BUYCK. Min' olen vieras ja kuningas, enkä siis huoli teidän
säännöistänne ja pitämyksistänne.
JETTER. Olethan sinä pahempi kuin hispanialainen; hän se on saanut
niiden antaa olla alallaan, ainakin näihin asti.
RUYSUM. Mitä se on?
SOEST (kovasti). Hän tahtoo meille tarjota. Hän ei suostu siihen, että
me keskenämme kerätään, ja kuningas vaan maksaa kahta vertaa enemmän
kuin me muut.
RUYSUM. No joutaapa hän tällä kertaa tehdä tahtonsa! Kun siitä vaan ei
vastaiseksi koitune vino esikuva. Niin hänen herransakin on laatujaan
aulis ja antaa ropojen ravista mihin sattuu. (Tuovat viiniä.)
KAIKKI. Teidän maljanne, kuninkaallinen majesteetti! Eläköön!
JETTER (Ruyckille). Kuninkaallinen majesteetti, niinpä tietenkin!
BUYCK. Kiitän kaikesta sydämestäni, koska niin pitää olla.
SOEST. Ihan niin! Sillä meidän hispanialaisen majesteettimme maljaa ei
hevillä juo alankomaalainen sydämestään.
RUYSUM. Kuka, mitä?
SOEST (kovasti). Näet, Fiilippi Toisen, Hispanian kuninkaan.
RUYSUM. Kaiken armollisin kuningas ja herra! Jumala suokoon hänen
kauvan elää!
SOEST. Ettenkös pitänyt enemmän hänen herra-isästään, Kaarle
Viidennestä?
RUYSUM. Olkoon hän Jumalan rauhassa! Se oli herra! Hänellä oli käsi yli
koko maa-emän, ja hän oli kaikki kaikessa; ja jos hän kohtasi ketä,
niin tervehti hän kuin naapuri naapuria, ja jos oltiin peljästyneitä,
älysi hän menetellä niin vienolla tavalla -- Niin, ymmärtäkää minut
oikein -- Hän kävi kävelemässä, kävi ratsastamassa, miten hälle mieleen
juohtui, ihan vähin seuroin. Itkimmehän joka kynsi, kun hän täällä
jätti hallituksen pojalleen -- jotta vielä sanon, ymmärtäkää minut
oikein -- tämä on jo toista, täm' on vallankin majesteetillisempi.
JETTER. Hän ei näyttäynyt täällä ollessaan, muuten kuin oikein
loistossa ja kuninkaallisessa komeudessaan. Hän on vähäpuheinen, niin
olen kuullut hoettavan.
SOEST. Se ei ole mikään sopiva herra meille alankomaalaisille. Meidän
ruhtinastemme tulee olla vapaita ja iloisia, niin kuin mekin olemme,
elää ja sallia muiden elää. Me emme kestä ylenkatsetta ja sorrantaa,
niin hyväsävyisiä vättöjä kuin ollaankin.
JETTER. Kuningas, luulen ma, olisi kyllä laupias herra, jos hänellä
vaan olisi neuvonantajat parempia.
SOEST. Ei, ei! Hänell' ei ole mitään tunnetta meitä alankomaalaisia
kohtaan, hänen sydämensä on ynseä kansalle, hän ei rakasta meitä;
mitenkä mekään voimme rakastaa häntä? Minkä tähden koko maailma on niin
ihastunut kreivi Egmontiin? Miksi me kaikki olisimme valmiit häntä
käsillämme kantamaan? Siksi, kun hänestä nähdään, että hän tarkoittaa
meidän parastamme, kun iloinen hilpeys, vapaa elämä, hyvä tahto hänen
silmistänsä loistaa, kun hänell' ei ole sitä omaa, mitä hän ei
tarvitsevaisen kanssa tasaa, jopa semmoisenkin kanssa, jok'ei tarvitse.
Toivottakaamme onnea kreivi Egmontille! Buyck, teidän asianne on
esittää ensi malja. Nostakaa eläköönhuuto herrallenne!
BUYCK. Kaikesta sydämestäni: eläköön kreivi Egmont!
RUYSUM. S:t Kventinin voiton voittanut!
BUYCK. Gravelingenin sankari!
KAIKKI. Eläköön!
RUYSUM. S:t Kventin oli mulla viimeinen tappelu. Minä vaivoin jaksoin
käydä enää, vaivoin sitä raskasta pyssyä hinata enää. Mut sain minä
kerran vielä franskalaisen turkkia kärventää, ja itse sain
jäähyvästiksi siellä ruhjevamman oikeaan sääreeni.
BUYCK. Gravelingen, hyvät ystävät! Siellä se oli leiske! Yksistään
meidän on voitto. Eivätkö polttaneet ja hävittäneet nuo ulkomaan koirat
kautta koko Flanderin? Vaan mepä taisimme tavata ne, luullakseni!
Heidän vanhat, kovakouraiset ukkonsa tekivät kauvan tenää, ja me
ryntäsimme ja ammuimme ja hakkasimme, niin että heitä pahasti
irvistytti ja heidän rivinsä horjahtelivat. Silloin tuli Egmontin alta
hevonen ammutuksi, ja me ottelimme kauvan, ees-taas, mies miestä,
hevonen hevosta vastaan, joukko joukon kanssa, sillä lakealla
hietikolla pitkin merenrantaa. Yks kaks pamahti satamaan, kuin pilvistä
pudoten, virran suulta päin: pam, pam! -- tykin laukaus laukauksen
perästä franskalaisia kohti. Siell' oli englantilaisia, jotka
Dynkirchenistä tullessaan sattumalta purjehtivat ohitse amiraali
Malinin johdolla. Tosin eivät he paljon meitä avittaneet; he pääsivät
tienoille ainoastaan pienimmillä aluksillaan, eivätkä niilläkään edes
kyllin lähelle; ampuivatpa aivan meidänkin sekaan välisti, -- vaan
hyvää se teki! Se mursi franskalaiset ja vahvisti meidän miehuuttamme.
Mut silloin se kävi yhtenä: piks, paks! Mullin-mallin! Kuolijaksi
lyötynä, veteen syöstynä joka ikinen kynsi! Ja nuot uroot upposivat,
kun saivat vettä maistaa. Ja kaikki mikä meitä hollantilaisia oli,
kynttä-kantta perästä! Me jotka eletään sekä vedessä että maalla,
olimmekin vedessä vasta oikein mannullamme kuin sammakot. Mitä muuta
nyt kuin järjestänsä hakattiin viholliset virrassa ja ammuttiin
sukupuuttoon kuin sorsia olis' ammuttu. Joka siinä pakoon pääsi, sen
löivät talonpoikais-akat, kuokin, taikoin läimivät kuolijaksi, -- niin!
