IV

Viänäsen tuvassa oli jo pohdittu monet asiat aivan perinpohjin,

syvennytty niihin, väiteltykin niistä.

Mutta nyt oli tullut jonkunlainen pieni lepoaika. Oli kuin olisi

väsytty ja levähdettiin nyt. Heleka puhdisti taikinaa ja miehet

tupakoivat äänettöminä.

Ja siinä vaiti oltaessa, kun Ierikkäkin hautoi hevoskaupan alkamista,

johtui nyt Pekka Puavalin päähän taas se piippukauppa. Salavihkaa

vilkasi hän Ierikän piippuun. Siinä oli aivan uusi letku. Sitä ei hän

voinut olla himoitsematta. Miten kauniit olivatkaan kureet letkun

nahassa! Miten mukava olisi noin pitkää vartta pidellä käsissänsä

kylmälläkin, rukkasinkin! Niin jatkui hautuminen, vaitiolo. Viänänen

itse seisoi selin lämpiävään uuniin, piippu suussa, kädet selän takana,

päässä joku laiska ajatus, selkäänsä tulen edessä paahdellen. Hänkin

mietti jotain, tietämättä mitä. Piippu aivan lerpatti suupielessä.

Ja silloin alkoi Pekka Puavalj juuri alottaa piippukaupan hieromisen.

Kädet polvien nojassa istuen hän jo sylkäsi suunsa puhtaaksi,

sanoakseen sanottavansa, kun Viänänen ehtikin ennen. Muistaen miesten

tuonnoisen puheen hevosen tiukukellon kilisemisestä, sai hän siitä

laiskasta ajatuksestansa kiini ja oudosteli, vaitiolon keskeyttäen:

"Vai niin siellä ulukona ulisoo tuul, jotta ei kuulu hevosen tirjkellon

kilikatustakaan!"

"Tirjkö?" muisti nyt Pekka Puavaljkin.

"Tirj", myönsi Viänen, ja nyt vahvisti toinen:

"Ei sen kilinee kuulunna rekeen asti, vaikka onhaan miulla tarkat

korvat tavallista iäntä kuulemaan."

Mutta tämä pieni tirikellopuhelu käänsikin nyt asian Ierikälle

edulliseen suuntaan. Siitä johtui näet Viänänen häneltä kysymään:

"Se entinen, mustalaiselta vaihettu tammako sinulla, Ierikkä, yhä vuan

on?"

"Ka, sehään se siinä vuan olla köpsöttää", myönsi Ierikkä, koputellen

pieksun pohjilla lattiaa, tyytyväisenä, kun puhelu oli johtunut

hevosiin. Savut imaistuansa hän toisteli kehuen:

"Se ... sehään siinä on... Ja oniihaan siinä tammoo kerrakseen."

"Mitenkä vanha tua vielä ilikijää olla?" osui Pekka Puavalj siihen

kysyä tokaisemaan.

"Ijältäänkö?" arvasi Ierikkä moisen kysymyksen johdosta jo suorastaan

ynseäksi tekeytyä ja kierteli:

"Lie tuolla nyt ikee sen verran, jotta omiks ilokjseen ... niinkuin

pappilan hienohelemalla mampselilla."

Niin oli hän päässyt asiansa alkuun ja johti sitä hevosvaihtajan

taidolla. Hän kehui tammaansa, uhkasi pitävänsä sitä kuolemaansa asti

ja morkkaili muiden hevosia. Pekka Puavalj, jonka tamma oli huono

syömään ja huono juoksemaan -- ja oli sillä vielä etujalassa pattikin

-- alkoi jo kietoutua ansaan. Ei hän olisi vaihtanut entistä tammaansa,

sitä joka viime vuonna kuoli vanhuuttansa, palveltuansa häntä

kolmekymmentä vuotta, mutta tämä uusi oli hänelle kuin vieras henkilö

perheessä. Hän ei ollut ehtinyt, ei voinutkaan siihen kiintyä, ja siksi

ei hänellä ollut mitään varsinaista syytä vaihtoakaan vastaan.

Ja kun nyt oli häntä kotvanen sillä lailla kierrelty, ikäänkuin ajettu

ansaan, sattui Viänänen kuin ohimennen huomauttamaan:

"No, sittepä sie, lerikkä saisit vaihtoo tään Pekka Puavalin kanssa

tammoja. Kun tällä Pekka Puavalillakii on kerran imisä aisoissa."

Navakasti alkoivat silloin miehet, varsinkin lerikkä, vastaan harata.

Hän ynseili:

"Vai vaihtoo!... Semmoinen tamma, joka on niin lauhkii luonnoltaanii,

jotta se on kuin Pekka Vimmatun henttu vihille viijessä!"

Hyvänen aika! Vai semmoisesta tammasta minä nyt luopuisin! -- se ajatus

oli hänen äänensä ynseänä sävynä. Sillä peitteli hän tammansa vihaista

luontoa ja pahoja tapoja. Sillä kiihdytti hän Pekka Puavalin herkkää

mieltä. Hän innostui, löi jo polveensa ja kerskui:

"Siinä se on tamma, kuule, Pekka Puavalj, niin jotta se ihan mieltä

himauttaa, kun sen reissäkii suap vaan istuu ja kahtuu sen mänyy."

