SHERLOCK HOLMES’in LOPPUSANAT.
Kello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian
hirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän
raskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa
ilmassa vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne.
Aurinko oli laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä
taivaanrannalla lepäsi matalalla veripunainen juova kuin ammottava
haava. Yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen
valot välkähtelivät satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset
seisoivat puutarhakäytävän kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala,
raskaspäätyinen talo takanaan, ja he katselivat alas rannan leveätä
kaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von Bork vaeltavan kotkan
tavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He seisoivat päät
aivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä. Alhaaltapäin
katsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä voineet
olla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka katselivat
alas pimeyteen.
Merkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut
löytää vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen
lahjansa olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön,
joka oli tärkein kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli
ottanut sen toimen haltuunsa, olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän
ilmeisiksi niille muutamille henkilöille maailmassa, jotka tunsivat
totuuden. Eräs näistä oli parooni von Herling, lähetystön pääsihteeri,
jonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman auto salpasi kylätien
odotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin Lontooseen.
»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te
luultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne
sinne, rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka
teitä odottaa siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa
piireissä ajatellaan teidän työstänne tässä maassa.» Hän oli
suunnattoman suuri mies, tuo sihteeri, juhlallinen, leveä ja pitkä;
ja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli ollut pääasiallisena
vaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.
Von Bork nauroi.
»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella
taipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»
»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on
eriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan.
Juuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle
ansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan
pehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää
saavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on,
esimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti
täytyy noudattaa.»
»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork
huokasi kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.
»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa
ilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista
kommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te
tunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se
tapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon
lopulla erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu
oli hämmästyttävän varomatonta.»
Von Bork nyökkäsi. »Minä olen ollut siellä», sanoi hän kuivasti.
»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani
tiedoista Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan
kömpelö näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti
hänen tietävän mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan
minuun. Ette aavista, miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle.
Silloin ei meidän brittiläisissä isännissämme näkynyt mitään
pehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä. Entä te teeskenneltyine
urheiluharrastuksinenne.»
»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista.
Minä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»
»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän
kanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan,
olette heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa
palkinnon olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte
vertoja nuorille upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos?
Ei kukaan ota teitä vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä
urheilija», »aivan siisti mies saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-,
kaupunginkiertäjä-, »piru hänet vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on
tämä teidän hiljainen maatalonne keskuksena puolelle siitä pahasta,
mitä Englannissa tapahtuu, ja tämä urheileva herra on mitä neuvokkain
sala-asiainneuvos Euroopassa. Nero, rakas von Bork, — nero!»
»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät
tässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole
milloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua
sisälle hetkeksi.»
Työhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki
ja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään
seuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan
verhon ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin
varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi
hän auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.
»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous
eilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun
täytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»
»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai
matkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti
on aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää
Ranskan oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä
ole mitään sitovaa sopimusta.»
»Entä Belgia?»
»Niin, Belgia myös.»
Von Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on
olemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»
»Sillä olisi ainakin toistaiseksi rauha.»
»Mutta entä sen kunnia?»
»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on
keskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on
käsittämätöntä, mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme,
joka nousi viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni
teki aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in
etusivulla, ei ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee
kysymyksiä. Minun tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös
jonkinlaista kiihtymystä olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se.
Mutta mikäli minä voin vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten
ampumatarvevarastoihin, varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta
ja toimenpiteisiin voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi —
mihinkään ei ole valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua
sotaan, varsinkin kun me olemme panneet käyntiin sille sellaisen
pirullisen panoksen, Irlannin kansallissodan, akkunoita särkevien
raivotarten ja, Jumala tiesi, minkä muodossa, pidättääksemme sen
ajatukset kotimaassa?»
»Sen on ajateltava tulevaisuuttaan.»
»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa
omat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän
tietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna
on tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän
haluaa tänään, olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä
valmiimmat. Luulisin englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan
liittolaisten kanssa kuin ilman heitä, mutta se on heidän oma
asiansa. Tämä viikko on heidän kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte
papereistanne.» Hän istui nojatuolissa valon loistaessa hänen leveään
kaljuun päähänsä, poltellen vakavana sikariaan.
Suuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa
riippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli
näkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork
irroitti pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan
lukkoa hän heitti auki raskaan oven.
»Katsokaa!» sanoi hän seisten valmiina ja viitaten kädellään.
Valo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri
tuijotti jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli
varustettu. Joka lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä
lukivat, niitä pitkin siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin
»Kahlaamoja», »Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti»,
»Egypti», »Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon
muita. Joka osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.
»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi
taputti lihavia käsiään.
»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely
suurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle.
Mutta kokoelmani jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo
valmiina.» Hän viittasi erääseen kohtaan, jonka päälle oli painettu:
»Laivastomerkkejä».
»Mutta onpa teillä tuossa jo hyvä varasto.»
»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin
hälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin
taka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo
Altamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»
Parooni katsahti kelloaan ja päästi kurkustaan pettymyksen huudahduksen.
»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä
hetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on
jokaisen oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia
teidän suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»
Von Bork ojensi sähkösanoman.
»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja.
Altamont.»
»Säkenöiviä sytytinneuloja, mitä?»
»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän
täyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun
erikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän
sotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja
niin edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»
»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien
päällekirjoitusta. »Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»
»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös
vakinainen palkka.»
»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä
vastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»
»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä.
Jos maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni
hänen omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille,
että meidän yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton
kyyhkynpoika tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen
katkeraan irlantilais-amerikkalaiseen.»
»Oh, irlantilais-amerikkalaiseenko?»
»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin
voin ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan
englannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle.
Täytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»
»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme
teitä varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin
herttuan portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun
maineellenne Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin
sinetöityä pölynpeittämää pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden
lasin kera.
»Saanko tarjota teille lasillisen ennen matkaanne?»
»Ei, kiitos. Sehän näyttää mässäykseltä.»
»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun
tokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi
muutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.»
He olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään
kolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto
tutisi ja huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi
sihteeri vetäen ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta
kaikki näyttää. Viikon kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja
Englannin rannikko voi olla vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei
ehkä ole aivan niin rauhallinen, jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa,
käy toteen. Sivumennen sanoen, kuka tuo on?»
Vain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi
lamppu ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen,
punakkakasvoinen nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena
sukankutimensa yli ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta
mustaa kissaa, joka istui tuolilla hänen vieressään.
»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri
naurahti ääneen.
»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin
omissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus.
No niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän
hypähti vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista
keilamaista valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri
nojasi taaksepäin Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin
vaipuneina uhkaavaa eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän
tuskin huomasi autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei
ajoi erään pienen Ford-auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.
Von Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen
viimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi
hän vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen
nukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus
ja pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri.
Mutta kuitenkin tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien
olevan turvassa ja että koko paikka oli yksin hänen hallussaan,
lukuunottamatta tuota ainoata naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen
työhuoneessaan oli paljon siistittävää, ja hän istuutui tekemään
sitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa punehtuivat palavien
paperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen matkalaukku oli hänen
pöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen sievästi ja
järjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta tuskin
hän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen
auton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun,
sulki kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli
juuri ajoissa nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs
matkustaja hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan,
joka oli jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies,
asettuessa istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.
»No?» kysyi von Bork innokkaasti juosten eteenpäin vierastaan vastaan.
Vastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin
käärittyä kääröä päänsä päällä.
»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän.
»Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»
»Merkitkö?»
»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin,
lamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä.
Se oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te
voitte luottaa siihen», hän läimähdytti saksalaista olalle karkean
tuttavallisesti, josta toinen säpsähti.
»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin
vain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos
alkuperäinen paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko
kaiken, mitä jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»
Irlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä
jäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies,
jolla oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet
setä Sam'ia esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi
poltettu, lionnut sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan
hän sytytti sen. Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan
ympärilleen. »Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa
kassakaapin, josta verho nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne
papereitanne tuossa?»
»Miksi en?»
»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät
teitä jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle
tiirikalla. Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni
tulisi olemaan irrallaan tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta
olisi kirjoittanut teille ensinkään.»
»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia»,
vastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään
aseella.»
»Entä lukko?»
»Ei, se on kaksinkertainen yhdyslukko. Tiedättehän, millainen se on?»
»Selittäkää minulle», sanoi amerikkalainen.