Sittenpä oli hänen franskalaisen majesteettinsa paras tarjota
lapavelkaa ja rauha tehdä. Ja rauhasta on teidän meitä kiittäminen,
suurta Egmontia kiittäminen.
KAIKKI. Eläköön! Suuri Egmont, eläköön, eläköön, eläköön!
JETTER. Kunpa meidän olis' suotu saada hänet hallitsijaksi tämän
Margareeta Parmalattaren sijaan!
SOEST. Elä sano niin! Totuus ennen kaikkea! Min' en kärsi Margareetaa
moitittavan. Nyt on minun vuoroni. Eläköön armollinen rouva!
KAIKKI. Eläköön!
SOEST. ihan totta! Erinomaisia naisia on siinä suvussa. Eläköön
hallitsijatar!
JETTER. Viisas on hän, sekä maltillinen kaikessa, mitä hän tekee. Jos
hän ei vetäisi niin sitkeästi yhtä köyttä niiden mustanuttuisten
kanssa! Hän myös on osapää siihen, että on saatu neljätoista uutta
piispanhippaa tähän maahan. Mitä varten ne sitten ovat? Eiköhän sitä,
että muukalaisia voidaan sukelluttaa niihin parhaimpiin paikkoihin,
joihin ennen valittiin apotteja tuomiokapituleista? Ja meidän pitää
muka uskoa, että tuota temppua kaipaa uskonto. Johan uskottiin! Piispaa
kolminen oli meille ihan kylliksi. Silloin kävikin asia rehellistä ja
säällistä tietä. Nyt täytyy jokaisen olla olevinaan välttämätön. Ja
siitä juontuu joka silmänräpäys rettelötä ja riitaa. Ja kuta enemmän
tätä juttua puohdetaan ja seulotaan, sen kehnommaks' se äityy.
(He ryyppäävät.)
SOEST. Kuninkaan tahto siinä tapahtui, tiedän mä. Hallitsijatar ei voi
siinä ottaa, ei antaa.
JETTER. Niinpä tästä puoleen emme saa, kuulen ma, laulaa niitä uusia
virsiä; niissä tosiaan on hyvin somasti sovitettu loppusointu ja
erinomaisen ylentävä nuotti. Niitä näet emme saa laulaa; vaan rumia
lauluja niin paljon kuin tahdomme. Ja miksi? Uusissa mukamas on
kerettiläisyyttä, sanotaan, ja mitä kaikkea, ties Jumala. Mut olen minä
sentään niitäkin laulanut; se on nyt jotain uuden uutta, enkä minä ole
keksinyt niissä niin hölyn-pölyä.
BUYCK. Minä huolisin häneltä kysyä! Meillä, tässä maakunnassa lauletaan
mitä tahdotaan siitä syin, että kreivi Egmont on meillä maaherrana; hän
ei moisista välitä. Gentissä, Ypernissä, kautta koko Flanderin laulaa
niitä, ken haluaa. (Kovasti.) Eihän mikään liene juuri viattomampaa
kuin hengellisen virren veisuu? Vai mitä, taatto?
RUYSUM. Hyväinen aika! Sehän on jumalanpalvelusta, sielunylennystä.
JETTER. Vaan ne sanovat, että se ei ole oikean tavan, ei heidän tapansa
mukaista. Ja vaarallista niiden veisuu on ainakin, niinp' annetaan
hyvällä jäädä sen sikseen. Inkvisitsion palvelijat hiipivät ympärillä
väijymässä; moni kunniallinen mies on joutunut jo onnettomaksi. Puuttui
vielä omantunnon orjuutta! Kun min' en tehdä saa, mitä huolin, tokihan
voisivat edes antaa minun ajatella ja laulaa mitä tahdon.
SOEST. Tuo inkvisitsio, ei se ota noustakseen täällä. Meill' ei ole
hispanialaisten luomus, jotta annettaisiin omiatuntojamme orjuuttaa. Ja
aatelisto saakin jo ajoissa tuon turman siipiä supistaa.
JETTER. Se on kyllä siivoa. Jos niiden miekkosien päähän pistää rynnätä
minun huoneeseeni, kun minä askare ääressä istun ja hyräilen
parhaallaan jotakin franskalaista virttä, ajattelematta siinä tuon
kummempaa, hyvää tai pahaa; nyreksin ilman aikojaan, kun se korvassa
tuntuu säveltyvän, -- niin tuota pikaa olen kerettiläinen sekä niitä
nimiäni saan ryömiä putkaan. Tai lähden käymään vähän maalla ja herkeän
siellä jonkun väkijoukon luo seisomaan, joka on kuuntelemassa uutta
saarnaajaa, erästä niitä Saksanmaalta tulleita, -- niin kohta tuossa
paikassa olen nimittäin kapinoitsija, sekä pääkopilla on vaara tarjona.
Olettenko milloin kuullut jonkun heistä saarnaavan?
SOEST. Kelpo väkeä! Nykyisin kuulin minä erään taivasalla puhuvan
tuhansille ihmisille. Se oli ytimelleen eri evästä kuin mitä
meikäläiset saarnastuolista paasaavat ja paasaavat ja ihmisiä latinan
pätkiin juututtavat. Tämä puhui suunsa puhtaaksi; hän sanoi, mitenkä he
meitä tähän saakka ovat nenästä vetäneet, pitäneet meitä vaan
pimeyteemme pinttymässä, ja mitenkä me sietäisimme enemmän valistusta.
-- Ja puhuissansa hän todisti joka ainoan nopan raamatusta käsin, jos
uskoa tahdotte.
JETTER. Silloinpa siinä toki on jotain. Tuotahan min' olen itse aina
sanonut ja senpä tähden olen pohjustanut asiaa. Min' olen kauvan sitä
pitkin päätäni pitänyt.
BUYCK. Niiden jäljessä juokseekin kaikki kansa.
SOEST. Sen minä uskon, kun saadaan jotakin hyvää kuulla ynnä jotakin
uutta.
JETTER. Ja entäpä sitten? Voihan antaa itse kunkin saarnata tavallaan.
BUYCK. Kippis, hyvät herrat! Tarinassa unhotatte viinin ja
Oranialaisen.
