIAVELLI. Te minusta näytätte kovin kiivaalta, otatte asian kovin
älhyltä kannalta. Ettenkös te jää hallitsijattarena olemaan.
HALLITSIJATAR. Sen sitä tunnen minä. Hän tullessaan tuopi virkaohjeen.
-- Min' olen valtiotoimissa kyllin vanhennut, tietääkseni, mitenkä ketä
vierotaan, ilman hältä virkapaikkaa ottamatta. -- Ensin tuopi hän
virka-ohjeen. Se on epämääräinen ja ontuva. Hän isotteleksen, sillä
hänell' on valta; ja jos minä valitan, niin hän tekee jonkun salaisen
virka-ohjeen syyksi; jos minä sitä tahdon nähdäkseni, niin hän
lenkoilee mulle; jos minä vielä kärtän, näyttää hän mulle jotain
paperia, joka sisältää mitä kuta vallan toista; ja jos silloin en minä
rauhoitu, ei hän ole niinä miehinään, puhuinpa minä mitä tahansa.
Sill' aikaa saapi hän tehneeksi, mitä minä pelkään, ja kauvas karsaan
letkauttaneeksi, mitä minä toivon.
MACHIAVELLI. Minä tahtoisin, että voisin sanoa teitä vastaan.
HALLITSIJATAR. Minkä minä olen tyyntä palauttanut sanomattomalla
kärsivällisyydellä, on hän kovuudella ja julmuudella ärsyttävä taas
riehumaan. Minä saan silmieni edessä nähdä työni hukkaan menevän, ja
sitä paitsi saan kantaa syyn.
MACHIAVELLI. Odottakaa kuitenkin siksi, teidän ylhäisyytenne!
HALLITSIJATAR. Sen verran minull' on valtaa oman itseni suhteen, että
saatan näyttää tyyneltä. Joutaa hän tulla! Minä hänelle paikan jätän
mitä parhaimmalla muotoa maailmassa, ennen kuin hän minut ajaa
tieltään.
MACHIAVELLI. Ihanko niin ketterään astahdatte tämän painavan askeleen?
HALLITSIJATAR. Raskaammin kuin osaat arvatakaan. Joka on tottunut
hallitsemaan, perehtynyt siihen ajatukseen, että joka päivä tuhansien
kohtalo on hänen kädessään, hän astuu valta-istuimelta alas kuin
hautaan. Vaan parempi niinkin, kuin jäädä aloilleen, ikäänkuin haamu
elävitten joukkoon, ja kokea onttoine ansioineen pysytellä paikassa
minkä toinen on perinyt sekä nyt omaa ja hoitaa.
Klaaran asunto.
Klaara. Äiti.
ÄITI. Semmoista kuin Brackenburgin rakkautta en kuunaan ole minä
nähnyt. En minä luullut sitä löytyvän muuvalla kuin ainoasti
ritaritaruissa.
KLAARA (kävelee kahdakäteen huoneessa, erästä laulua hyreksien).
Onnekas vaan
Sydän lempivä on!
ÄITI. Hän aavistaa sinun suhdettasi Egmontiin; ja minä uskon, jos sinä
tekeytyisit hieman ystävälliseksi häntä kohtaan, hän sinut sittenkin
naisi, jos tahtoisit.
KLAARA (laulan).
Toipuu
Ja voipuu,
Käy aattelemaan,
Vartoo
Ja hartoo
Miel' ankeissaan!
Riemua täynnä,
Taas toivehetonn',
Onnekas vaan
Sydän lempivä on!
ÄITI. Heitä tuo mokoma tuutilulla!
KLAARA. Elkää nurkuko minua siitä! Se on tenhokas laulu. Min' olen
sillä jo monta kertaa tuudittanut suuren lapsen nukkumaan.
ÄITI. No sulla tok' ei ole mitään päässä paitsi rakkautesi. Kun sinä
vaan et unhottaisi kerrassaan kaikkea sen ainoan asian tiimalta.