Ja niin, loppumattomiin jatkoi hän. Ymmärsihän Pekka Puavalj tosin,

että siinä tulvassa pii totta korkeintaan pisara, mutta siitä

huolimatta tehosi se häneen, kiihdytti mieltä ja sotki hänet asiaan.

"Ka, eipähään tuota nyt piä mää, vaikka tuota vaihtoo sujauttaisi!"

mukasi hän jo, kun Viänänen taaskin kehoitti häntä rupeamaan kauppaa

hieromaan. Se myöntyminen oli Ierikälle tervetullut. Kaupastansa

varmana vannoi hän entistä lujemmin, että hän ei luovu tammastansa,

vaikka siitä tarjottaisiin kaksi samanlaista varsoinensa.

Tyytyväisenä, voitonvarmana oikoi hän pieksujensa varsia, nosti oikean

jalan vasemman polvelle ja alkoi sitä heilutella, virkkaen jo jonkun

sanan poislähdöstäkin. Se pani Pekka Puavalin kiirehtimään. Hän muisti

nyt vielä lisäksi, että hänen tammansa oli aitimus ja alkoi hiljakseen

hiivittää asiaa kauppaa kohti. Viänäsen Jussi puuhaili jo välimiehenä,

suostutteli Ierikkää ja kehui vuoroon toisen, vuoroon toisen tammaa,

mutta ynseänä torjui Ierikkä vielä nekin yritykset.

Vihdoinkin huomasi hän ajan tulleen taipua. Piippuansa kopistellen

myönnytteli hän:

"No jos nyt niin suorastaan kiusoomaan rupiit, niin voihaan tuota nyt

sen verran, jotta käy ulukona sitä siun tammoo silimätä sukasemassa."

Niin alkoi asia sujua. Miehissä lähtivät he nyt kartanolle tarkastamaan

hevosia. Himmeästi lienee Pekka Puavalj muistanut nuoranhakemisasiansa

ja hiehon, mutta hänen mielessään väikkyi samalla joku sen tapainen

epämääräinen ajatus, että eipähän tuo muutama minuutti muuta asiaa

sinne, ei tänne, eikä tapa hiehoa kaivoon.

Kun he tulivat ulos, oli purku pahimmillansa. Ilma oli sakea lumesta,

tuuli ulvoi, ränstyneet ovet paukkuivat sen käsissä ja väkkärä pyöri

vinkuen ja huristen. Ei siis ihme, että Viänänen semmoiseen luojan

ilmaan tultuansa ensi sanoiksensa vahvisti:

"No, kylläpä on toillaa ilima! Ei oo kumma, jos moisessa möryssä ei

kuulu hevosen tirjkellonkaan kilikatusta!"

Hevospahaset seisoivat aivan käppyrässä, vilusta väristen, ja se seikka

vaikutti, että Ierikän tammakaan ei ollut niin ärhäkkä iukumaan ja

häntäänsä vihaisesti viukauttelemaan. Tuskinpa se olisi voinutkaan sitä

tehdä nyt, kun vilu kangisti lihaksia.

Mutta jos se olisi sittekin iuaissut ja pilannut asian! Hyvä oli pitää

varansa. Ierikän hevosvaihtajaluonto oli oitis kunnossa. Ajaakseen

tammaansa kauhua, alkoi hän kavalasti, sitä muka kehuessaan, taputella,

lyödä mojautti nyrkillä lautasille ja ärjäsi samalla, muka kehusanana:

"So, tamma!"

Tamma aivan hätkähti, pelästyi. Kun nyt siis Pekka Puavalj lähestyi ja

nosti sen häntää, ei se tohtinut iuaista, ei viuhauttaa. Ierikkä toisti

vielä äskeisen temppunsa kuin ohimennen, touhutessansa, ja niin

sai Pekka Puavalj katsoa hännän alle rauhassa ja tekikin sen

perusteellisesti. Hän ei tosin siitä mitään ymmärtänyt, mutta tiesi sen

kuuluvan asiaan, oli nähnyt aina hevoskaupoissa niin tehtävän ja tahtoi

vaistomaisesti esiytyä asiantuntijana. "Silloinpahan ei Ierikkäkään

yritäkään pettee", niin kuvastui himmeä ajatus hänen aivoissansa.

Hevoskauppa alkoi vetää hänen herkkää mieltänsä kuten leikki vetää

lapsen mieltä. Hän joutui kaupan pyörteeseen aivan tajuamattansa.

Ja sitte, -- sitte hän muisti kuin ulkoa muut hevosvaihtajien tavat.

Ymmärtävän silmäyksen loi hän hevoseen, kun kahlasi sen sivuitse

lumessa häntäpuolelta pääpuolelle, avasi suun ja tutki hampaista ikää,

vaikka hän ei sitäkään oikeastaan osannut. Mutta se kuului asiaan, ja

viisaan näköisenä ilmoitti hän tarkastuksensa tuloksen, kuin itseksensä

puhellen:

"Oohan siinä jo ikee ... hyvä tov kolomattakymmentä vuotta."

"Kolomattakymmentäkö!" oli Ierikkä kauhistuvinansa ja huudahteli:

"Se nyt on helevetin pitkä vale, jotta kolomattakymmentä vuotta."