JETTER. Hän ei jouda unhottumaan meiltä. Se on kerrassa oikea muuri; jo
kun häntä ajattelee vaan, kohta tuntuu, että hänen takanaan voisi
piillä, eikä pirukaan saisi sieltä ilmi. Eläköön Vilhelm Oranialainen,
eläköön!
KAIKKI. Eläköön, eläköön!
SOEST. No, vanhus hyvä, esitä sinäkin nyt joku malja!
RUYSUM. Vanhat sotilaat! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!
BUYCK. Oiva eläköön-huuto, vanhus! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!
JETTER. Sota, sota! Tiedättenkö myös, mitä te huudatte? Että tuo on
kepeä teidän suustanne luiskahtamaan, on kyllä luonnollista; vaan
kuinka viheliäisellä tuulella joku meikäläinen on sen jaloissa, en voi
niin sanalla sanoa. Kuulla vuosikausi läpeensä rummutusta; ei mitään
muuta kuin kuulla mitenkä joukkokunta tulla uhmaa siellä, toinen
täällä, mitenkä ne menivät muutaman kummun yli ja seisahtivat erään
myllyn luona, mitenkä monta niit' on kaatunut siellä, mitenkä monta
täällä, mitenkä ne ottelevat, ja toinen voittaa, toinen menettää,
-- tuota kuulla, tulematta virttä viisaammaksi siitä, kuka mitä voittaa
tahi menettää, -- kuulla, mitenkä joku kaupunki valloitetaan, kuinka
sen porvarit tapetaan, ja kuinka siinä käyp' onnettomille vaimoille,
viattomille lapsille. Se on hätää ja tuskaa, saa ajatella joka
silmänräpäys: "Nyt ne tulevat! Nyt käypi meille samoin ikään".
SOEST. Senpä tähden pitää porvarin aina olla aseisiin harjautunut.
JETTER. Niin, harjautukoon, kell' on vaimo ja lapsia! Ja kuitenkin
minust' on sotamies parempi kuulumassa kuin näkymässä.
BUYCK. Tuosta sietäisi minun ottaa itseeni.
JETTER. En minä sillä tarkoittanut teitä, hyvä maanmiehemme. Niin pian
kuin Hispanian varustusväestä irti suorisimme, saimme taas huokaista.
SOEST. Elähän mitään! Ne taisivat sinua enimmin rasittaa?
JETTER. Pilkka kävi omaan nilkkaan!
SOEST. Ne, kuulen ma, ovat olleet tuiki ankaraa majaväkeä sinun
loisinasi.
JETTER. Suus' kiinni!
SOEST. Ne olivat tämän ajaneet ulos kyökistä, kellarista, tuvasta --
sängystä.
(He nauravat.)
JETTER. Tyhmyri!
BUYCK. Rauhaa, hyvät herrat! Pitääkö tässä sotamiehen ruveta rauhaa
huutamaan? No niin, kun ette meistä tahdo mitään kuulla, esittäkää
sitten teikäläinen malja, joku oikein porvarillinen malja.
JETTER. Siihen olemme valmiit! Turva ja rauha!
SOEST. Järjestys ja vapaus!
BUYCK. Hyvä! Siihen mekin olemme tyytyväiset.
(He kilistävät maljoja iloisina, kertoen näitä sanoja,
kuitenkin niin, että jokainen vuorollaan lausuu eri sanan
kuin edellinen, jotenka syntyy jonkinlainen jonolausunto.
Vanhus kuuntelee ja vihdoin yhtyy hänkin.)
KAIKKI. Turva ja rauha! Järjestys ja vapaus!
Hallitsijattaren palatsi.
Margareeta Parmalatar, metsästyspuvussa. Hoviväkeä. Pageja.
Palvelijoita.
HALLITSIJATAR. Peruuttakaa metsälle-meno; min' en lähde ratsastamaan
tänä päivänä. Sanokaa Machiavellille että hänen tulee saapua minun
tyköni!
(Kaikki lähtevät.)
Noita kauheita tapauksia ajattelemasta en pääse hetkeksikään rauhaan.
Ei ole mitään, mikä minua voi viehättää, ei mitään, mikä mielestäni voi
haihduttaa näitä; alinomaa pyörivät nämä kuvat, nämä huolet edessäni.
Nyt kuningas on sanova, että tämä on seuraus minun hyvyydestäni, minun
suopeudestani; ja kuitenkin sanoo mulle omatuntoni joka hetki, ett'
olen tehnyt, mikä kulloinkin on ollut osavinta, mikä parasta. Vai
olisiko minun pitänyt vihan myrskyllä kiihdyttää ja levittää tätä
vahingon-valkeata? Minä toivoin, että voin sen lannistaa, tukauttaa
omaan tuhkaansa. Niin, mitä minä itselleni saatan sanoa, minkä hyvin
tiedän, se puhdistaa minut oman itseni edessä. Vaan miltä kannalta sen
veljeni on ottava? Sillä, voidaanko sitä tyhjäksi tehdä? Vierasten
opettajain röyhkeys on päivä päivältä paisunut, he ovat meidän
kirkkomme häväisseet, vimmanneet rahvaan tylsän mielen, velhonneet
raivohengen joukkoon. Saastaisia henkiä on hiipinyt kapinan nostajain
sekaan, ja kamalia tuhotekoja on tapahtunut, joit' on jo hirveä
ajatellakin, ja jotka mun nyt täytyy yksitellen kertoa hoviin,
kiireesti ja yksitellen, ett' ei tuo yleinen huhu ehtis' ennen minua,
jott' ei kuningas joutuisi siihen luuloon, että niit' on vielä enempi
tuhoja, joita tahdotaan pitää salassa. Min' en keksi mitään keinoa, en
ankaraa, en lauhkeaa, millä tuota turmaa vallita. O, mitä me ylhäiset
olemme ihmiskunnan aallokolla! Me uskomme sitä hallitsevamme, ja se
heitteleekin meitä ylös ja alas, sinne ja tänne.
Machiavelli ustuu sisään.
HALLITSIJATAR. Joko kirjeet kuninkaalle on kirjoitettu?
MACHIAVELLI. Yhdessä tunnissa ne ovat teidän allekirjoitustanne vailla.
HALLITSIJATAR. Olettenko kertomuksen tehnyt kyllin lavean?
