Mutta kotona odotteli Ieva Liisa miestänsä. Aluksi oli hän hyvitellyt
ja lohdutellut kaivossa ynisevää hiehoansa, kuten äiti lastansa,
matkien sen ynisemistä maireasti, säälitellen ja rauhoitellen. Lopuksi
hän peitti avonaisen kaivon olilla, joita viskoi poikkiteloin
asettamiensa seipäiden päälle. Viimein hän rauhottuikin, lohduttaen
itseänsä sillä ajatuksella, että tottapahan sitte nostaa, kun Pekka
Puavalj tuo nuoran Viänäseltä.
Läpeensä kylmettyneenä palasi hän nyt tupaan, lämmitteli ja odotteli
aviomiehensä paluuta. Mutta se vain viipyi. Vaimo puuhaili hetken ja jo
arveli miehensä viipymisestä kärsimättömänä:
"Senkö hiiteen se nyt mänj, kun on koko päivän!"
Taas hän puuhaili. Yhä odotti hän. Ei kuulunut. Nyt hän jo kiukutteli:
"Pahanhengen ukko, kun jäi sinne tuomijopäivee vuottamaan!"
Hän laittoi rukkinsa kuntoon, pani pannun tulelle, mutta ei vain
kuulunut miestä. Hän katsahti jo akkunapahasesta ja kun ei näkynyt,
äsähti:
"Paholaisen Pekka Puavalj!... Istuu siellä lujassa kuin sarv pirun
piässä."
Mutta viimein hän ikäänkuin alistui kohtaloonsa, kävi katsomassa
hiehoa, palasi ja ryhtyi kehräämään, toivoen, että apu sittekin tulee
ajoissa, ennenkun hieho paleltuu.
Ja silloin kuuluikin kolinaa eteisestä. Ieva Liisa luuli miehensä
tulevan, mutta pettyi. Tulija olikin näet sama Lopo-Leena, jota
hakemaan Ierikkä Pullinen äsken kääntyi. Vieras puisteli lumen
hameestansa, niisti nenäänsä ja lopuksi tervehti, kuin itseksensä
sadatellen:
"On tuota purkuu ja pakkasta, niin jotta kaikki kintut kylymettyy!"
"Ohan tuota!" äännähti siihen Ieva Liisakin puoliääneensä, polki
rukkiansa ja tiedusti:
"Vieläkös siulle mitä kuuluu?"
"Eipä tuota kuulu mitään... Tuo tuul vuan vinkuu ja uluvoo niin, jotta
luulis sillä henkhiän olevan", vastasi Lopo ikäänkuin äkäilemälla ja
Ieva Liisa nyreksi siihen:
"Ka, mikäs hänellä on uluvoissa joutessaan... Ei tuolla silläkään oo
työt luita rasittamassa."
Lopo lämmitteli kohmettuneita käsiänsä ja kadehti kuin toraillen:
"Kun sitä oisj muillaa niin joutavoo aikoo kuin tuulella, jotta ei
tarvihtesj muuta tehä kuin uluvuu, niin eläsjhään sitä vielä tässä
mualimassa tää köyhäkii."
"Ka, eipä sitä oo annettu imeiselle enee semmoista uluvomisautuutta sen
koommin kun se Ieva usko sitä vanhoo matuu ja tek syntii", nurkui Ieva
Liisa päivän vahingosta nyreytyneenä.
Hän ihan huokasi välillä ja jatkoi sitte miltei hartaana:
"Se on sen jäläkeen siäjetty, jotta sitä pitää tään köyhän syyvä sitä
jokapäiväistä leipee ohtasa hijessä kylymällä talavipakkasellaa, niin
jotta ei siinä sillonj jouten uluvomisaikoo jiä."
Se oli pohjaltansa totista puhetta. Hänkin oli uskonsa asioissa koruton
kuten miehensäkin. Se mieliala tarttui Lopoonkin. Tämäkin myönteli
hieman jo lauhtuneena:
"Ka niinhään tuota vuan näkyy pitävän tämmösellä pakkasellakii tuata
ohtoosaa hijottoo, jotto saisj henkpahasesa tok talaven ylj elätetyksi."
Sitä latua jatkui keskustelu. Puhuttiin synnistä ja köyhyydestä ja
päätettiin, että viimemainittu on synnin palkka.
"Mikä hiän sittä lie senii Ievan tuhmentanna, jotta se usko kiärmettä
ja tek syntii!" tuskitteli jo Ieva Liisa.
Syystä kyllä: siitähän johtui nyt hänenkin köyhyytensä. Ihmekö siis,
että hän soimaili Eevaa, arvellen:
"Kun oisj ottanna sillonj hyvän kepakon ja antanna sillä ruojalle hyvän
lähön ja sanonna jotta: 'vai jo sie tänne telläännyt!' niin ei oisj
jäläkeentulevilla tätä tämmöistä purkuukaa, vuan elee kärötettäsj yhä
eilleen paratiisissa!"
Niin tuntui Lopostakin asia olevan, tai ainakin hän koetti uskoa sen
niin olevan ja selitteli huokaillen:
"Ka sepä niät ihe pahahenk sokasj Ievanii silimät, jotta se ei nähnyt
eikä osannut pitee varoosa."
