Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
I
Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta
häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina,
luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli
luontoa kuten kääpä on koivuansa. Turkkipahanenkin, pieksut, kaikki oli
hänessä hänen omaaitseänsä, hyvänsuopaa, kuten aina on luonto. Lähes
neljäkymmentä vuotta oli hän elänyt avioliitossa Ieva Liisansa kanssa
ja koko sillä ajalla ei hän ollut vielä ehtinyt päästä hänen kanssansa
varsinaiseen riitaan asti. Olihan tosin sattunut jo useinkin yhtä ja
toista, mikä pyrki suututtamaan. Usein oli Ieva Liisa jo toraillutkin
hyvät tovit, mutta hän vaan ei ollut ennättänyt vielä koskaan päästä
torasanoihinkaan asti, kun jo suuttumisen aihe oli alkanut unehtua,
Ieva Liisa lauhtua ja elämänhuolet tai joku satunnainen pikkutapaus
kiinnittäneet mielen muuhun.
Niin oli hän siis elänyt mökkipahaisessaan parin kivenheiton päässä
järven rannasta. Koko avioliiton ajan oli Ieva Liisa kärttänyt häntä
kaivamaan kaivoa, jottei tarvitsisi noutaa vettä rannasta asti, eikä
hänellä itsellänsäkään ollut mitään sitä asiaa vastaan. Päinvastoin:
hän tunnusti että kaivo oli peräti tarpeellinen ja välttämättömästi
kaivettava, mutta työn alottaminen vain lykkäytyi vuodesta toiseen.
Vihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hän
kerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan olla
vesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoi
mahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovin
aikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynyt
uteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:
"Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä on
vain muata."
Ja oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloin
kaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmät
työt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni.
Ja kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenä
työaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisena
arvellut:
"Ka, eipä sitä muuten tiijä, muako siinä on vain vesj pohjalla ... jos
ei kaiva kaivuu."
Ja hän kaivoi, pääsi vesisuoneen asti, oli tyytyväinen, lopetti työnsä
ja arveli vaimollensa:
"Vesj siinä olj."
Ieva Liisa ei tiennyt mitä sanoa. Hän murisi jotain kiireestä
työajasta. Mutta levollisena selitti silloin mies:
"Ka, ihehän sie sitä vatkutit jo neljäkymmentä vuotta ... sitä
kaivuu... Niin jotta nytpähän hiän sitte on."
Niin oli valmistunut kaivo. Siitä puuttui nyt ainoastaan puitteet ja
kansi, ja ne siitä puuttuvat tänäkin päivänä.
* * * * *
Nyt oli talvi, tavattoman luminen olikin. Tammikuun kylmät tuiskut
olivat alkaneet. Tänäänkin tupruutti lunta niin, että ilma oli sakeana.
Ja juuri tänään oli heidän neljäskymmenes hääpäivänsä, muistopäivä
siis. Miten lie ollutkin, että Ieva Liisa sen sattui muistamaan, kun he
olivat lääväpahaisessa juottamassa lehmiä. Hän ilmoitti huomionsa
miehellensä ja arveli vielä, hetkisen aikaa mietittyänsä:
"Mitä häntä nyt oikein tekisj ... näin tuommoisena päivänä."
Hän sillä mietiksi oikeastaan, olisiko keittää kahvit sekä nyt heti,
että myöhemmin, pitkin päivää, vai olisiko ehkä paistaa piiraat. Pekka
Puavalj sytytteli piippuansa, eikä oikeastaan vielä ajatellut mitään
aivan selvää. Siksipä ei hän ollutkaan valmis vastaamaan, kun
sa toisti arvelunsa kysyvästi, miten olisi juhlittava, vaan tokaisi
aivan umpimähkään: "Ka, vaikka laskisj tuon hiehon ulos vähä
jalotjtelemaan... Niin sielläpään hiän sittä suap hyppii ja juosta ...
eikä tarvihe tänne tuuva sille vettä."
Ja miten olikaan, päästi hän yhtäkkiä hiehon irti ja laski ulos. Eikä
Ieva Liisakaan ensin ehtinyt häntä kieltää, eikä sitte enää
viitsinytkään, sillä hän oli miehensä vastauksesta ikäänkuin hieman
nyreytynyt ja vaikeni kuin ajatellen ynseästi: ei suotta maksa
puhua ... mokomallekin.