MACHIAVELLI. Lavean ja juurtajaksavan, niinpä juuri semmoisen kuin
kuningas tahtoo. Minä kerron, mitenkä ensin S:t Omerin tienoossa
kuvienraasto-vimma ilmaiseksen -- mitenkä muudan raivoisa väkijoukko,
olalla seipäitä, kirveitä, nuijia, tikapuita, köysiä, muassa vaan
muutamia sota-asussa, mitenkä ne ensin rynnistävät kappeleihin,
kirkkoihin ja luostareihin, ajavat ulos uskovaiset hartautta
harjoittamasta, murtavat suljetut portit rikki, kääntävät kaikki tyynni
ylös-alasin, raastavat alttarit kumoon, murskaavat pyhimysten kuvat,
turmelevat kaikki maalaukset, kaiken mitä pyhää ja juhlallista ne
tapaavat, pirstaksi ruhtovat, raastavat, tallaavat -- mitenkä joukko
tiellä karttuu, Ypernissä avaa asukkaat näille porttinsa -- mitenkä
arvaamattoman äkkiä ne ryöstävät tuomiokirkon tyhjäksi, polttavat
piispan kirjaston poroksi -- mitenkä suuri paljous kansaa, saman
hurjuuden riivaamana, yli Meninin, Gominesin, Vervichin, Lillen
levitäksen, kohtaamatta missään vastarintaa, ja mitenkä tuo suunnaton
kapinaliitto yhdessä silmänräpäyksessä julkaisekse ja on jalalle saatu
lähes kautta koko Flanderin.
HALLITSIJATAR. Ah, kuinka minut uudelleen valtaa tuska sinun tätä
toistaessasi! Ja siihen liittyy se pelko, että tuo turmio vaan yltyy
yltymistään. Sanokaa mulle ajatuksenne, Machiavelli!
MACHIAVELLI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minun ajatukseni
näyttävät enimmiten tyhjiltä aaveilta; ja vaikkakin te aina olette
minun virkatoimeeni ollut tyytyväinen, te harvoin olette kumminkaan
suvainnut seurata minun neuvoani. Te olette usein sanonut leikillä:
"Sinä olet kovin kaukosilmä, Machiavelli! Sinun sietäisi ruveta
historian-kirjoittajaksi. Ken on toimimassa, hänen täytyy pitää
silmällä sitä, mik' on lähinnä." Ja kuitenkin, enkö min' ole ennakolta
ennustanut kaikkia näitä tapauksia? Enkö min' ole edeltäpäin arvannut
tätä kaikkea?
HALLITSIJATAR. Arvaan minäkin paljon asioita edeltäpäin, kykenemättä
niiden menoa muuttamaan.
MACHIAVELLI. Sanalla sanoen: tukauttaneeksi sitä uutta oppia te ette
saa. Antaa heidän olla, erottakaa heidät oikea-uskoisista, suokaa
heille kirkkoja, ottakaa heidät oikein yhteiskunta-lain suojaan,
osottakaa heille vissit rajat; ja sillä tavoin saatte kerralla
kapinoitsijat rauhoittumaan. Kaikki muut keinot ovat turhia, ja te vaan
hävitätte maata.
HALLITSIJATAR. Oletko sinä unhottanut, millä inholla veljeni hylkäsi
pelkän sen kysymyksenkin, tokko tuota uutta oppia voitaisiin suvaita?
Etkö tiedä, kuinka hän jokaisessa kirjeessään mitä kiihkeimmin käskee
minun varjella oikeaa uskoa, ja ett'ei hän siedä sanaakaan rauhan ja
sovun palauttamisesta uskonnon kustannuksella? Eikö hän itse pidä
maakunnissa urkkijoita, joit' emme tunne, saadakseen selville, kuka
noihin uusiin mielipiteisiin kallistuu? Eikö ole totta, että hän,
meidän ihmeeksemme, on nimituten maininnut yhden ja toisen, joka aivan
meitä lähellä on salavihkaa keretin vikaan joutunut? Eikö hän teroita
armottominta ankaruutta? Jako minä olisin laupias, minä hälle
esittämään, että hän ei olisi millänsäkään, antaisi asian käydä omaa
käyntiään? Etkö jaksa arvata, että silloinpa hän kokonaan herkeäisi
minua uskomasta, kokonaan herkeäisi minuun luottamasta?
MACHIAVELLI. Tiedän hyvin; kuningas käskee, hän antaa teidän tietää
aikeitansa. Teidän pitää lepo ja rauha palauttaa keinolla, joka
katkeroittaa mieliä yhä enemmän, joka välttämättä puhaltaa sodan joka
taholla ilmituleen. Ajatelkaa mitä teette! Suurimmat kauppamiehet on
turmelus tahrannut, aateliston, kansan, sotamiehet. Mitä auttaa omaan
ajatukseensa kovautuminen, koska kaikki tyynni meidän ympärillämme
muuttuu? Jos toki joku hyvä haltija-henki juohduttaisi Fiilipin mieleen
sen, että paremmin kuninkaan arvon mukaista on hallita eri-uskoisia
kansalaisia, kuin heitä vastakkain hangata hengettömiin.
HALLITSIJATAR. Elä kuuna päivänä vasta virka moisia sanoja minun
kuullen! Minä tiedän varsin hyvin, että valtioviisaudessa voidaan
harvoin pitää lupausta ja luottamusta, että siinä avomielisyys,
hyväntahtoisuus, myöntyväisyys potkaistaan pois meidän sydämestämme.
Maallisiin asioihin nähden tämä, paha kyllä, on liijan totta; vaan
tuleeko meidän Jumalaakin peijata, mokomin kuin toisiamme? Tuleeko
meidän olla välinpitämättömiä taatun oppimme suhteen jonka eteen niin
moni on uhrannut henkensä? Tämäkö meidän tulisi heittää hukkaan
muutamain epävarmojen, ristiriitaisten juoksujuorujen edessä?
MACHIAVELLI. Elkää toki sentään ajatelko minusta pahaa!
HALLITSIJATAR. Minä tunnen sinut ja sinun uskollisuutesi, ja tiedän,
että monikin saattaa siltä olla rehellinen ja ymmärtäväinen mies,
vaikka hän on hairahtanut lähimmältä, parhaalta sielunsa autuuden
tieltä. Niit' on muitakin, Machiavelli, miehiä semmoisia, joita minun
samalla täytyy pitää arvossa ja moittia.
MACHIAVELLI. Ketä tarkoitatte?
HALLITSIJATAR. Minä saatan tunnustaa, että Egmont loukkasi minua oikein
sisällisen syvälti tänään.
MACHIAVELLI. Millä käytöksellään?
HALLITSIJATAR. Hänen tavallisellaan, penseydellä ja kevytmielisyydellä.
