Lopultakin ajaa lasketteli hän kotiin. Itse hän kökötti rekipahasensa
sepipuolella polvillansa, ja Lopo istui kantapuolella. Hevosparka
kahlasi kinoksissa vaivaloisesti ja rekivaivainen souteli joskus niiden
selällä kuin venerämä aalloilla. Siinä näyssä oli jotakin hauskaakin,
vaikka samalla hyvin pienen ja vaivaisen näköistä.
Ja siinä ajaa körötellessänsä alkoi hän nyt Lopo Leenalle puhella
asiasta. Ensiksi hän ihmetteli:
"Vai herkesj ja kuolj se hieho!... Ei ois luullut, jotta ilikijää tehä
semmoisen pillan taloon, jotta hyppevää kaivosta kuolemoo ehtimään!"
"Ka, tottapa se hänellekii pist piähän, jotta pois sitä pitää
mualimasta lähtii", arveli siihen Lopo. Pekka Puavalj tarkasteli uuden
tammansa menoa, mietiksi ja puheli taas kuin jostain puhuaksensa:
"Kun saikii se kaivo kaivetuks siihen keskelle pihoo... Ikäänkuin tätä
eto heroo, kuin nyt tätä vein-joutavoo, ei oois suanut avannostaa sen
vertoo, minkä tää köyhä tarvihtoo sitä juuvakseen ja vuatteihen
pesuveiks!"
"Ka, siihenpään tuon kaivotj!" sanoa tokaisi Lopo. Pekka Puavalista
tuntui kuin olisi Lopo noilla sanoilla syyttänyt häntä, ja hän alkoi
puolustautua, selitellen:
"Ka kunpa se tää Ieva Liisa jo riijellä räkätti aina hiäpäivästä asti,
elikkä siis jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun ei oo kaivuu, vuan pitää
vesj kantoo talavellakii avannosta asti, niin mie lopulla sittä tässä
jo arvelin jotta: ka, kaivaa hänet kaivon, niin ei oo tok sittä akalla
enee asiita niistä riijellä!... Ja sillä lailla se sittä tulj
kaivetuks."
Hän oli siis mielestänsä syytön. Lopokin sen myönsi, mutta huomauttaa
tokaisi toki:
"Kas, kun et pannut silloin järkiään jo kantta!"
Siis se aamullinen Ieva Liisan syytös. Vaistomaisesti etsi hän sillekin
seikalle taas selitystä, ei niin suuresti puolustusta, vaan ei löytänyt
kiireessä parempaa kuin:
"Ka, eipä meillä vielä sillonj ollut tätä hiehuukaan, kun tää olj vasta
vasikka ... niin jotta mistäs sen eiltäpäin näk!"
Se selitys tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän jatkoi
valaistukseksi:
"Ja kun ei siks toisekseen kerran sekään emälehmä oo siihen hypännyt,
niin kukas sitä luul, jotta se tää hieho on emeesä tuhmemp ja mänöö
kylymään talaviveteen kuolemaan."
Niin hän järkeili, rauhottui ja lohdutteli Lopoakin selittämällä:
"No, jos hiän kuolj, niin suophaan tok nahkan ja lihat... Ja ainahaan
emälehmä pitää uuvesta hiehosta huolen."
Jo mieli rohkaistuikin oitis aivan ennallensa. Hän nykäsi ohjaksesta ja
selitteli: "Sitä tää imeinen aina kestää hiehon kuolemat ja muut
mualliset asiit kun teköö vuan kovasti muatyötä ja uskoo."
Siinä siis hänen elämänviisautensa. Kun me ylpeät henki-ihmiset
liikuttavan nöyrinä ja toimeliaan liikemiehen taidolla etsimme
kansanvallanaikoina kultaa kansan karkean kuoren alta, etsi hän sitä
maan kovasta kuoresta. Ja siksi maata pötköttääkin hän nyt Aabrahaamin
helmassa, sielläkään omia ihailtavia luonnontapojansa, omaaitseänsä
ujostelematta.
Niin: Siellä hän makaa ja anteeksiantavasti hymyilee hän meille
kuivuneille hengille, meille joilla on tärkeämmät hiehot kaivossa,
meille jotka väärästä paikasta kultaa etsiessämme hävitämme maailmasta
luonnonhelmen, Pekka Puavalin, hänet jonka sieluelämä oli arkipäiväisen
koruton, viaton haluissansakin, hänet jonka henki oli aina,
onnettomuuksissakin, terve, luonnontuore ja mehevä kuin keväisen
pihlajan tyvi.
