II

Nyt he ajaa laskettelivat umpista tietä myöten, Ierikkä edellä

liisteillänsä seisoen. Pekka Puavalj koki nykiä tammaansa pysyttelemään

jälessä ja oli aivan tajuamattansa hyvällä tuulella, tietämättä

selvästi miksi. Mieliteon toteutuminen, joka oli nyt lähellä ja varma,

se sen oli vaikuttanut. Hyväntuulisena räpsäytteli ja nyki hän

tammaansa ja piti vireillä puhetta, huudellen edellä ajavalle

Ierikälle.

Ja yhtä perinpohjainen kuin hän oli töissänsä, oli hän myös

puheissansa. Jos sanat olivatkin leikkisät, oli niiden takana usein

syvä ajatus, ja maallisista asioista johtui hän usein aivan

huomaamattansa ijäisiin -- niihin oloihin, siihen odotettuun hyvään,

jota hän, köyhä, kovassa työssä vanhennut mies oli juuri sen elämän

kovuuden johtamana vaistomaisesti toivonut, ja kun se toivo ei

toteutunut täällä ajassa, oli se aivan itsestään siirtynyt

tulevaisuuteen.

Niinpä nytkin. Hän alotti mietiskelynsä lumentulosta, huutaen

Ierikälle:

"On sitä tänä talavena tuota lunta!"

"No on sitä ruojoo!" huutasi toinen vastaan, ihmetellen, tosin asiasta

varsinaisesti välittämättä ja lisäsi:

"Mistähään sitä oikeestaan tulloonii, kun sitä vuan riittää joka

talaven osalle, jotta siihen on tää köyhä eläjä kuolla?"

"Ka, eikö tuota tulle sieltä yläältä taivaasta, josta tätä kaikkii

muutakii tuloo", mietiksi siihen Pekka Puavalj, huutaen omasta

reestään, ja arveli:

"Siältä taivaastahan sitä tuloo kesällä sitää vettä!"

"Ka, sieltähän sitä vuan vuotoo löröttää sitää!" myönsi Ierikkä ja

Pekka Puavalj vahvisti:

"Ei suinkaan sitä mistä helevetistä luntakaa näin riihattomasti

tulisj!"

Ja niin olivat taas hänen ajatuksensa johtuneet järkeilemään korkeista

kysymyksistä. Hän huuteli edellä ajajalle:

"On se sillonj iso paikka se taivas!"

"Oonhan se!"

"O-on... Siinä tarvihtoo jo olla hotuu, kun on niin isot lumläjätii

siellä, jotta niistä nijatoksista räkkevää tätä lunta antoo joka talavi

tänne muan piälle liikenemäänii asti."

Hän alkoi selitellä sitä kuvaa, mikä hänellä oli tavallaan -- ajoittain

-- taivaasta. Kaikki se hyvä, mitä hän, köyhä, ei ollut saanut

maailmassa, se tuntui odottavan häntä taivaassa. Se oli luonnollinen,

vaistomainen käsitys. Hänellä oli tosin tämän näennäisesti aivan

maallisen taivaskäsitteen alla ja pohjana toinenkin, oikea, henkevä

käsite siitä, mutta sitähän ei hän, jonka ajatukset olivat alati

pakosta olleet kiinnitetyt maahan, osannut selittää muutoin kuin

maallisin kuvin ja käsittein. Lisäksi oli hän ikänsä hoitanut

peltotilkkujansa kuin lastansa. Eläimet olivat hänelle usein suurten

vaivojen tulos. Hänelle oli siis se sadoin verroin kalliimpaa kuin

jollekulle muulle kaikki se, muodossa tai toisessa korkea, josta

puhuminen on usein tuottanut puhujalle niin paljon maallista hyvää,

ettei hän enää itse asiassa taivaallisesta välittäisikään muuksi kuin

puhuttavaksensa. Pekka Puavalj jo innostui ja toisteli tammaansa

ohjaksista nykien:

"On ... on siinä hotuu ... siellä yläällä, kun tätää lunta on siellä

näin rutosti."

"Pitäähään siinä silloin olla tavaran pitopaikkoo", tokasi Ierikkä.

Toinen siitä lämpeni selittelemään:

"Ois sitä siellä antoo tälle köyhällenii hyvän mökin muat ihan verosta

vapaana, niin jotta ei tarvihteisj näihen rikkaihen päivätöillä rehmee

ja kallista työaikkoosa vuan siellä kuluttoo!"

Siinä oli muotona köyhän elämän kultaista leikkiä. Oikea ajatus oli

syvällä sanojen sisällä, ja sen osasivat niistä hoksata ainoastaan he

itse, joilla tämä leikkisä puhetapa oli veressä, isien perintönä.

Toinen myönnytteli, piippu ikenissä, reessänsä pönäkkänä seisten.