Minä sain tuon julman sanoman, juuri kun minä hänen ja monen muun
seurassa kirkosta tulin. En voinut tuskaani hillitä, minä valitin
ääneen ja kääntyen hänen puoleensa kivahdin: "Kas, mitä teidän
maakunnassanne tapahtuu! Tuota voitte kärsiä, te, kreivi, jolta
kuningas on toivonut itselleen kaikkea?"
MACHIAVELLI. Ja mitä hän vastasi?
HALLITSIJATAR. Niin kuin se ei olis' ollut mitään, niin kuin se olis'
ollut mikä sivuseikka, vastasi hän. "Jos Alankomaan valtiosääntö vaan
sais' olla rauhassa hyökkäyksiltä! Tuo muu sitten antautuis' ihan
itsestään."
MACHIAVELLI. Kuka ties hän onkin lausunut suoraa totta, mitään
järkeilemättä ja kursailematta. Mitenkä saattaa luottamus syntyä ja
säilyä, jos alankomaalainen näkee, että tarkempaa huolta pidetään hänen
tavaroistaan ja tiluksistaan, kuin hänen onnestaan, kuin hänen sielunsa
autuudesta? Vai ovatko sitten nuo uudet piispat pelastaneet sieluja
enemmän, kuin lihavia kirkon-saatavia korjailleet mässätäkseen? Ja
eivätkö he ole enimmäkseen muukalaisia? Vielä pannaan kyllä kaikkiin
maaherran-virkoihin alankomaalaisia; vaan eikö hispanialaiset anna
kovin selvään näkyä, että heill' on mitä suurin, vallan vastustamaton
himo näihin paikkoihin? Eikö kansa aina tahdo oman tapansa mukaan olla
omamaalaisten hallittavana mieluummin kuin muukalaisten, jotka kerran
maassa jalansijan saatuaan koettavat itselleen hankkia rikkautta
kaikkien kustannuksella, jotka tullessaan tuovat muukalaisen mittapuun
ja valtaansa käyttävät kylmäkiskoisesti ja tunnottomasti.
HALLITSIJATAR. Sinähän asetut vastustajain puolelle.
MACHIAVELLI. Sydämeeni nähden, en suinkaan; ja tahtoisin, että minä
myös, järkeeni nähden, voisin olla kokonaan tällä meidän puolella.
HALLITSIJATAR. Jos sinun tahtosi olisi määräämässä, niin minunhan
sietäisi luovuttaa vallanpito heille; sillä Egmont ja Oranialainen
suurella toivolla odottivat itselleen tätä paikkaa. He siihen aikaan
olivat toistensa vastustajat; tätä nykyä he ovat yhdessä tuumin
liittäytyneet minua vastaan ja ovat ystävykset, eriämättömät
ystävykset.
MACHIAVELLI. Hyvin vaarallinen pari.
HALLITSIJATAR. Suoraan sanoen, minä pelkään Oranialaista ja pelkään
Egmontin tähden. Oranialaisella ei ole mitään hyvää mielessä, hänen
aikeensa tähtäävät kauvas, hän on salaperäinen, näyttää suostuvan
kaikkeen, ei vastusta koskaan, ja mitä syvimmän kunnioituksen varjossa
tekee erinomaisella varovaisuudella mitä tahtoo.
MACHIAVELLI. Suoraan tämän vastakohtana astuu Egmont vapaata tietänsä
ikään kuin maailma olisi hänen.
HALLITSIJATAR. Hän käy niin pää kenossa, ikään kuin majesteetin käsi ei
häntä ylettäisi tavata.
MACHIAVELLI. Koko kansa luo silmänsä häneen, ja sydämet riippuvat
hänessä.
HALLITSIJATAR. Hänt' ei ikinä ole arveluttanut asian ulkomuoto. Ikäänpä
kuin ei kenenkään olisi valta vaatia tiliä häneltä! Yhäti vielä kantaa
hän Egmont-nimeä. _Kreivi Egmontiksi_ kuulla itseään kutsuttavan
miellyttää häntä, niin kuin hän ei tahtois' unhottaa, että hänen
valtavanhempansa kerran ovat olleet Gelderin isäntiä. Miks' ei hän
nimitä itseään Gauren prinssiksi? Sehän se on hänen oikea nimensä.
Miksikä hän tekee niin? Vai tahtooko hän siten sammuneita oikeuksiansa
virittää uuteen eloon?
MACHIAVELLI. Minun mielestäni hän on uskollinen kuninkaan palvelija.
HALLITSIJATAR. Jos hän vaan tahtoisi, mitenkä ansiollisen aseman hän
vois' itselleen hankkia hallituksen suosiossa, sen sijaan kuin hän on
meille kyllä tähän asti, itseään hyödyttämättä, tehnyt sanomatonta
kiusaa! Hänen seuransa, pitonsa ja kemunsa ovat paljon lähemmin
sitoneet ja kietoneet aatelisia yhteen, kuin mitä vaarallisimmat
salakokoukset. Hänen maljoistansa ovat vieraat ammentaneet pysyvän
päihtymyksen, haihtumattoman huimauksen. Kuin usein hän leikillisillä
puheillaan panee kansan mielet liikkeille, ja kuinka rahvas ällämästyi
niitä hänen käskyläistensä uusia tamineita, niiden hullunkurista asua!
MACHIAVELLI. Minä olen varma, ett'ei siinä piillyt mitään tarkoitusta.
HALLITSIJATAR. Kehno juttu sittenkin. Niin kuin olen sanonut: hän
vahingoittaa meitä, itse mitään hyötymättä. Hän ottaa vakavan asian
leikilliseltä kannalta, ja meidän täytyy, ett'emme näyttäisi
toimettomilta ja välinpitämättömiltä, ottaa leikki vakavalta kannalta.
Niin ärryttää toinen juttu toista, ja jos koetetaan jotakin estellä,
niin silloin se vasta lähteekin jalalle. Hän on vaarallisempi kuin joku
julkinen kapinaliiton päämies, ja paljonpa minä erhettyisin, ell'ei
hovissa liene kaikki tyynni tuoreessa muistissa. Minun täytyy
tunnustaa, että hän närkästyttää minua, närkästyttää kovasti, harva se
kerta.
MACHIAVELLI. Hän näyttää minusta toimivan kaikessa omantuntonsa mukaan.