Niin pääsi hieho vapauteen, pois läävärähjän pimeydestä. Ja miten se
riemastuikin! Se puhahteli, syöksähteli juoksuun, pyörähteli ja
hypähteli joskus kuin tuulen kanssa riemuiten, punalteli päätänsä ja
nautti lumipurun ja tuulen tanssista. Todellakin juhli se isäntäväkensä
hääiloa.
Juhli, niin, -- mutta ei kauvan: innoissansa ei se huomannut avonaista
kaivoa, suistui siihen ja seisoi nyt sen pohjalla mahaansa myöten
kylmässä vedessä.
Mutta meidän tärkeään tehtäväämme ei kuulu ensimäisen hämmästyksen,
Ieva Liisan kiivastuksen ja ensi pelastustointen kuvaaminen ja
selostaminen. Turhaan oli siinä puuhailtu. Kaivo oli syvä. Ieva Liisa
oli hätäytynyt, mutta Pekka Puavalj oli arvellut hänelle rauhallisesti:
"Ka, tottapahan tuon yhen hiehon nyt jaksaa tuolta pois kettee."
Niin hän ehkä uskoikin, mutta pettyi. Pahinta oli, että heillä ei ollut
niin pitkää nuoraakaan, joka olisi ulettunut kaivon pohjaan ja sieltä
hiehon mahan alitse takaisin. Hiehoa alkoi palella. Se ynisi, pää
kallellaan, happamen näköisenä. Ieva Liisa alkoi jo torailla. Hiehoa
säälien soimaili hän jo miestänsä kuin itsekseen nurkuen:
"Sen pitii se kaivosa siihen kaivoo keskelle pihoo! Eikä sillä ies sen
vertoo oo älyy, jotto panis kannen!"
Miehen ajatukset hidastuivat nyt hiehon kohtalon johdosta
verkallisemmiksi. Siinä hiljakseen touhutessansa puolustautui hän toki
kuin hökäisemällä:
"No kukas sitä nyt luul, jotta ihe pirukaan hyppevää auk olevaan
kannettomaan kaivoon ihtiisä hukuttamaan."
Ja todellakin tuntui se hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut
petollinen, lahonut kaivon kansi silmänlumeena, niin siitä olisi vielä
voinut erehtyä. Mutta hypätä kaivoon joka aivan ammotti auki ja siten
ikäänkuin varotti turmasta! Ei ainakaan hän olisi moiseen pudonnut.
Niin puuhailtiin, Ieva Liisa touhukkaammin, Pekka Puavalj itse tyynenä,
vaimon hyvitellessä hiehoa surkutteluilla:
"Niin, Punikki-rukka... Ammuuko se Liisan Punikki... Yy-yy!" hyvitteli
hän lopuksi, säälitellen, hiehon ynisevää ammumista matkien, suuttui
samalla mieheensä ja äsysi sille viimein:
"Ja ala turistoo siinä sitä nokkoosj ja mää hai Viänäsen mökiltä lisäks
nuoroo, jotta suap nostoo!"
Jussi Viänäsen mökille oli matkaa puolen kolmatta kilometriä.
Pikemmin joutuaksensa oli Pekka Puavalj valjastanut tamma-rupukkansa
liistereki-pahasen eteen ja ajoi nyt purussa ja pakkasessa umpista
tietä myöten. Lyhyt turkki uumenilta vyötettynä, piippunysä hampaissa
oli hän asettunut polvillensa rekirähjänsä sevälle, josta hän paremmin
ylettyi lyödä räpsyttelemään tammaansa. Tämä koki pyrkiä eteenpäin
paksussa lumessa, pistäen vaivaloiseksi juoksun lönkytykseksi aina
räpsäyksen saatuansa, mutta oitis taas pysähtyen astua kopsuttamaan,
pää aina painuksissa.
Siinä kiireen touhakassa oli Pekka Puavaljkin ikäänkuin tullut hieman
kärsimättömäksi. Se oli ensi kertaa hänen elämässänsä. Kun matka tuntui
edistyvän liian hitaasti, nyhti hän tammaa ohjaksista, jopa joskus
ärjäsikin sille ja sadatteli hitaasta kulusta, soimaten:
"Tie ennättää siitä altasj hävitä siinä mualiman hävityksessä ennenkun
piäset toiseen paikkaan!"