Puhelu jatkui, ja mieli jo ikäänkuin alkoi yletä, alkoi herätä tiedoton

mieliteko. Pekka Puavalj järkeili, innostui kuin hyvä lapsi ja kuin

itseänsä ja Ierikkääkin lohdutellakseen miltei kehasten sanoi hän:

"Mutta tottapahaan sittä nähään, kun henk kerran riuhtautuu tästä

syntisestä ruumiista ja suap siivet ja lentää sinne korkeuteen, jossa

sittä alakaa pitee sitä ijäistä iluu... No, tamma! Tuosta suat ohjaksen

pohjukkoo pakaroillesj, jotta et jättäävy jälelle!" käänsi hän äkkiä

puheen, räpsäytti tammaansa, mietiksi hetkisen ja meni taas

pääasiaansa:

"Ja tottapa sitä onkii sittä tuota muata annettu niin papinnäpiltä

tänne mualimaan, jotta se tuo henk osois ikävöijä kituuttoo sinne,

josta se tää lum tuloo."

"Ka, mitees muuta piruu vasten sitä ois niin itkiin tänne annettu",

huuteli siihen Ierikkä myöntyvästi ja selitteli vielä:

"Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii,

niin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj

ja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon."

Pekka Puavalilta oli jo unohtunut piippukauppakin. Mieli oli ylennyt

omalla luonnollisella, lapsen-luonnollisella tavallansa, ja hän

myönteli äskeiseen:

"Ka, lempuuko sinne sittä enee lähtis tyhjee koluumaan, kun ois tiällä

jo kaikkii iluu ja autuutta kyllä."

Hän sylkäsi, näytti miettivältäkin ja arveli lopuksi:

"Onhan se kipperä kalu, tää syntisen henk-hyväkäs, kun se on niin ahne

tähän mualliseen kiini tarrautumaan!"

* * * * *

Kun linnunpoikaset iloitsevat tai kun vaikkapa porsas pirteänä

pyörähtelee, on siinä jotakin hauskaa, virkistävän puhdasta, sillä

siinä on luontoa, viatonta, jaloa luonnollisuutta. Niin on

luonnonihmisenkin toimi ja elämä. Miten säälittävän, surkean

naurettavilta näytämmekään heidän rinnallansa me, kun me tietoisina ja

korskeinakin nykäisemme oppinutta niskaamme, sitä niskaa, jonka

ylpeytenä on usein semmoisenkin mahtavan ijäisyyden kuin jonkun

vuosikymmenen kestäneet verkkaiset viisastumisvaivat -- ja

omanaitsenämme, omintakeisuutenamme ainoastaan se luja usko että olemme

sitä miksi emme koskaan voi tulla.

Virkistävän näköisenä työntyi luminen Pekka Puavalj Jussi Viänäsen

mökkiin, puisteli turkki-töpiänsä ja löi sivuihinsa käsillä, joissa

riippui jäätyneet rukkaset. Viänänen itse paikkasi eukkonsa kenkiä ja

eukko, Heleka, leipoi leipää. Tupa oli lämmin kuin sauna, ja

talonväenkin elämässä oli jo purkuilman elämän omituinen leima.

Sillä sydänmaan purkupäivien elämällä on oma sävynsä. Ihmiset ovat

paenneet raivoavan ilman kynsistä tupien rauhalliseen lämpimään ja

tuvat ovatkin silloin tavallista kuumemmiksi lämmitetyt.

Ja miten kodikasta siellä on! Kodikkaampaa kuin koskaan muulloin. Mikä

nautinto on virua lämpöisellä pankolla tai uunin päällä, kun ulkona

raivoaa kylmä tuuli! Kahvi kiehuu, perunapaistikkaat kypsyvät uunissa.

Ollaan kotona. Monta viisasta sanaa puhutaan, monta syvällistä asiaa

pohditaan, eikä unohdeta lähimäisenkään sekä hyviä että heikkoja

puolia, ja kaikesta pulppuaa virkistävä leikillisyys usein aivan

ylipursuavan maukkaana ja mehevänä eikä semmoisena kuivana ja

mauttomana jommoiseksi tuo jalo aines tässä kirjassa on kuvattu.

No niin. Tulijat olivat jo kotiutuneet, puistelleet lumet turkeistansa,

niistäneet jäätyneen nenänsä, istahtaneetkin ja Pekka Puavalj hoksasi

tervehtiä tiedustamalla selvää asiaa:

"Leipeekös se vuan tääkii Viänäsen Heleka leipuu viännättelöö?"

"Leipeepähään tuota vuan pitää leipuu", valitti siihen Heleka, ja itse

Viänänen lisäsi:

"Se tää köyhän henk ei kestä tässä ruumisröttelössä, jos se ei sua

leipee."

Hän tarkasteli välillä työtänsä ja alkoi sitte laajentaa puheenainetta

mietiksien:

"Se on niin ahne leivälle tää imeisen henk, jotto se vuan sitä vuatii."