HALLITSIJATAR. Hänen omallatunnollaan on imarteleva kuvastin. Hänen
käytöksensä on usein loukkaavata. Niin näyttää usein siltä, kuin hän
eläis' siinä täydessä vakaumuksessa, että hän se on herra täällä, ja
kuin hän ainoastaan sulasta kohteliaisuudesta ei tahtois' antaa meidän
sitä tuta, niin kuin hän ei tahtoisi meitä vallan ajamalla ajaa maasta
pois; ehkä täällä muka toimeen tullaan.
MACHIAVELLI. Minä pyydän teitä, elkää selittäkö kovin pahasti hänen
avomielisyyttään, tuota hänen onnellista luontoaan, joka ottaa kaikki
painavatkin seikat kepeältä kannalta! Te vahingoitatte vaan sillä häntä
ja itseänne.
HALLITSIJATAR. Min' en selitä mitään. Minä puhun ainoastaan
välttämättömistä seurauksista, ja minä tunnen hänet. Hänen
alankomaalais-aatelisuutensa ja kultainen Talja, joka häll' on
rinnassa, koventavat hänen itseluottamustaan, hänen rohkeuttaan. Ne
kumpikin ovat hällä suojana jotain kuninkaan pikapäistä, oikullista
vastenmielisyyttä vastaan. Vaan tutki asiaa tarkoin, niin saat nähdä,
että kaikkeen tuohon onnettomuuteen, joka nyt Flanderia vitsaa, on hän
ypö yksin syypää. Hän se on ensiksi noita vieraita opettajoita
hellinnyt, ei ole huolinut siinä niin tarkkaa tehdä, ja salaa ehkä
iloinnutkin, että meillä oli jotakin mitä tuumia. Anna minun vain
purkaa sydämeni! Kaikki mitä siell' on, pitää tällä erää tulla ulos!
Enkä minä huoli hukkaan ampua nuoliani; minä tiedän mistä hän
haavoittuu. Voip' häntäkin haavoittaa.
MACHIAVELLI. Olettenko te neuvoston kutsuttanut kokoon? Tuleeko
Oranialainen myös?
HALLITSIJATAR. Min' olen lähettänyt noutamaan häntä Antverpenistä. Minä
tahdon edesvastauksen kuorman kyllin lähelle heitä vierettää; heidän
täytyy joko minun kanssani totisesti asettautua turmiota vastaan tahi
heidän itsensäkin täytyy kapinallisiksi julistautua. Kiiruhda, että
kirjeet joutuvat valmiiksi, sekä jätä ne mulle, että saan kirjoittaa
niiden alle. Lähetä sitten pian se taattu Vaska Madridiin -- hän on
uupumaton ja uskollinen -- että veljeni hänen kauttansa ihan ensiksi
sais' ilmoituksen, ett'ei huhu ennättäisi ennen häntä. Minä tahdon itse
häntä puhutella, ennen kuin hän lähtee.
MACHIAVELLI. Teidän käskynne täytetään kiireesti ja tarkkaan.
Porvaristalo.
Klaara. Klaaran äiti. Brackenburg.
KLAARA. Ettenkö tahtoisi mulle pitää vyyhteä, Brackenburg?
BRACKENBURG. Minä pyydän teitä, säästäkää minua, Klaara!
KLAARA. Mitä se on taasen? Miksi mulle ette raski tehdä tätä pientä
lempipalvelusta?
BRACKENBURG. Te minut sidotte langalla niin lujasti eteenne, min' en
voi teidän silmiänne välttää.
KLAARA. Mitä vielä! Tulkaahan pitämään nyt!
ÄITI (puikoilla neuloen). Laulakaas jotain! Brackenburg säistää niin
somasti. Ennen te olitte niin iloisia, silloin oli aina jotain jolla
minä sain nauraa.
BRACKENBURG. Niin ennen!
KLAARA. No, lauletaan nyt jotakin!
BRACKENBURG. Mitä vaan tahdotte.
KLAARA. Mut oikein iloisesti vaan ja vinhaan! Se on eräs sotilaslaulu,
minun mielilauluni.
(Klaara kerii lankaa ja laulaa yhtenä Brackenburgin kanssa.)
Taas torvi se soipi,
Ja rummutetaan!
Aseissa on armas,
Ja joukkoahan
Hän, kas, komennoipi,
Ja peits' salamoipi.
Mun syömmeni sykkii:
Siell' olla jos vois!
Jos takki ja housut
Ja hattu mull' ois!
Ma urhona, kultan',
Sua seuraisin,
Pois kulkisin kauvas
Vihollisihin;
Ja voimamme voittais,
Ja aukeisi ties.
Mik' onni tok' koittais,
Jos öisin ma mies!
(Brackenburg on laulun aikana usein katsonut Klaaraan;
vihdoin tyrehtyy hänen äänensä, kyyneleet tulevat hänen
silmiinsä, hän heittää vyyhden ja menee ikkunan eteen.
Klaara laulaa yksinänsä laulun loppuun, äiti, puoleksi
vihassa, viittaa tälle, joka sitten nousee ylös, menee
muutamia askeleita Brackenburgiin päin, käännäksen
puolittain epävakaisena takaisin, istuksen.)
ÄITI. Mitähän lienee kadulla, Brackenburg? Minusta kuuluu kuin väki
marssisi.
BRACKENBURG. Se on hallitsijattaren henkivartio.
KLAARA. Nyt tähän aikaan? Mitähän se lienee? (Hän nousee ylös ja menee
ikkunan eteen Brackenburgin luo.) S'ei ole jokapäiväinen vartio, niit'
on paljon enemmän! Lähes koko hänen joukkonsa! Oi, Brackenburg, menkää
ja kuulustakaa vähän, mitä siell' on tekeillä! Se mahtaa olla jotain
erikoista. No menkää, hyvä Brackenburg, tehkää mulle se palvelus!
BRACKENBURG. Minä menen. Minä olen tuossa paikassa taas täällä.
(Hän tarjoo lähtiessään kättä Klaaralle; tämä antaa kättä.)
ÄITI. Sinä jo taas laitat hänen pois.
KLAARA. Minä olen utelijas. Ja sitä paitsi minua vaivaa hänen
läsnä-olonsa. Yhä vielä en tiedä, kuin käyttäitä häntä kohtaan. Minä
teen hälle väärin, ja se kalvaa mun sydäntäni, että häneen pitää
sellaisen välin tuntua niin syvällisesti. -- Ja kumminkaan, enhän minä
sille mitä voi!
ÄITI. Se on niin uskollinen poika.