El hän itsekään tajunnut tätä kiireellisyyttänsä ja siitä johtunutta
ärtymyksentapaista. Hän yritti imaista savuja, mutta kaivolla
puuhatessa olivat kädet kohmettuneet ja rukkaset jäätyneet. Piippunysä
putosi niistä liisteille. Häntä se suututti niin, että hän tiuskasi
tammalle:
"Prtuu!... Mitä siinä nyt hypit ja lennät kuin lintu!"
Se oli tammalle ilosanoma, tuo "prtuu". Se pysähtyi niin äkkiä, että
Pekka Puavalj menetti tasapainonsa ja nyökähti reen sepää kohti
nenällensä, miltei tuiskahtaen nurin ja lausui asiaan kuuluvan
"perhanansa". Oitis kohosi hän kuitenkin taas, sai luuvartisen
piippunysänsä kopeloiduksi käsiinsä ja suututteli sille:
"Pahanhengen tynkä, kun ei enee koprassakaan kestä!"
Ja taas hän ärjäsi ja riuhtasi tammaansa juoksuun... Lunta tuiskusi
suut ja silmät täyteen. Hän tapasi piippuansa rukkaiskädellä ja taas
putosi nysä kankeasta rukkasesta, vierähti liisteeltä lumeen ja
sotkeutui siihen. Ajajan täytyi pysäyttää vetäjänsä. Hän kömpi alas
reen sevältä, ryhtyi etsimään ja hämmenteli kotvasen lumikinosta ennen
kun löysi nysänsä ja pääsi taas jatkamaan kulkuansa.
Mutta nämä hääpäivän monet vastoinkäymiset olivat nyt yhdessä kylmän ja
lumipurun kanssa, ihme kyllä, vaikuttaneet häneen niin, että hän unohti
koko varsinaisen asiansa: kaivossa ynisevän hiehon. Tai oikeastaan
juuri hieho -- kiirehtiminen sitä pelastamaan -- sai aikaan, että nämä
viivytykset, tamman hitaus, piipun putoomiset ja muut, häntä tavallaan
ärsyttivät, jotta hän unohti sen pääasiansa. Piippuunsa suuttuneena
manaili hän nyt itseksensä:
"Pahulainenko hänessä lienöökii, jotta imeisen ei kannata rikastuu ies
sen vertoo, jotta kannattasj ostoo lankvars piippu, vuan pitää koko
ikäsä imeksii tuata luuvarsnysee, joka ei käsissäkään kestä!"
Niin alkoi häntä suututtaa luuvarsinen piippunykerönsä, ja hänessä
heräsi lapsen mieliteko, joka joskus ennenkin oli hänessä jo hiljaa
kytenyt: halu saada pitkä letkuvarsipiippu.
* * * * *
Näissä turmeltumattoman luonnonihmisen ajatuksissa ajaa körötteli hän
edellensä, kun aivan pahimmassa lumiahteessa ajoi vastaan Ierikkä
Pullinen. Tämä oli menossa hakemaan Sarvi-Kaisoo kuppaamaan vaimoansa,
joka oli äkkiä kovasti sairastunut. Lunta tuiskusi niin sakeasti, että
vastaantulijaa ei erottanut ennen kun hevospahaset jo töksähtivät aivan
vastatusten. Vaikea oli siinä toisiansa sivuuttaa: tiepuoleen ajaessa
olisi hevonen uponnut nietokseen korviansa myöten. Ierikkä Pullinen
alkoi silloin siunailla:
"Onpaan tualle kohalle pahuus ajanna tuata lumen riesoo niin, jotta jos
hevonen putuisj tieltä tuonne hankeen, niin se siihen hautaatusj
korviisa myöten niin syvälle, jotta sitä ei saisj enee siitä pois ens
kesänäkään, vaikka häntä kaivais lapiimen kansa."
"No on sitä ahtanna lunta!... Ja vielä on pahulaisen hyväkäs osanna sen
ajoo ihan tähän vastaantulokohalle!" myönnytteli Pekka Puavalj lisäten:
"Tokkohaan tästä enee piäsöökään toissiisa sivu, vuan pitääköön jo
tähän jiähä tuomiopääivään asti."
Niin alkoi heidän välillensä juttelu. Pekka Puavalj sai tietää Ierikän
asian ja voi hänelle ilmoittaa, että Sarvi-Kaisa ei ollut kotosalla,
joten oli parasta kääntyä takaisin, hakemaan Lopo-Leena, joka myöskin
oli hyvä kuppari. Puhelias Ierikkä Pullinen tuli hyvillensä tästä
tiedosta, joka säästi häneltä turhat ajovaivat ja hän ojensi Pekka
Puavalille tupakkakukkaronsa ja kehotteli, tavallaan leikkiä laskien:
"Ka paa tästä näitä pöllyymään, niin savustuuhan tok sielu ja ruumis
tuata purkuu ja pakkasjta vastaan."