Nyt hän jo löi tammaansa lautaselle tosi innostuneena ja vannoi

Viänäsen puoleen kääntyen kovaäänisesti:

"Se on niin pitkä vale kuin tästä helevettiin tuonne Muaningan

kirkolle, jotta tällä oisj kolomattakymmentä!"

Mutta rauhallisena kopeloi Pekka Puavalj vuohisista patteja ja toisteli

kuin itseksensä puhuen, olematta Ierikkää kuulevinansakaan:

"Kolomatta ... kolomattakymmentä sillä vasta on..."

Se jo nosti Ierikän luontoa. Innokkaana vannoi hän:

"Sillä tammalla jos on mikä ylj kymmenen vuuven, niin sen suap jo

ilimaiseks ottoo kuka vuan ilikijää."

Ei hän kyllä toivonutkaan, että Pekka Puavalj uskoisi hänen valansa

kymmenvuotiaasta, mutta se semmoinen puhetapa oli hänellä nahassa. Ja

jouduttaaksensa Pekka Puavalia pois tamman luota, ennen kuin se ehkä

suuttuu, iukaisee ja siten pilaa asiat, alkoi hän ynseillä, piippu

hampaissa riippuen:

"Jos tuosta siun tammasta kuka sanuu sujauttaasj, jotta sillä on

kolomattakymmentä ja siitää ylj ikee, niin se ei tekis ihtiisä

valehtelemisen syntiin syypiäks."

Ja niin alkoikin hän kahlata Pekka Puavalin tammaa kohti, touhusi ja

morkkaili, samalla kun Viänänenkin suinaili hevosia, pää väärässä,

värjötellen vilussa. Pekka Puavalj niisti rukkaiskädellä nenänsä ja

kömpi kinoksen halki tammaansa puolustamaan. Hän kohenteli sen länkiä,

veti jouhet niiden alta vapaiksi ja puheli kuin tammaa hyvitellen:

"Siinähään se on tamma!... Niin jotta sillä ei oo tuota ikeekää

senkään vertoo kuin uasintammalla on jo syntyissään... Ei oo iesj

rippikouluikeekään."

Hän oli aivan tyytyväinen itseensä, kun voi näin rehdisti esiytyä jo

hevosvaihtajana, jossa toimessa hän itse asiassa oli ensikertalaisia.

Ierikkä katsahti nopeasti tamman suuhun ja ilmoitti kuin ivaten:

"Vai rippikouluikee ... ruamatun Metusalemilla!"

Hän keskeytti, kääntyi käppyrässä värjöttävään Viänäseen ja vihjaili

tälle Pekka Puavalista ynseästi:

"Mutta sitä vuan näkyy olevan imeisii, jotka ilikiväät valehella niinii

vakavassa asiissa kuin tässä hevoskaupassa, jossa voi männä jutkahtoo

sekä sielu, jotta ihe ruumisii!"

Mutta turhaan. Ei antanut Pekka Puavalj itseänsä säikäyttää.

Rauhallisena pyyhki hän lunta laihan tammansa selästä ja puheli kuin

itsekseen kehuen:

"Semmoinen Piijuhaan siinä on ... niin jotta se ei kehumista kaipoo."

Hän kääntyi nyt Viänäseen. Puhuakseen näet Viänäsen kautta Ierikälle

selitteli hän edelliselle:

"Mie en ilikii tässä hevosjkaupassakaan valehella, vuan sanuu sujautan

sen totuuven niin ilikoalastomana, jotta se on kuin vastasyntynyt

mustilaisen laps."

"Eihään se Luoja oo älynnä antoo tälle Pekka Puavalille sitä

valehtelemislahjoo", surkutteli Viänänen hänen kohtaloansa,

vahvistaaksensa siten äskeisen väitteen. Eikä siinä oikeastaan

liioiteltua ollutkaan, sillä Pekka Puovalin puheissa ei ollut koskaan

varsinaista valetta. Niissä oli vain liioittelua, kuten maantapa vaati.

Niissä oli hänen omaaitseänsä, viatonta, hyvänsuopaa, mehevää. Hän

vahvistikin taas:

"Ka, mitäs se tää oikii asii tarvihtoo koristeluja ... kuin mikä

vanhapiika rimpsuja ja muita hempsuja, jotka tätä syntistä silimee

ilauttoo himauttasivat!"

Ja taas hän koetti olla hevosmies, morkkasi Ierikän tammaa

hankurareitiseksi, sanoi semmoisten olevan huonojuoksuisia ja ilmoitti

omaansa kehaisten:

"Mutta tää miun Piiju se kun panoo juoksuksikii hyvällä tiellä, niin

sen pitää juosta rimpsutella niin kepiijalakasesti ja niin silimee

ilauttavasti kuin tään Pieksänmäin pappilan mampselj käyvä rimpsutteloo

kirkkotiellä."

Ierikkä oikeastaan tunsi Pekka Puavalin tamman. Hänhän tunsi koko

pitäjään hevoset, oli ne tutkinut ja kopeloinut moneen kertaan. Mutta

tämä tutkiminen kuului asiaan ja hän oli ammatissansa perusteellinen.

Niinpä hän nyt alkoi kopeloida Pekka Puavalin Piijun vuohisia, puhellen

samalla:

"Onkohan niissä monta hevoskuormoo niitä pattija, näissä polovissa!"