KLAARA. En minäkään voi olla muuta kuin ystävällinen häntä
kohtaan. Minun kätenikin puristaa usein hänen kättään, ihan minun
ajattelemattani, kun hän niin vienosti, niin rakkaasti siihen tarttuu.
Minua soimaa se tunne, että minä viekastan, että minä hänen sydämessään
pidän turhaa toivoa eleillä. Minä olen pahassa pulassa siitä. Jumala
tietää, että min' en tahallani häntä petä. En minä tahdo, että hänen
pitää toivoa, enkä minä toki voi kärsiä, että hän epätoivoon nääntyy.
ÄITI. S'ei ole oikea teko.
KLAARA. Minä pidin hänestä paljon ja vieläkin suon sydämessäni hyvää
hänelle. Minä olisin voinut mennä hälle vaimoksi, ja min' en usko
koskaan olleeni häneen rakastunut.
ÄITI. Onnellinen sinä ainakin olisit ollut hänen kanssaan.
KLAARA. Min' olisin turvattu ja viettäisin rauhallista elämää.
ÄITI. Ja että tämä asia on kokonaan mennyt myttyyn, siihen sinä itse
olet syypää.
KLAARA. Minä olen kummallisessa tilassa. Kun minä koetan ajatella,
mitenkä se niin on mennyt, niin minä ymmärränkin sen ja en ymmärrä. Ja
sitten, jos minä taas vain nähdä saan Egmontia, niin minä silloin
tajuan niin selvään kaikki tyynni, niin, paljon enemmän voisin minä
siiloin tajuta. Oi, mikä mies hän on! Kaikki maakunnat jumaloivat
häntä, ja minä, enkö hänen sylissään olis' onnellisin olento maan
päällä?
ÄITI. Vaan mitenhän sulle käynee vastaisuudessa?
KLAARA. Ah, minä kysyn vaan: rakastaako hän minua; ja tokko hän
rakastaa minua, -- kysymyspä sitä!
ÄITI. Ei saa muuta kuin sydämen surua lapsistaan. Saa nähdä, miten tämä
päättyy! Yhäti surua ja huolta! Täm' ei pääty hyvin! Sin' olet itsesi
saattanut onnettomaksi, minut onnettomaksi!
KLAARA (tyynenä). Te sallitte sitä kuitenkin alussa.
ÄITI. Min' olin, Jumala paratkoon, liijan hyvä, min' olen aina liijan
hyvä.
KLAARA. Kun Egmont ohi ratsasti ja minä ikkunaan lensin, niin
toruittenko mua silloin? Ettenkö itsekin tullut ikkunan eteen? Kun hän
tänne katseli, hymyili, päätään nyökytti, mua tervehti, oliko teillä
mitä sitä vastaan? Ettenkö hyvin tuntenut, että teitä kunnioitetaan
tyttäressänne?
ÄITI. Tule mulle tekemään vielä nuhteita!
KLAARA (liikutettuna). Kun hän sitten useammin tuli tätä katua, ja me
hyvin huomasimme, että hän minun tähteni suuntasi tiensä tänne, ettenkö
sitä itse havainnut salaisella ilolla? Huusittenko mua pois, kun minä
ikkunan ääressä seisoin ja häntä odotin?
ÄITI. Osaisinko minä arvata asian niin pitkälle menevän?
KLAARA (tyrehtyvällä äänellä, kyyneleitä pidätellen). Ja kun hän eräänä
iltana, vaippaansa verhoutuneena, meitä lampun ääressä hämmästytti --
ken oli kerkeä häntä vastaanottamaan, kun minä jäin tuolille kuin
kahleissa istua tuijottamaan?
ÄITI. Ja osasinko minä peljätä, että tämä onneton rakkaus voisi
mielevän Klaaran niin äkin tenhota? Minun täytyy nyt kärsiä, että
tyttäreni --
KLAARA (silmät vesikiehteissä). Äiti! Te sitä tahdoitte niin! Teitä
oikein huvittaa kiusata minua.
ÄITI (itkien). Niin itke vielä! Tee minut vielä kurjaa kurjemmaksi
haikeudellasi! Eikö siinä jo ole minulle murhetta kyllin, että minun
ainoa tyttäreni on hylky -- hyljätty olento?
KLAARA (kylmästi, nousten ylös). Hyljätty! Egmontin rakastettu hylky?
Kuka ruhtinatar ei tältä Klaara-raukalta kadehtisi sen miehen
rakkautta? Oi, äiti -- armas äitini, niin te ette puhunut ennen. Kulta
äiti, olkaasta hyvä taas! -- Kansa, mitä tuo ajatteleekin,
naapurittaret, mitä nuo kuiskuttelevatkin -- mitä minä siitä! -- Tämä
huone, tämä pikku maja on taivas, siitä päivin kun Egmontin rakkaus
täällä asuu.
ÄITI. Niin, hänest' ei voi olla pitämättä! Se vasta on tosi. Hän on
aina niin ystävällinen, niin vapaa ja avonainen.
KLAARA. Ei yhtä veripisaraa häness' ole vilppiä. Ja nähkääs, äiti, hän
kuitenkin on se suuri Egmont. Ja kun hän tulee minun tyköni, mitenkä
hän on herttainen, mitenkä hän on hyvä! Mitenkä hän mielellään tahtoisi
multa salata säätynsä, sankaruutensa, mitenkä hän hempii minua! -- niin
kokonaan ehyt ihminen, ehyt ystävä, ehyt rakastaja!
ÄITI. Mitä, tuleeko hän tänään?
KLAARA. Ettenkö ole nähnyt, että minä olen monta kertaa käynyt
ikkunassa? Ettenkö ole havainnut, mitenkä minä kuulastan, milloinka
vaan oven takana rasahtaa? -- Jos kohta minä tiedän, ett'ei hän tule
ennen pimeää, niin vartoon minä häntä sittenkin joka silmänräpäys, aina
siitä saakka kun ma aamusilla nousen. Jos minä vaan olisin poika ja
saattaisin häntä aina seurata, mennä yhtenä hoviin ja kaikkialle! Oi,
jos minä saisin hänen jäljessään kantaa lippua tappelussa!
ÄITI. Sinä olet yhäti sama pyrypää kuin piennä lapsena jo, milloin
huima, milloin ajattelevainen. Eikö sinun pitäisi vähän pukeutua?
