Tämä välikysymys oli keskeyttänyt varsinaisen asian, mutta pian siihen
taas onnistuttiin palaamaan. Väiteltiin yhä, kierreltiin ja kehuttiin.
Viimein muisti Pekka Puavalj asiansakin, tosin himmeästi, tajusi jo
ajan olevan kiirehtiä ja myönsi rutosti:
"Ka, kun oot kerran pettee jutkauttanna hevoskaupassa, niin pettee
jysäytä yhellä tielläsj tässä piippukaupassakii... Sittepähään on
sinullaa jo helevetin molemmat avaimet vyötäisilläsi ... niin jotta
piäset kolokuttamatta sinne sisään!"
Niin se alkoi kauppa valmistua. Tingittiin vain välirahoilla. Markasta
lähdettiin, mutta loppujen lopuksi tuli siitäkin huikkokauppa. Kun
kaupat oli tehty, järkeili Pekka Puavalj:
"Yhellä tielläpähään suop nyt akka soimata minuukii molemmista
kaupoista ... tään piipun ja hevosen, niin ei tarvihe kahteen erään
riijellä."
Miten tyytyväisenä polttelikaan nyt Pekka Puavalj uutta piippuansa! Ei
hänellä ollut elinikänänsä vielä ollut näin komeaa piippua. Väkisinkin
veti se aina silmäyksen puoleensa, ja aivan vaistomaisesti taivutteli
hän sen notkeaa vartta.
Ja lopuksi alkoi kauppojen jälkiarvostelu. Siihen johtavan puhelun
alotti Pekka Puavalj, tyytyväisenä leikkisästi järkeillen: "No, nytpä
se onii tää imeinen niin täyvellisesti uuvessa mynstingissä, jotta ei
oo enee jälellä muuta vanhoo kuin ijäisyyven toivo ja sittä se
perjsynt."
Siitä sukeutui juttelu. Puhuttiin kaupan eduista yleensä. Lopuksi
vahvisteli Ierikkä:
"Ka, paljasta etuuhaan sitä on kaupasta, kun sitä teköö niin
rehellisesti, jotta ei jiä sitä pahoo omootuntuu."
"Etuu ... etuuhaan siitä kaupasta on", myöntelivät toisetkin, ja
lämpimässä tuvassa vallitsi purkuilman sula sovinto.
Mutta sitte syntyi taas vaitiolo. Heleka teki kuontaloa. Viänänen
leikkeli tupakkaa äänettömänä. Asiat tuntuivat jo loppuneen. Pekka
Puavalj muisti nyt taas asiansa ja varustautui pyytämään lainaksi
nuoraa, jota hakemassa hän oli. Tarpeellinen puheen alkukin oli hänellä
jo valmiina kielellä. Hän aikoi vain imaista vielä savut ja sitte
sanoa.
Mutta silloin sotkikin Viänänen alun. Tämä näet muisti jotakin ja
katkaisi äänettömyyden, oudostelemalla äkkiä:
"Vai et sitä siekään, Pekka Puavalj, parane akan riitelyistä!"
Siitä kehittyikin vilkas pohdinta, joka toki onneksi johti Pekka
Puavalin asiaan: hiehon kaivossaoloon ja nuoraan. Siinä pohdittaessa
selitteli Pekka Puavalj kerrankin:
"Ka, eipähään tuota oo tullut miullakaan kallistetuks korvoo niille
akan torille senkään vertoo, jotta ois suanut selevän, onko se oikiita
riitoo, vaiko vuan erityistä rakkautta."
Heleka oli jo aikoja tarrannut puheluun. Hän puolusti sukupuolensa
oikeuksia ja äänsi nyt äskeisen johdosta hieman jo suuttuneena ja kuin
moittien:
"Kyllähän työ miehet ootta hyvii kaluja!... Ensin otatte akan ja sittä
piettä vuan pilikkanannu... Vaikka toisella oisj kuin tärkii asii
riijeltävänä!"
Mutta miehet puolustivat tosissansa Pekka Puavalia, vaikka sanat
olivatkin maan tavan mukaan leikkisät. Ja Pekka Puavalj itse selittää
jauhoi:
"Mitees siitä on sittä hyötyy, jos niille kallistaa korvasa..."
Hän sylkäsi suun puhtaaksi ja selitteli edelleen:
"Niinkuin nyt sekii ukko Uatam, kun kallisti korvasa akkasa, sen Ievan
lirkutuksille, niin..."
Se oli aivan lyövä todistus. Miehet olivat voitokkaat, tosissaan, aivan
innostuneina. Heleka oli voitettu, ja hän selvittäytyi koko asiasta
ynseällä äännähtämisellä:
"Kyllähään työ ootte yksii Uatamloita koko tään Pieksänmäin miehet!"
Miehet olivat aivan kuin lämmenneet keskustelusta. Pekka Puavalj oli
itse tyytyväisyys, ja ikäänkuin selittääksensä, että hänen
väitteellänsä oli perustus nykyoloissakin, alkoi hän kertoa
kaivonkaivustansa ja kuvailla siitä johtunutta hiehon onnettomuutta.
Rauhallisena alotti hän:
"Niinkuin nyt tääkii miun akka ... tää Ieva..."