Eihän niitä oikeastaan ollut muualla kuin oikean etujalan vuohisessa.

Ja sitä riensi nyt Pekka Puavalj peittämään. Hän nosti kipeän jalan,

kopistaaksensa siitä muka pois tieron. Silloinhan ei voisi Ierikkä sitä

tunnustella. Hän kopisteli kartulla tieroa ja puheli kuin itsekseen:

"Vai oikein tässä pitäisj olla patit!... Piiju, joka ei oo pattipolovii

nähnytkään!"

Eikä hän sitä pattia oikeastaan salannut pettääksensä Ierikkää. Hän

peitteli sitä kuten lapsi salattavaansa. Kuuluihan kaikki sekin asiaan.

Jos hän näet olisi itse nyt tuon vian ilmaissut, olisi häntä maan

käsityskannan mukaan pidetty tuhmana. Ierikkä olisi sille vielä kylillä

nauranut, ja menepäs silloin!

Eikä Ierikkäkään tahtonut hänen salaisuuttansa paljastaa. Hänhän

ensiksi tiesi sen patin, oli viime vuonna sitä kopeloinutkin, ja hän

oli niin _todellinen_ hevosvaihtaja, että hän hyvänahkaisesti soi

toisenkin harjoittaa asiaan kuuluvaa pikku vilppiä. Hän nauttikin siitä

joskus, kuten oikea urheilija nauttii vertaisensa kilpailijan taidosta,

ja usein hän sanoikin aivan oikein, että "ei sitä ihan tuhmoo miestä

ilikiikää pettee, ei hevoskaupassakaan". Niinpä hän nytkään ei Pekka

Puavalin peittelemää pattijalkaa kopeloinut, vaan äänteli vain

ylimalkaan:

"Ka, eihään tuolla nuoita oo järin monta tusinoo ... niitä isompii

pattija."

Mutta sittenkin! Ei hän malttanut toki olla hienokseltaan

huomauttamatta yhdestä Piijun viasta: että se, kuten hän tiesi, oli

aitimus. Tietämättömäksi tekeytyen kysyi hän äkkiä:

"No, entäs miten paha tää on aijan ylj piäsemään?... Niin jotta onko

tuo niin aitimus, jotta vanklinnassakaan ei kestä, jos ei järkijään

rautoin paa?"

Se olisi ollut paha kysymys, jos ei asia olisi koskenut hevoskauppaa.

Mutta nyt selvisi Pekka Puavalj siitäkin eheällä omallatunnolla.

Tapansa mukaan selitteli hän:

"Ka, niinkuin sanoin, niin valehella en osoo, enkä oppiskaan, vaikka

kävisin papinkoulun."

Ja sitte hän ilmoitti kaksimielisesti:

"Jos on vuan sillä Piijulla hyvä ruokamua, niin aijan ylj ei siitä pois

hyppee, vaikka ei ois aitana muuta kuin kepillä veitty viiva."

Tämä aitimuskohtaus joudutti toki kaupantekoa. Estääksensä Ierikkää

siihen kysymykseen syvemmälle tarrautumasta, ilmoitti näet Pekka

Puavalj äkkiä:

"Ka, nytpä sie ootii jo tuon tammasj ennättännä liika hyväks

valehella... Niin jotta jos paat sata markkoo piällisii, niin antaa

häntä siunii suoha kerran tuon kunnollisen Piijun!"

Ierikkä oli aivan selälleen lentää ja huudahti ähmissään:

"Vai piälliset oikein!"

Roimasti löi hän hevostansa kämmenellä lautaseen ja pitkitti rennosti,

kehuen:

"Jos oisit tarjonnut sata markkoo sitä väljrahoo, niin sittä tuota jo

ilikiis alakoo sen tinkimisen!"

Ja nyt se tinkiminen alkoi. Asiassa kärkkyvä Viänänen oli jo paleltua

turraksi. Sarkanutun kaulus pystyssä, kädet hihoihin pistettyinä

värjötteli hän pää kallellansa, kauluksen sisään vedettynä, polvet

yhdessä, ja koko mies-pahanen käppyrässä aivan. Hän oli niin surkean

näköinen kuin olisi siinä pakkaspyryssä seistä törröttänyt jotain

rangaistusta kärsimässä. Siksi koki hän jouduttaa kauppaa. Pekka

Puavalj läiskytteli rukkaskäsiänsä sivuihinsa ja liikuskella ketterehti

lumessa, siten pitäen itseänsä lämpimänä, ja Ierikkä touhusi ja kehui

minkä ehti. Tuuli ulisi, lumi tuprusi ja pakkanen pureksi ihan syötävän

terävästi. Kumpikin vaati tinkimisen aluksi sata markkaa välirahaa.

Mutta edistyi se asia sittenkin. Nyt oli jo väliraha laskeutunut

molemmin puolin kymmeneen markkaan. Ierikkä riuhtasi tammaansa

ohjaksista ja ärjäsi sille, niin että tamma hätkähti, ja hän alkoi

kerskua:

"Se tamma se kun juosta pyyhkäsöökii, niin virstapahtaitakaan ei ennätä

lukii, jos ei oo kaks miestä niistä vuarii pitämässä."