KLAARA. Ehkä, äiti! Kun minun tulee ikävä. -- Eilen, ajatelkaas, meni
joitakuita hänen miehiään tästä ohitse ja laulelivat hänen kunniakseen
lauluja. Ainakin hänen nimensä oli sanoissa. Sitä muuta min' en voinut
ymmärtää. Minulla syti sydän kaulakuoppuraan saakka -- minä olisin niin
mielelläni tahtonut huutaa heitä takaisin, jos minua ei olis'
ujostuttanut.
ÄITI. Varo sinä vaan! Sinun kiivas luontosi voi pilata viimein kaikki
tyynni; sinä ilmaiset itsesi kaikkein ihmisten edessä. Niinpä tuonnoin
serkun luona kun löysit puupiirroksen ja selityksen ja kirkaisit:
Kreivi Egmont! -- Minä sävähdin tulipunaiseksi.
KLAARA. O, mitä minä muuta taisin? Se oli Gravelingen'in tappelu,
ja minä löydän kuvan yläpuolelta C-kirjaimen ja haen alta selityksestä
C:n. Ja siinä luetaan: "Kreivi Egmont, jonka alta hevonen ammutaan".
Sekös mua karsasi! -- Ja sitten minun täytyi nauraa sillä
puupiirros-Egmontilla, joka oli yhtä suuri kuin Gravelingen'in torni
ihan vieressä, ja englantilaiset laivat hänen sivullaan. -- Kun
toisinaan muistelen, mitenkä minä ennen kuvailin jotakin sotatappelua,
ja millaisen kuvan minä pikkutyttönä tekaisin mielessäni kreivi
Egmontista, kun hänestä kertoivat, ja kaikista kreiveistä ja
ruhtinaista -- ja ajattelen, millaista se minusta nyt on.
(Brackenburg tulee.)
KLAARA. No, mitä kuuluu?
BRACKENBURG. Ei ole mitään varmaa tietoa. Flanderissa on, kuulen ma,
nykyjään meteli noussut; hallitsijatar tuntuu pelkäävän, että se
saattaa levitä tännekin. Linna on vahvasti miehitetty, porteilla seisoo
porvareita joukoittain, kaduilla vilisee kansaa. -- Minä vaan lähden
kiireen kautta kotiin isä-vanhan tykö.
(On lähtemässä.)
KLAARA. Saadaanko teitä nähdä huomenna? Mun pitää vähän pukeutua.
Serkku tulee, ja minä näytän kovin hulttiolta. Mua auttakaas joku pikku
silmänräpäys, äiti! -- Te ottakaa tämä kirja mukaanne, Brackenburg, ja
lainatkaa mulle joku semmoinen historia taasen.
ÄITI. Hyvästi!
BRACKENBURG (kättä tarjoten Klaaralle). Kätenne!
KLAARA (suomatta kättään). Jahka tulette jälleen.
(Äiti ja tytär lähtevät.)
BRACKENBURG (yksinään). Minä olin tarkoittanut heti saman tien lähteä
pois; ja kun hän ei siitä ole milläänkään ja antaa minun vaan mennä,
niin minä siitä voin tulla hurjaksi. -- Onneton! Ja sinua ei liikuta
isänmaasi kohtalo, ei tuo kasvava kapina? -- Ja yhdentekevä on sinusta,
omanko maan mies, vaiko hispanialainen, ja kuka hallitsee ja kell' on
oikeus? -- Olin minä kuitenkin toinen kytö koulupoikana! -- Jos silloin
oli joku aine annettu -- "Brutuksen puhe vapauden puolesta, puhetaidon
harjoitusta varten" -- silloin oli toki aina Fritz ensimmäinen, ja
rehtori sanoi: jos se vaan olis' säännöllisempää, ei vaan kaikki tyynni
olisi niin sikin-sokin mätettyä. -- Mut silloin sitä kiehui ja kuohui!
-- Nyt minä vetelehdän tämän tytön silmän tiellä näin ikään! Minähän en
voi häntä kuitenkaan heittää! Ja hänhän ei voi minua kuitenkaan
rakastaa! -- Ah -- ei -- hän -- hän ei ole voinut kokonaan minua
hyljätä -- -- ei kokonaan -- vaan puolittain -- ja tyhjään on silloin
mennyt kaikki! Min' en enää kestä tätä! -- Mahtaisiko se olla totta,
mitä mulle eräs ystävä tuonnoin kuiskasi, että tämä tyttö öisin laskee
muutaman miehen luokseen, kun hän aina kainoudessaan laittaa minut
huoneesta pois ennen iltaa? Ei, se ei ole totta, se on valhe, hävytön,
parjaava valhe! Klaara on yhtä viaton kuin minä onneton. -- Hän on
minut hyljännyt, minut sydämestään syössyt pois. -- -- Jako minun pitää
näin elää elämistäni? Minä en kestä, en kestä sitä! -- -- Jo järkkyy
isänmaani aina rajummin sisällisestä eripuraisuudesta, ja minä vaan
riudun sen metelin jaloissa riutumalla pois! Minä en kestä sitä! -- Kun
torvi toitahtaa, laukaus pamahtaa, käy se minuun läpi ytimen ja luun!
Vaan, ah, se ei houkuttele minua! Sepä ei miehistytä minua yhdessä
ryhtymään, yhdessä pelastamaan, uskaltamaan. -- Kurja, halpa tila!
Paremp' on lopettaa elämä kerralla. Tuonnoin heittäysin minä veteen,
upposin -- vaan tää hädän-arka luonto oli vahvempi; minä tunsin
osaavani uida, ja pelastuin vasten tahtoani. -- Jos minä vain voisin
unhottaa ne ajat, kun hän rakasti minua, -- tuntui rakastavan minua! --
Minkä tähden se on lävitse mun sisimmän olentoni tunkenut, tuo onni?
Minkä tähden nämä toiveet ovat multa kaiken elämän nautinnon nielleet,
kun ne samalla näyttivät mulle paratiisia kaukaa? Ja se ensi suudelma!
Tuo ainoa! Täällä (panee kätensä pöydälle), täällä me olimme kahden
kesken -- hän oli aina ollut hyvä ja ystävällinen minulle -- silloin
näytti hän heltyvän, hän katsoi minuun -- maailma pyöri minun
silmissäni, ja minä tunsin hänen huulensa huulillani. -- Ja -- ja nyt!
Kuole, koito! Mitä vitkailet sinä? (Hän ottaa pullon taskustaan.) En
minä liene suotta sinua tohtori-veljeni rohtolippaasta varastanut,
sinä, terveellinen myrkky! Sinun pitää minusta tämä kaiho, tämä hurmos,
tämä kalmanhiki ahmaista ja kirvottaa kerralla!