Brackenburgia sun pitäis' arvossa pitää, sen minä sanon sulle. Hän
saattaa kerran tehdä sinut onnelliseksi.
KLAARA. Hän?
ÄITI. Niin kyllä! Aika tulee! -- Te lapset ette näe mitään edeltäpäin
ettenkä kuule kuullessannekaan meidän kokemuksiamme. Nuoruus ja tuo
suloinen rakkaus, sekin kaikki loppuu kerran! Aika tulee, jolloin
kiitetään Jumalata, kunpa on jotakin tyyssijaa, kuhunka turvautua.
KLAARA (kamastuu, vaikenee ja kavahtaa ylös). Äiti, antaa tuon ajan
tulla kuin kuoleman! Sitä ennakolta ajatella on hirveä. -- Ja kun se
tulee! Kun meidän täytyy -- silloin -- koetamme tulla aikaan niin hyvin
kuin voimme. -- Egmont, minäkö voisin elää ilman sinutta! --
(Kyynelsilmin.) Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!
EGMONT (astuu, sisään, ratsuvaippaan kääriytyneenä, hattu silmillä).
Klaara!
KLAARA (kirkaisee, kimpoo takaperin). Egmont! (Tätä vastaan kiitäissä.)
Egmont! (Tätä syleilee, ja nojautuu tämän rintaa vasten.) Oi, sinä
hyvä, armas, kallis! Tulitko sinä? Oletko sinä tässä?
EGMONT. Hyvää iltaa, äiti!
ÄITI. Jumalan rauha, jalo herra! Lapsukaiseni on melkein ollut
menehtyä, kun te niin kauvan viivyitte. Hän on taas kaiken päivää
puhellut ja laulellut teistä.
EGMONT. Tokihan te annatte mulle iltasen?
ÄITI. Kovin suuri armo! Jos meillä vaan olisi mitä tarjota!
KLAARA. Totta kaiketi! Olkaahan rauhassa, äiti! Minull' on kaikki
tyynni jo valmiina sitä varten. Min' olen vartta vasten laittanut
jotain. Elkää hiiskuko siitä mitään, äiti!
ÄITI. Ei kannata kehua.
KLAARA. Malttakaapas aikaa! Ja siihen minä vielä ajattelen: kun hän on
minun luonani, ei minulla ensinkään ole nälkä, ja silloinpa ei pitäisi
hänelläkään olla kovin suurta ruokahalua, kun minä olen hänen luonansa.
EGMONT. Niinkö luulet?
(Klaara polkaisee jalkaa ja nurpeissaan pyörähtää poispäin.)
EGMONT. Mikä sinulla on?
KLAARA. Kuinka te tänään olette niin kylmä! Te ette ole vielä suonut
mulle yhtä muiskua. Miksi teillä on kädet vaipan kätkössä, kuin
kapalolapsella? Eihän sovi soturin eikä rakastajan kätkeä käsiään.
EGMONT. Aika ajoin, hyvä tyttö, aika ajoin. Kun sotamies seisoo
väijyksissä ja mielii ehkä viekkaudella voittaa jotakin viholliselta,
silloin hän kutistautuu kokoon, punoo käsivartensa yhteen rynnästensä
päälle ja hautoo aikomustaan kypsäksi. Ja rakastaja --
ÄITI. Ettenkö te istumaan tahdo ruveta ja olla kuin kotonanne? Minun
pitää lähteä kyökkiin. Klaara ei ajattele mit' ikään, kun te vaan
olette täällä. Te saatte sitten pitää hyvänänne.
EGMONT. Teidän hyvän-suontanne on paras hyöste.
(Äiti poistuu.)
KLAARA. Ja mitähän olisi minun rakkauteni sitten?
EGMONT. Niin paljon kuin sinä tahdot.
KLAARA. Verratkaa sitä johonkin, jos teill' on sydäntä.