Niin: Hänen hävittyänsä on maailma köyhä ja kuiva kuin mauton ja
pihkaton puu ja sairashenkinen kuin kultakuumeisten ja spitaalisten
lohduton maa.
* * * * *
Mutta menemme asian loppuun.
He lähestyivät jo kotimökkiä. Eräässä alamäessä, suojapaikassa, jossa
oli vähimmin lunta, oli tamma alkanut juosta lökötellä. Pekka Puavalj
siitä innostui, muisti hevoskauppaansa, piteli jo tammapahaista
ohjaksista kuin kelpo juoksijaa ja jo kehuksi:
"Vaihonj Ierikän kansa tässä tammoja niin jotta piäsj nyt irti siitä
aitimuksesta riesasta, jolta ei enee säilynnä mikää, vaikka oisj ollut
kirkon tornin korkuinen aita sen ympärillä!"
Ja herkässä mielessä kuvastui oitis kuin olisi hän kaupassa voittanut
ja se voitto korvaisi nyt hiehon menetyksestä tulleen vahingon ja
kaiken muun. Hän puheli ja kehuksi ja oli kuin lapsi, joka on saanut
lelunsa. Ei hän vielä aavistanutkaan, että tammalla oli pahoja tapoja;
että se iukui ja potkikin, joten hän ei siis ollut voittanut, jos ei
hävinnytkään. Innostuneena kehui hän:
"Siinä on nyt tamma, jolla ei oo pattii polovessa eikä oo pahoja
iliveitä, mutta sen pitää olla niin siivoluonteinen elävä, jotta se on
kuin syntiinlankiimaton pienj laps joka ei ies itkiikään osoo."
Ei se Lopoa innostuttanut, mutta kuunteli hän kuitenkin ja myönnytteli,
pyyhkien karvavantuulla nenänsä aluksen. Yhä innokkaampana ylisteli
Pekka Puavalj:
"Ja juoksemaanni se on semmoinen lintu, jotta jos sille ruoskoo antaa
ja ärjäsöö, niin nuokii mehän puut mänöö silimissä ihan yhtenä
vilinänä, josta ei sua enee mitään selevee!"
Hän innostui siitä niin, että riuhtasi tammaa ohjaksista, lyödä sukasi
ja karjasi:
"Häh!"
Tamma läksi juosta könttyyttämään ja oli jo kerran tupertua turvallensa
lumeen. Ajaja äyskäsi uudestaan ja antoi ohjaksen perillä minkä
ennätti, tahtoen Lopolle näyttää tamman juoksun. Nyt tamma jo nelistää
könttyytteli ja reki-rähjä reuhkasi perästä. Tuntui aivan mahtavalta se
meno. Oli kuin olisivat todellakin puut vilisseet silmissä. Hän piteli
ja sosotteli hevosta, ärjäsi joskus ja antautui siihen menoon
kokonansa, ja sitä kyytiä porhalsivat he mökin pihalle, Pekka Puavalin
yhä kehuessa:
"Kyllä se on miulle niin eullinen kauppa, jotta ei tarvihe pelätä
Ierikän puolella olevan siinä tulevassa elämässä vastuuta siitä, jotta
muka ois hiän onnistunna kaupassa minuu pujauttamaan."
* * * * *
Ja entäs kotona? Siellä odotti Ieva Liisa rippisanat valmiina, ja nyt
niitä alkoi tulla. Mutta rauhallisena kuunteli mies. Tyynenä riisui hän
hevosensa, ei ollut riitaa kuulevinansakaan, kehasi vain Ieva Liisalle
uutta tammaansa ja kehotti tulemaan katsomaan.
Mutta ei Ieva Liisa tullut, ei välittänyt koko hevosesta, vaan hääri
kaivon luona. Pekka Puavalj aherteli yksin, taputteli ja tyynnytteli
uutta tammaa, pyyhki sen selästä lunta ja aikoi viedä sen suojaan.
Mutta sitä ennen päätti hän koputtaa sen takajaloista tierot.
Turvallisena kömpi hän sen taakse ja tarttui takajalkaan, aikoen sitä
nostaa.
Mutta silloin! Tamma oli päässyt pelostansa. Se iukasi, potkasi ja
luimisti. Potkaisu sysäsi Pekka Puavalin pehmeään lumikinokseen kumoon.
Hän hämmästyi, kömpi nietoksesta jaloilleen, raapasi niskaansa, oli
hämmästyksestä kuin pilvistä pudonnut ja pökertynyt ja huusi
torailevalle Ieva Liisalleen ihmeissänsä:
"Ieva Liisa hoi! Tää uus tamman pahulainen onii iukujoo sorttii!"