»No hyvä, tarvitsette sekä sanan että joukon numeroita, ennenkuin
voitte saada lukon toimimaan.» Hän nousi ja osoitti kaksinkertaista
säteilevää auringonkehrää avaimen reiän ympärillä. »Tämä ulommainen on
kirjaimille, sisimmäinen numeroille.»
»Hyvä, hyvä, sepä oivallista.»
»Se ei näet olekaan aivan niin yksinkertaista kuin arvelitte. Neljä
vuotta sitten teetin tämän, ja mitä luulette minun valinneen sanaksi ja
numeroksi?»
»En voi arvata.»
»No niin, valitsin elokuun sanaksi ja 1914 numeroiksi, ja tässä olemme.»
Amerikkalaisen kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja ihailuaan.
»Toden totta, sepä oli sukkelata! Te teitte siitä oivallisen esineen.»
»Niinpä niin, harva meistä olisi sittenkään arvannut päivämäärää. Tässä
se on, ja minä suljen sen huomenaamuna.»
»No hyvä, arvaan, että te määräätte minunkin puolestani. Minä en jää
tähän kirottuun maahan yksin. Viikossa tai vähemmässäkin ajassa minun
nähdäkseni John Bull on seisova takajaloillaan ja tömistelevä. Minä
mieluummin pitäisin häntä silmällä veden takaa.»
»Mutta tehän olette Amerikan kansalainen?»
»No niin, olihan Jack James'kin amerikkalainen, mutta hän siitä
huolimatta viettää aikaansa Portland’issa. Brittiläiseen ei vaikuta
se, että olet Amerikan kansalainen. »Täällä vallitsee brittiläinen
laki ja järjestys», sanoo hän. Sivumennen sanoen, herra, puhelussamme
Jack James’ista näyttää minusta siltä, että te ette suurestikaan koeta
salata miehiänne.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi von Bork terävästi.
»No niin, tehän olette heidän esimiehensä, ettekö ole? Teidän on
pidettävä huoli siitä, etteivät he joudu kiinni. Mutta he joutuvat
kiinni, ja milloin te olette pelastanut heitä? Esimerkiksi James —»
»Se oli James’in oma vika. Tiedättehän sen itse. Hän oli liian
itsepäinen liikeyritykseemme.»
»James oli kovapäinen — myönnän sen. Sitten oli Hollis.»
»Se mies oli hullu.»
»No niin, hän tuli hiukan höperöksi loppupuolella. Vähemmästäkin mies
tulee sellaiseksi, kun hänen täytyy näytellä aamusta iltaan satakunnan
lurjuksen kanssa. Mutta sitten on Steiner.»
Von Bork säpsähti voimakkaasti ja hänen punertavat kasvonsa kalpenivat
hieman.
»Mitä Steiner’istä?»
»No niin, he ovat saaneet hänet kiinni, siinä kaikki. He ryöstivät
hänen varastonsa viime yönä, ja hän sekä hänen paperinsa ovat kaikki
Portsmouth’in vankilassa. Te pääsette pakoon ja hän, mies parka, saa
ottaa iskut vastaan ja onni on, jos hän pääsee hengissä. Sen vuoksi
minä haluan päästä meren yli niin pian kuin tekin.»
Von Bork oli voimakas, itsensähillitsevä mies, mutta oli helppoa nähdä,
että uutinen oli säikähdyttänyt häntä.
»Kuinka he pääsivät käsiksi Steiner’iin?» mutisi hän. »Se on pahin
isku.»
»No niin, olittepa vähällä saada vielä pahemman, sillä minä luulin,
etteivät he ole kaukana minun jäljiltäni.»
»Ettehän toki tarkoita totta?»
»Varmasti. Emännälleni Fratton’in tiellä tehtiin joitakin kysymyksiä,
ja kuultuani siitä arvelin parhaaksi kiirehtiä matkaani. Mutta
tahtoisin mielelläni tietää, herra, mistä ne lurjukset tietävät nämä
asiat? Steiner on viides mies, jonka olette menettänyt sinä aikana kun
minä olen ollut kanssanne tekemisissä, ja minä tiedän kuudennen nimen,
jollen lähde tieheni. Kuinka selitätte sen, ja ettekö häpeä nähdessänne
miestenne kukistuvan tällä tavoin?»