Hyvä tovi puhuttiin hengen leipävaatimuksista ja oltiin yksimielisiä

siitä, ettei se henki leivättä elä ja että se -- varsinkin köyhän henki

-- on vuorostaan ahne leivälle. Kengänpaikkaustansa tarkastellen

toistelikin Viänänen kuin ajatuksissansa järkeillen:

"Ahne ... ahne on leivälle se henk."

Samaa mieltä oli tietysti Pekka Puavalikin, hän jolla tämmöinen

purkuilma-järkeily oli veressä hyvälläkin ilmalla. Hän syventyi asiaan

selittäen:

"Vuan kun se henkkii suap kylläkseen tuata leipee ja särvintä, niin se

kestää tässä köyhänii ruumiissa kuin syötetty porsas pahnassaan ja onii

oloosa tyytyväine eikä pyri pois."

"Ka, kestäähän se sittä henk ... kun suap syyväkseen", toisteli siihen

Ierikkä, hautoen samalla miten päästä hevoskaupan alkuun.

* * * * *

Ja odottamattoman pian sattuikin puhelu johtamaan asiat sille tolalle,

tosin hitaasti, kuten näemme, mutta varmasti. Viänänen näet ryhtyi

hiomaan veistänsä ja kysyi silloin äkkiä:

"Vieläkö sitä ilikijää kuuluu muuta kuin tätä lumpurkuu?"

"Eipä sitä paljo muuta!" ilmotti Pekka Puavalj, imasi savut ja lisäsi:

"Ei ies kuulu rekeen asti hevosen tirjkellon kilikatuskaan... Niin

ilikiin kovasti tuulla myskyvää ja purkuvaa lum!"

Heleka oli saanut leipomisensa loppuun, tasotteli jo viimeistä leipää

ja tarttui asiaan, huomauttaen:

"No mitäpä näistä sittä on köyhän kuulumisista!... Piäsööhään vuan

syntii ja pahuutta korvanii kautta sisään, niihen kuulumisiin mukana...

Niin jotta paremp oisj vaikka ei kuuluisj sitäkään hevosen tirjkellon

kilikatusta."

Pekka Puavalj oli koko siinä asiassa mukana. Hän myönsi Helekan olevan

oikeassa, mutta järkeili toki puolustellen:

"Mutta kun se tää imeisen korva kuitekii sitä kuulemista vuatii ja kun

hiän sekii iänj on kerran mualimaan kilikattamahan luotu, niin eihään

sitä mihin piäse kuuntelemasta."

Aivan itsestään sukeutui siitä mitä luonnollisin asian pohdinta,

tavallaan väittely.

Pekka Puavalj puolusti omaa ajatustansa ja Heleka omaansa. Toiset

pitivät vuoroon yhden, vuoroon toisen puolta. Kerran selitteli Heleka:

"Kun sitä piäsöö korvaan kaikenlaista kilikatusta ja kalakatusta, niin

tuloo lähimäisestäänii sanomaan monta viäree sanoo, josta sittä suap

tehä tilii vimesenä tuomijopäivänä..."

Se käänsi väittelyn Helekan voitoksi. Vähä-vähältä alkoi Pekka Puavalj

myöntyä kokonaan. Hän jo taipui:

"Ka, eihään se oo hyvä männä sanuu hölöttämään lähimmäisestään ihan

viäree toistusta, jos aikoo piästä sinne oikiille puolelle, lampaihen

joukkoon."

"Ei ... ei oo ... ei oo!" myöntelivät toiset miehet yhdestä suusta.

Viänänen takoa koputteli suutaroitavaa ja Pekka Puavalj mietiksi:

"Mutta se on tää mualiman reistaus semmoinen, jotta pitää olla niitää,

jotka lähimmäisestään valehtelemalla puhuvat ihtesä sinne vuohiin

joukkoon."

Niin kääntyi puhe maailman rakenteeseen yleensä. Viänänen todisti

siitä, sen monipuolisuutta tunnustaen:

"Kipperäks ja ronkulisekshaan son luotu tää mualiman reistaus!"

Niin se oli toisistakin. Varsinkin Pekka Puavalj todisti sen

tutkimattomuutta, ihmetellen puheen edistyessä:

"Kun häneen on luotu synnit jos autuuvetii!"

"Niin on ... niin on!" myönsivät toisetkin.

Puhuttiin ja tutkittiin monet ihmeet ja Pekka Puavalj järkeili lopuksi

maailman rakenteen suuruutta ihmetellen:

"Onhan se tämä mualima kokonainen Konstantinuoppolj."

Niin oli hän sotkeutunut asiasta toiseen ja syventynyt niihin aivan

huomaamattansa niin tyyten, ettei huomannut ajan kulumista. Tuntui kuin

olisi hän juur'ikään tullut tupaan eikä siis olisi vielä mitään niin

hengenhätää, vaikkapa hieho olikin kaivossa. Pitihän toki olla aikaa

huoahtaa ja sanoa välttämättömimmät.