Ja hän kertoi nyt, miten Ieva Liisa oli neljäkymmentä vuotta, aivan
häistä asti kiusannut häntä kaivontekoon, miten hän oli pysynyt sille
kiusaukselle kuurona, ei ollut kuulevinansakaan, kunnes nyt viime
kesänä oli erehtynyt, ja mikä oli seurauksena. Hän lopetti:
"Mutta kun se vatkutti ja vatkutti, jotta ei hänelle kelepoo tää
järv-vesj, vuan pitää suoha kaivo, jossa on muavettä, vaikka
Muavettähää tää on koko tää puolj Pieksänmäkii" -- hän näet asui
Pieksänmäen Maavedenkylässä -- "niin mie kaivoinj, ja nyt on hieho
kaivossa, kun tottelin akkoo."
Nyt se siis alkoi selvitä Pekka Puavalin varsinainen tehtävä, se jonka
vuoksi hän oli täällä piippua ja hevosta vaihtamassa sekä pohtimassa
syviä asioita. Kohta se valkenikin koko väelle aivan juuriansa myöten,
ja Heleka siunaili:
"No herraisä varjelkoon!... Johaan mie ennustin, kun kiärme viime
kesänä tulj pihaan, jotta tässä kylässä tapahtuu kerran vielä
onnettomuus."
Hän touhusi ja lopetti voitokkaalla:
"Ja niinpäs käv... Niin käv kuin olj ennustettu."
Näin oli Pekka Puavalj saanut asiansa toimitetuksi, oli saanut nuoran
ja varustautui tyytyväisenä lähtemään, uusi piippu hampaissa.
Mutta juuri silloin saapui häntä kiirehtimään lähetetty Lopo. Lumisena
työntyi hän tupaan, puisteli itseänsä, siunaili ja sadatteli ilmaa.
Viänänenkin yhtyi siihen purkuilman sättimiseen, myönnytellen:
"Onhaan siellä nyt ilima... Niin jotta ei siellä kuulu tavallinen
hevosen tirjkellon kilikatuskaan..."
Sen myönsi Lopokin, siunaillen:
"Ei tuolla nyt enee kuulusj vaikka alakasj ihtesä kuoleman iso
tirjkello kalakattoo ja kumista tuolla Pieksänmäin tapulin tornissa!"
Ihan sitä vaiettiin ajatellessa, että ei satuttaisi senkään kellon
moiketta kuulemaan. Vaiettiin kunnes Pekka Puavalj oikasi huomauttaen:
"Kyllä sen tok sen kellon kilikatuksen kuuloo..."
Toisetkin miettivät samaa ja Vienänen vastasi vakavana:
"Kuuloohaan sitä sen..."
Kuulee ... kuulee... Se oli varma. Ja se kello voi kilahtaa
purkupäivänäkin, keskellä sen rauhaisaa tuvanlämpimää...
Semmoiseksi oli nyt äkkiä muuttunut mieliala. Ja siksipä kiirehtikin
Pekka Puavalj lähtöänsä, auttaakseen hiehoa pois kaivosta. Mutta nyt
viivytti Lopo, joka oli uneuttanut kuppasarvensa Pekka Puavalin
mökille, eikä siis voinut lähteä Ierikän vaimoa kuppaamaan, ennenkuin
nouti sarvensa. Pekka Puavalin reessä lupasi hän lähteä niitä
peräämään, mutta joi nyt kahvia, ja siksi täytyi Pekka Puavalin
vieläkin hetkinen odottaa.
Lopultakin oltiin jo lähdössä. Pekka Puavalj haparoi hattua päähänsä,
yhä toki penkillä istuen, ja varustautui jo viisastelemaan leikkisiä
jäähyväisiänsä.
Mutta silloin tunkeutuikin tupaan Mikko Suruton. Tämä oli ajanut Pekka
Puavalin mökin ohi. Ieva Liisa oli kertonut asian ja käskenyt
ilmoittaa, ettei tarvinnut tuoda nuoraa, sillä hieho oli jo kuollut
kaivoon.
Apu olisi siis tullut liian myöhään.
Hetkinen vaiettiin. Äänettömyyden katkasi nytkin Viänänen arvellen:
"Ka, se sitte kilikaht hänelle se kuoleman iso tirjkello!"
Heleka siunaili, Lopo päivitteli ja Ierikkäkin nyt vahvisti:
"Niin jotta näkyy se toillaa se tirjkello osoovan kilikattoo niin,
jotta hiän kuuluu purkuilimallakii."
Se oli panna muut jo miettimään Pekka Puavalia kohdannutta vahinkoa, ja
ehdittiin olla pikku tovi ääneti, kunnes Pekka Puavalj huomautti
rauhallisena:
"Ka, sittäpä tässä ei oo enee mitään niin tulista kiirettä ... kun se
hieho jo kuitenii kuolj!"
Eikä hän siis ruvennutkaan lisäämään surullansa pituuttansa.
Maallisessa kuten hengellisessäkin asiassansa hän oli niitä
kadehtittavia luonnon ihmisiä, jotka eivät tarvitse uudesta syntyä
tullakseen siksi -- lapseksi -- joiden on taivaanvaltakunta. Hän ja he
kaikki oli aina valmis kuulemaan kuolemankin tirjkellon kilahdusta.