"Ka, eipä niitä jaksa huomata kakskaan miestä tiällä saloteillä, jossa

näitä toloppii on niin anj harvassa", älysi Pekka Puavalj tokaista

vastaan.

Ja taas tingittiin. Taas kehuttiin. Jo valitteli Viänänen:

"No jos panisitta vaikka huikkokaupaks!... Tässä muuten jo köntistyy

imeinen tähän ylettömään kylymään!"

Se edistikin asiaa aimo askeleen. Pekka Puavalj alkoi suostua

huikkokauppaan. Hän selitteli:

"Ka, sitähän sitä miekii oon aina ajatellut, jotto oikeus ja kohtuus se

pitää olla kaikessa... Niin jotto mie en ilikiiskään toista

peijauttookaan... En hevoskaupassakaan ilikiis lähimmäistä pettää,

vaikka sais palakinnoks kaikki ne ijäiset ilot ja autuuvet... Ennen ihe

häviin kaupassa, ennen kun annan toisen hävitä."

"No, en sitä miekää kehtois tuota toisen omoo viäryyvellä ottoo, vaikka

ihe Sana sitä käskis ja vuatis", vannoi Ierikkä touhuissansa, ja

Viänänen vahvistaa tokersi:

"Eihään tää Ierikkäkään petä toista iltikseen ... iliman muallista

etuu!"

Ja niin loppumattomiin, kunnes taas Viänänen kiirehti, ja silloin oli

Pekka Puavalj valmis. Hän ilmoitti äkkiä:

"No, jos kerran ilikiit ottoo näin vanhalta mieheltä Piijun

huikkokaupalla, niin ota!"

Hän varustautui jo kättä lyömään, ja nureksi samalla:

"Jos tää nyt yks hevonen mänöö, niin mitäpä hänestä suroo, kun tok

siästyy sielu... Ainahan sitä sen verhoks suap sitä ruumiillistakii...

Niin jotta lyö kättä ja Viänänen erottaa väljmiehenä!"

Hän oli huomaamattansa innostunut asiaan kuin lapsi -- olisi ollut

valmis maksamaan välirahojakin, ja kypsä oli jo Ierikkäkin. Asiaan

tosin kuului vielä katuminen, lerikkä tekeytyi sen näköiseksi kuin

näyttäisi asia hyvin arvelluttavalta. Päätänsä pudistellen päivitteli

hän:

"Kyllä tää on nyt vähä arvelluttava asii ... luopuu tuommoisesta

tammasta."

Miten arvelluttavasti hän osasikaan pudistaa päätänsä! Pekka Puavalin

herkässä mielessä alkoi jo kuvastua pahin: että Ierikkä peräytyisi. Hän

koetti sitä estää, tavallaan ärsyttävällä kutittelemisella:

"Ka, jos sinuu rupijaa jäniistyttämään, niin..."

Mutta silloin tekeytyi Ierikkä rutoksi ja ilmoitti omaansa jatkaen

yhtäkkiä:

"Mutta kun tua on näin purkuilima kerran, niin antaa häntä siun pettee

pujauttoo... Suathaan sittä tok kerran istuu kunnon hevosen reessä ja

ajoo niin jotta suat tok tuon ruummisrähjäs viijyks piruu pakoon."

Ja hän löi kättä, jotta rojahti, ja käski:

"Eroita, Viänänen, niin jotta lak on täys!"

Ja Viänänen erotti kädet. Hevoset muutettiin toistensa rekien eteen.

Ierikkä valjasti omansa valmiiksi Pekka Puavalin reen eteen, jottei

tamma ehtisi näyttää pahoja tapojansa, ja niin lähdettiin tupaan, jossa

Heleka olikin oivaltanut keittää harjakaiskahvit.

V

Mutta levottomana oli Ieva Liisa puuhaillut sillä aikaa kaivon

reunalla. Mairein sanoin rauhoitteli hän hiehopoloista. Se seisoi yhä

heinätullo suussa, pää laiskasti kallellansa, kuin ynseänä elämälle,

ihmisille ja kaikille, ne kun näkivät hänen olevan vaarassa, eivätkä

auttaneet.

"Punikki-rukka! ... Ievan oma kulta", surkutteli Ieva Liisa sille.

Ei hievahtanut hieho. Ei katsahtanutkaan. Ei edes heittänyt suustansa

heinätulloa. Ei ihme, jos Ieva Liisa hätäytyi, sadatteli Pekka Puavalin

ja hoihki: etkö sinä, kuhnus, jo tule!

Mutta ei. Ei tullut mies. Viimein keksi Ieva Liisa hädissänsä keinon,

millä pitää hiehoa lämpimänä. Hän varisti ison kattilallisen vettä ja

kaatoi sen kaivoon. Arveli, vaimo-parka:

"Kun nyt vesj siellä lämpijää, niin tottapahaan ei tok jiävy!"

Ja alussa se auttoikin. Hieho tunsi veden lämpenevän. Miten hyvältä,

suloiselta se tuo haalea vesi nyt tuntuikaan! Aivan jo ilostui mieli.

Kiitollisena katsoi se syvyydestänsä ylös Ieva Liisaan ja ynisi kerran

laiskasti:

"Y-yyyyyy!"