Naapuri oli valmis, ja nyt sattui taas tapaus, joka kiihdytti hänen
vastamainittua mielitekoansa: Ierikällä oli näet letkuvarsipiippu,
jommoista Pekka Puavalj oli niin kauvan ja viimeksi nyt äsken
himoinnut. Heti pisti tuo retvakka punaisesta sahviaaninahasta ommeltu
letku hänen silmiinsä, ja kun hän tiesi Ierikän kuuluksi piippujen
vaihtajaksi ja hevos-"parissiksaksi", iski hänen päähänsä ajatus ryhtyä
hieromaan piippukauppoja. Siinä mielessä alkoi hän kehua omaansa,
arvellen:
"Ka suaphaan tuata panna... Vaikka paljokopas tässä luuvarspiipussa
mänöökään tupakkoo, kun tää on niin hyvä siästämään, jotta kunhaan
siihen vuan panoo yhen tupakan siemenen, niin siitä piisovaa jo savuu
ylj vuuven."
Siitä se alkoi. Tottuneena kauppamiehenä haistoi lerikkä heti, mistä
oli kysymys. Hänellä oli nyt huonotapainen tamma: se luimisteli,
viuhautteli häntäänsä, iukasikin joskus, jopa potkasikin, jos niiksi
tuli. Kun se lisäksi oli yhtä huono ja vanha kuin Pekka Puavalin
"Piiju", oli hän tavallista halukkaampi rupeamaan kaupantekoon,
johtuaksensa piippukaupasta hevoskauppaan.
Sillä siihen veti häntä luontainen taipumuskin: hän oli näet laajalti
kuulu hevosvaihtaja. Hän osti ja möi, vaihtoi ja huikki hevosia kuin
rukkasia. Eikä hän harjoittanut sitä kauppaa oikeastaan voitonhalusta,
ei pettääksensä. Hän vain piti voimassa hevosvaihtajamainettansa, joka
oli hänen ylpeytensä, hänen intohimonsa. Tosinhan siihen liittyi
pettäminenkin, mutta luvallisissa rajoissa, asiaan kuuluvana,
oikeastaan taitavuuden näytteeksi. Ei hän ollut sillä rikastunut
rahtuakaan, eikä pyrkinyt rikastumaan. Hyvä kunhan vain maine säilyi.
Niinpä hän nytkin alkoi heti hautoa hevoskauppaa ja johtaaksensa siihen
Pekka Puavalin, tarttui hän tämän piippukauppaan.
Hän alkoi keskustella, tosin välinpitämättömäksi tekeytyen, arvellen:
"Ka, polttaahaan sitä luuvarrellakii, kellä ei lankvartta oo... Vaikka
köyhän komennoltahaan se tuntuu tuo luutappi nenän alla."
Niin jatkui. Ierikkä morkkasi luuvarsipiippuja ylimalkaan, kaikkia
yleensä, ja ikäänkuin ei olisi tiennyt, että oli kaupanteosta kysymys,
ja Pekka Puavalj kehui niitä kovasti, tosissaan, vaikka tapansa mukaan
leikkisin sanoin. Hän odotti ja toivoi, että Ierikkä kovana vaihtajana
olisi itse alkanut hieroa kauppaa, mutta turhaan. Ierikkä hillitsi
itseänsä harkitusti, tupakoi ja puhui joskus ynseästi. Se kaikki
kiihdytti vain toisen herttaista mielitekoa.
Ja niinpä ei Pekka Puavalj viimein enää malttanutkaan, vaan teki ruton
tarjouksen. Piippuansa kehuttuaan hän äkkiä ilmoitti:
"Vaikka pitäähän sitä lähimmäisilleenii suuva sen verta hyvee, jotta
nyt tuo yks luuvars... Niin jotta jos niin mielesj teköö vaihtoo, niin
kiännä hevosesj, ja sielläpähän Jussi Viänäsen mökissä sitte vaihtoo
rojautetaan tuvan lämpimässä."
"No jos tuota ... kun siun mielesj niin teköö", suostui Ierikkä,
epäillen toki asiansa eduksi:
"Vaikka tokkopa näistä kauppoja ilennöön tulla, kun on tään tavaran
välillä niin suur ero miun hyväks."