Mutta Ieva Liisa ei voinut suoda Eevalle anteeksi, vaan puheli:
"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänii syytä: Ensin jo rupijaakii
kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen
aviomies."
Miltei ynseäksi tuli hän koko Eevalle ja lisäsi kuin toraillen:
"Ja sittä vielä viettelöö oman miehesä siihen yhteen köyteen... Oisj
ies syönyt yksinään, nin mää tiijä jos hänestä ei ois mitään synti
tullutkaan."
He pohtivat sitäkin asiaa ja pääsivät tavallaan selville siitä kuten
kaikista muustakin. Kaikki oli heille niin yksinkertaisesti
ymmärrettävää ja selvää kuten lapselle. Päiviteltiin Eevaa ja ihmisen
syntisyyttä yleensä ja jo herahti selvempänä se oikea ajatus, se joka
oli jokapäiväiseltä tuntuvien sanojen henkenä. Ieva Liisa näet
surkutteli Eevasta:
"Kun oisj hiänii kuullut pyhee sanoo, eikä piästännä syntii syvämmeesä
niin ei oisj yks mato mitään osannut... Ihe oisj vuan häpiisen tullut,
koko kiärme."
Se oli kun lapsen, tai uudestasyntyneen viisautta ja uskoa. Se oli
selvää, luonnollista ja korutonta.
He joivat jo kahvia. Lopo koki sitä juodessaan vielä puolustaa Eevaa,
syyttäen:
"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon
yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemaän
pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa."
Niin sukeutui kysymys kysymyksestä, arvelu arvelusta. Pohdittiin asiaa
puolelta jos toiseltakin. Kuviteltiin minkälainen oli paratiisi ja
arveltiin, että olisi siinä pätinyt elää. Niin jouduttiin puhumaan
syntiinlankeemuksen omenoistakin. Ieva Liisa arveli:
"On ne mahtaneet olla hyvii omenii, kun Ievakaa ei jaksanna vastaan
seistä."
Hyviä, sen tajusi Lopokin. He puhuivat siitä aiheesta, ihastuivat aivan
huomaamattansa, ja miten ollakaan: loppujen lopussa arveli Ieva Liisa,
koettaen peitellä sisäistä haluansa sillä, että tekeytyi kuin leikkiä
laskevaksi:
"Kunpa oisj nyt tuassa semmoiset herkut, niin vaikka heistä omenasopan
keittee höyräyttäsj ... nyt kun ei oo se Uatamkaa ... Pekka Puavalj
näkemässä."
Mutta nyt he ikäänkuin heräsivät. Ieva Liisan viimeisten sanojen
johdosta kysyi näet Lopo:
"Vai ei se Pekka Puavalj ookkaan koissa!... Mänjkö se hirrenvetoon?"
Ieva Liisa miltei säikähti muistaessaan unohtaneensa hiehon. Puoli
hätäillen selitteli hän:
"Nuoroohaan se mänj hakemaan... Kun meillä niät on hieho kaivossa."
Ja oitis alkoi touhu. Ieva Liisa sadatteli miehensä viipymistä,
morkkasi sen aina olevan juuri semmoinen kytys, joka, jos minne menee,
niin ainiaaksi unehtuu. Hän puuhaili, kiirehti, riiteli, avasi
touhutessa oven ja huusi ulos:
"Pekka Puavalj hoi!... Etkö sie pahanhengen vetelys jo tule!"
Mutta ei. Ei, niin ei. Vaimot kiirehtivät kaivolle. Vilun kohmettama
hieho värisi sen pohjalla. Sitä hyviteltiin ja rauhoiteltiin mairein
sanoin. Siunailtiin, päiviteltiin, sadateltiin kaivon kaivamista, Pekka
Puavalin viipymistä ja lopuksi miehiä yleensä, eikä tietty mitä tehdä.
Ensimäisen pahan puuskan ohimentyä alkoivat he toki selvitä ja miettiä
mitä tehdä. Nuorassa laskivat he heinätukon aivan hiehon suun eteen.
Kertasen haukkasikin se siitä suunsa täydeltä, mutta ei syönyt. Näytti
kuin olisi se jäänyt heinätukko suussa, kallella päin, happaman
näköisenä seisomaan uhalla, kostaaksensa maailmalle, joka ei häntä
auttanut. Se näky, kun hieho seisoa utvotti, heinävihko suussa, oli
hullunkurinen ja surkuteltava samalla. Vaimot jo pyyhkivät silmistänsä
kyyneleitä. Olihan Ieva Liisa kasvattanut hiehoa kuin lastansa, nähnyt
siitä vaivaa kaksi vuotta, noussut sen vuoksi joskus yölläkin. Vain se,
ken on itse niin tehnyt, käsittää millä siteillä on mökkiläisen vaimo
kiintynyt eläimiinsä.
Mutta turhaan he odottivat nuoran hakijaa. Suotta he huutelivat,
siunailivat. Viimein ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää Lopo pyrkimään
suksilla Viänäsen mökille, hakemaan hidasta nuoranhakijaa sieltä pois,
pelastamaan hiehoa ja tekemään ehkä tiliäkin viipymisestänsä.