Se koski Ieva Liisan sydämeen. Heltyneenä rauhoitteli hän, matkien:

"Niin ... niin!... Yy ... yyy, oma armas!... Auttaa Ieva Punikkiisa.

Auttaa se Ieva Liisa omoosa."

Ja hieho tuntui hänestä nyt omalta lapselta, jota on hoitanut ja

kasvattanut ... tai niinhän se oli aina ennenkin tuntunut. Nyt se

tuntui apua tarvitsevalta lapselta. Hän laskeutui polvillensa kaivon

reunalle ja puheli taas:

"Ei oo Ievalla nuoroo, jolla nostoo kultasjtaan kaivosta... Niin!" --

muutti hän äänensä maireaksi, "ei oo nuoroo, Punikki-rukka... Niin,

Ievan ystävä!"

Niin lohduteltiin ja toivottiin. Hän lupaili:

"Mutta kunhan Pekka Puavalj tuop nuoran, niin sittä nostaa Ieva omasa

kaivosta pois... Niin ... niin, Ievan kulta!"

Ja taas hän hoihkasi. Ei vastausta. Kaivosta nousi vesihöyryä. Se

sakeni pian, tippui sateena hiehon selkään, kasteli sen ja pilasi siten

asian. Vaimo alkoi hätäytyä. Hän huusi keskellä pihaa raivoissansa:

"Pekka Puavalj hoi! Etkö sie ala joutuu!... Tahi siut paha perii, kun

tulet!"

Hädissänsä ei hän edes tullut ajatelleeksi sitä, että hänen huutonsa ei

moisessa ilmassa kuulunut veräjällekään asti. Hiehon selkään alkoi

muodostua vaalea huude ja sitte jääkerros. Vaimo menetti malttinsa ja

vannoi näyttävänsä, kunhan vain Pekka Puavalj palaa ja hieho saadaan

ensin pois kaivosta.

* * * * *

Päätettyänsä hevoskaupat, työntyivät miehet Viänäsen tupaan lumisina.

Kohmettuneena puisteli Viänänen lunta vaatteistansa ja ilmoitti

eukollensa:

"Ei siellä toillakaan kuule hevosen tirjkellon kilikatusta... Niin

siellä tuo Luojan ilima tuulla lasketteloo."

Kukaan ei siihen puheeseen sattunut tarttumaan, sillä kukin oli omissa

puuhissansa. Heleka touhusi paistoksinensa, miehet lumiansa

puistelivat. Viänänen niisti nenänsä, kopisteli piippuaan pankkoon ja

toisteli itsekseen:

"Ei ... ei siellä kuulu nyt tirjkellon kilineekään enee!"

Nyt jo heräsi Heleka ja tarttui asiaan, kysyen:

"Vieläkös se on tällä Pekka Puavalilla se puikkulais-vainoolta ostettu

helii-iäninen hevosen tirjkello?"

Vastaus oli myöntävä. Heleka pesi kahvikuppeja ja huokaili:

"Siellähään on sekii Puikkulais-vainoo muan povessa... Olj sekii tiällä

muan piällä vaeltaissaan sille akalleen niin pahailikinen, jotta ei

ollut yön lepuu, ei päivän rauhoo koko akalla."

Niin myönsi Pekka Puavaljkin asian olleen. Ierikkä puolestaan taas

arveli:

"Määppä sitä tiijä, jos oisj akassa ihessäänii ollut pirun verta... Se

tavallisesti syyvetään aina akanii pahuus tään miehen niskaan."

"No, johan sitä nyt syyvetään!" kivahti Helka oman sukupuolensa

puolesta, vei kupit pöydälle ja jatkoi:

"Ikäänkuin ei ois miehissä ihessään pahuutta iliman muuvalta

syytämättä!"

Hän aivan vilkastui puuhaillessansa selittämään, soimaillen miessukua:

"Kun on täänii Pieksänmäinj miehillä piällä niin paksu se synninnahka,

jotta siitä sais jo ihe pimeyven ruhtinasii ihelleen vahvoo

kengänpohja-nahkoo!"

Ja niin sukeutui väittely miesten ja naisten paremmuudesta ja

pahemmuudesta. Heleka puolusti sukupuoltansa, miehet omaansa; Pekka

Puavalj koetti kulkea keskiväliä, sillä hän ei ollut pikkuasioissa

aivan jyrkkä. Puhuttiin yhden ja toisen akan kovuudesta ja lopuksi

kysäsi Viänänen Pekka Puavaljilta:

"No, mitenkä tuo siun akka on luonnoltaan?... Ottaako tuo toisinaan ja

riitelöö?"

Tyytyväisenä imeksi Pekka Puavalj savuja ja myönteli:

"Ka, onhaan se tainnut toisinaan sitää ilivettä pitee, mutta miteepä

vahinkuu hänen riitelemisestään ja puasoomisestaan on, kun mie en siitä

kuitenkaan tule tään paremmaks."

"Ka, eihään tuosta silloin oo vahinkuu ... kun et sen siitään parane ja

muutu", pääsi Viänäseltä. Keskusteltiin aivan tosissaan. Se oli

purkusään tavallista elämäntarkastelua. Heleka lämpeni asiansa puolesta

ja uhitteli:

"Niinkö hyvii sittä luuletta olevanu jotta että akkoinj parantamista

enee tarvihe!"

Hän touhusi tosissaan, miltei jo riitelyäänellä, nuhdellen:

"Mutta kun se synt suop syvämmessä vallan niin sitä puatuu mies

akkasakii opetukselle, vaikka ihe ois sen tarpeessa!"

Työtkin menivät hänen käsissänsä nyt kuin talkoissa, kun hän naissuvun

asiasta innostuneena ja naisia kehuen morkkasi miehiä ynseillen:

"Kunhaan ei oisj jo näillää Pieksänmäinj miehillä akkoja, jotka tok

pitäät kurissa, niin tokkohaan monj joutusj kapiille tielle. Ja kunhaan

sittä vaeltaisivat sitä omoo leviitä tietään myöten siihen lämpimään

paikkaan, niin näkisiväthään, eivätkö luut paistu."

Oli aivan tavallista, että tämmöiset keskustelut lopuksi kallistuivat

syvällisiksi, ja nytkin johduttiin pohtimaan helvettiä, sen hirmuja.

Heleka uhitteli sillä uhkaillen:

"Mutta kuhaan piäsettä sinne ... niin etteköhään älähä, kun että

akkanukaan opetuksesta ottanna ajassa vuarii!"

Todellakin! Heleka tuntui olevan voiton puolella. Miehet eivät

löytäneet sopivaa vastasanaa ja niin sai hän jatkaa. Voitokkaana

uhitteli hän:

"Siinä lähtöö hik piästä, kun siihen jouvutta!"

Ja purkuilman mielialaan tarttui siitä uusi vaikutin.

"Ka onhaan siinä tulta ... siinä pätsissä!" pääsi jo voitetulta

Viänäseltä arvelu. Niin johduttiin pohtimaan helvettioppia, tai

oikeastaan helvetin ulkonaista rakennetta. Pekka Puavalj arveli:

"Kyllähään siihen kun imeinen joutuu niin siinä suap tuntii..."

Viänänen vetäsi sieramiensa valmisteet peremmä nenän sisään ja Ierikkä

sylkäsi ajattelevan näköisenä. Perinpohjin, lapsenuskolla tutkittiin

koko helvettioppi. Lopuksi järkeili Pekka Puavalj sen tulesta:

"Onhaan sitä siinä pimeyven valtakunnassa tulta ja valuu niin, jotta ei

tarvihe pimeyvessä vaeltoo."

Omituista oli se kaikista, mutta mihinkäpä siitä pääsi.

* * * * *

Mutta vieläkin osui pikkuinen tiukukello lähtökohdaksi uuteen asiaan.

Juotiin näet harjakaiskahvia. Siinä oli syntynyt tovin vaitiolo. Kukin

hörppi kahviansa ja oli tyytyväinen. Äänettömyyden keskeytti taas

Viänänen. Hän pani kahvikuppinsa pöydälle ja arveli, kuten konsanaan

jotain äskeistä asiaa muistellen:

"Vai siltä Puikkulais-vainoolta sie, Pekka Puavalj, ostit sen

tirjkellon!"

"Ka, siltä", myönnettiin tietysti. Viänänen ruopi lonkkaansa, ryhtyi

panemaan tupakkaa ja muisti nyt, piipustansa asiaan johtuen:

"Se Puikkulais-vainoo se muuten olj kuulu piippuvaihtaja... Tiällä

ajallisuuvessa vaeltaissaan, tarkotan."

Niin alettiin lähestyä sitä asiaa, joka oli Pekka Puavalin sydäntä

lähinnä. Hän katsahti Ierikän piippuun. Miten retvakka, notkea olikaan

sen letku! Se oli ihan uutta punaista sahviaania, ja poimut olivat

ylettömän säännölliset ja sirot. Onneksi sattui Viänänen vielä

lisäämään:

"Sie sitä, Pekka Puavalj, et oo tainnut näissä piippukaupoissa

autuuttasj vielä myyvä?"

Oli Pekka Puavalj useita kertoja vaihtanut piippua, mutta häntä oli

silloin aina petetty, eikä hän nyt tahtonut sitä ilmaista, sillä sehän

olisi voinut vahingoittaa kauppaa. Ierikkä olisi luullut hänet kovin

halukkaaksi ja kiskonut. Siksipä hän kiertelikin:

"Ka, eipä sitä... Ja mitäs tää hyvä vaihtain paraneiskaan!" Ja hän

muljautti taas samalla salavihkaa Ierikän piippuun.

Vaikea oli nytkin päästä alkuun. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin,

soudettiin jos huovattiinkin. Päästiin toki niin likelle asian ydintä,

että Pekka Puavalj näön vuoksi ja kauppansa eduksi vastusteli:

"Ka, eipä miusta oikiistaan oo kaupantekiiks."

Hän imasi savut ja selitti syynkin:

"Kaupassa pitäsj toista aina pettee jymäyttee, ja miulla kun on tää

rehellisyys jo veressä ihan perjsyntinä, niin se ei tuo luonto anna

pettee."

Samaa vakuutti Ierikkäkin, ja taas kierreltiin. Päästiin askel

eteenpäin, mutta taas väitti Pekka Puavalj:

"Ja toisekseen, kun tää on miulla niin hyvä piippu, jotta ei sitä sen

parempoo tupakkamyöpelii oo kaikissa herraspaikoissakaan ... niin jotta

mitäpä tää just vaihtain paranoo!"

"Onhaan siulla hyvä luuvarspiippu", myöntää äännähti Viänänen, mutta

huomautti samalla, asiaa edistääksensä:

"Mutta tällä Ierikällä on sen sijaan lankvars."

Niin. Siinäpä se. Mieli sitä teki, hiljakseen, mutta sitä varmemmin.

Vielä hän esteli hetkisen, mutta sitte jo myönnytteli:

"Vaikka mitäpäs tuosta siks toisekseen suris, jos niinkun kaupakskii

sattusj tulemaan!"

Ja niin päästiin varsinaiseen alkuun. Tarkasteltiin jo piippuja. Pekka

Puavalj puhalsi Ierikän piippuun niin että posket olivat pullollansa ja

morkkaili:

"Ahashenkinen se on... Niin on tuo hikreikä ahas ja tukossa kun tään

syntisen autuuven tie."

"Ka, eipä se oo paljo seleväreikäsemp kuin tääkään siun piippu", moitti

Ierikkä vuorostansa hänen piippuansa.

Mutta miten pehmeältä ja notkealta tuntuikaan Pekka Puavalista tuo

letkuvarsi, nyt kun hän sitä käsissänsä piteli ja taivutteli! Hänen

mielitekonsa kehittyi herttaisimmillensa. Mutta hän yritti toki olla

mies, jota ei petetä, mies, joka ymmärtää miehen asiat. Hän kehua

väännätteli omaa piippuansa, tai luuvarsipiippua yleensä ja arvosteli

letkuvartta:

"Ne ovat yleesä nämä lankvarret ronkelisii... Kun vuan vähäkää polttaa,

niin jo rupijaa kerääntymään sitä hikii savureikään ja kohta haisoo

koko vars piipun ihvelle... Piipun, piipun ihvelle haisoo koko

myöpelj!" lopetti hän siivota tuherrellen piestikalla piipunperää ja

kun Ierikkä kehui letkuvarren retvakkuutta, sen notkeutta, vänkäsi hän

vastaan, väittäen:

"Ka, miteepäs hyvee siitä on tässä tupakan poltossa siitä paljaasta

varren viäntymisestä... Ihe savuhaan se on siinä se piäasii."

Ja taas hän tuhraili, piipunvartta puhdistellen ja letkuvartta piippua

soimaillen, ja kun Viänänen siihen huomautti, että savuahan sitä tulee

letkuvarrestakin, tenäsi hän tuhertaessansa:

"Ka, eropa sillä on savullakii, jos se tuloo puhtaasta luuvarresta,

tahi siitä ihvisen langin läp."

Mutta silloin tarttui asiaan Heleka, tokaisten ynseästi:

"No mikähään välj tuolla nyt on!... Savu kuin savu, tuljpa häntä vaikka

kissan hännästä!"

Tämä rutto puhe pani kaikki vähäksi aikaa vaikenemaan. Mutta kohta

selvisi toki Pekka Puavalin äly, ja hän äännähti:

"Ka, eipä ne akat ymmärrä savun piälle mitään!"

Siitä saivat toisetkin miehet rohkeutta ja alkoivat puolustaa omaansa.

Ensiksi murahti vielä Pekka Puavalj lisäksi äskeiseen:

"Sillä on sillä tok savulla välj."

"O-on ... on sillä välj!" vahvisti Viänänenkin innokkaasti ja Ierikkä

ihan lämmiten huudahti:

"No ilimankos se oisj ero maulla, jos ei ihellään savulla ois mitään

välii, vaan kaikki ois vuan yhenlaista kitkeree ... jotta vetjpä häntä

henkeesä vaikka puun savuu!"

Siitä sukeutui omituinen välikysymys, onko yhden tupakan savu parempaa

kuin toisenkaan. Väiteltiin aivan tosissaan. Asia rupesi jo ottamaan

niin kovalle, että Viänäsen käski vaimoansa:

"Oo joutavoo kinoomata... Eivät ne akat kuitenkaan ymmärrä tupakan

piälle mitään, enemmän kuin piru autuuven."

Mutta Heleka koki sitä lujemmin pitää yksinään puoliansa kolmea miestä

vastaan. Tiukasti väitti hän oman kantansa puolesta:

"No, sillä nyt ei oo mitään eruu, palopa siinä nokan eissä mitä rutoo

hyväsä ... kunhaan vuan tuloo piipun vartta myöten savuu suuhun, niin

sillä hyvä... Ei sitä piäse yhellä savulla enemmän autuvaaks kuin

toisellakaan."

Sillä tavalla alkoi inttely laajeta. Pekka Puavalj selittää tökersi

Helekaa vastaan:

"Vaikka nyt ei järkijään autuvaaks asti tulosta oo välii, niin on siitä

tok oikiiulle tupakan tuntijalle tässä muallisessa suhteessa toisen

tupakan savusta etuu enemmän kuin toisen."

"O-oon ... on siitä", puolustivat toiset yhtenä miehenä omaansa ja

tupakka-asian kunniaa, ja Pekka Puavalj vielä lujitti:

"Ka, sanoohan sen jo tääkii seleva järk."