Kirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä
kokemuksia ja mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään
ja läheiseen ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua
aina kohdannut hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia.
Hänen synkälle ja kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina
kauhistuttava, eikä mikään huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen
jutun lopussa kuin jättää lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen
oikeudenpalvelijan tehtäväksi ja kuunnella pilkallisesti hymyillen
yleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka osuivat väärään paikkaan.
Tämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen asiaan, eikä suinkaan
mikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut syynä siihen, että
olen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen. Minun osani hänen
muutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka sääsi minun
pitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.
Vastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta
viime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista,
milloin vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat:
»Miksi ei kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu,
jota minä olen käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä,
mikä jälkisilmäys hänen muistissaan oli johdattanut asian uudelleen
hänen mieleensä tai mikä oikku oli saanut hänet toivomaan, että
minä kertoisin sen; mutta minä riennän, ennenkuin toinen peruuttava
sähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot, jotka antavat minulle jutun
yksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen lukijaini eteen.
Keväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin
heikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn
ja kenties myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia.
Maaliskuussa samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka
näytelmällisen esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi
suoranaisia määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava
syrjään kaikki juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän
halusi välttää terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan
hän ei itse vähääkään välittänyt, sillä hän oli henkisesti
täydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin, kun uhattiin, että hän tulisi
ainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin hänet suostumaan ilman
alanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme aikaisin keväällä sinä
vuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu Bay'tä, Cornin niemimaan
uloimmassa kärjessä.
Se oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon
mielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella
niemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts
Bay'n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa
roiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet
päivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen
myrskyn heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.
Sitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta,
ankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu
kuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta
pahasta paikasta.
Maalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli
epätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä
kirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka
suunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon
joka oli hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan
kertoivat ihmeelliset kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset,
jotka sisälsivät kuolleiden tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat,
jotka viittasivat historiantakaisiin taisteluihin. Paikan lumous ja
salaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista johtuva synkkä ilmapiiri
kiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti suuren osan aikaansa
pitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä nummella.
Entinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa puoleensa,
ja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua kaldean
kielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset
tinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista
ja oli juuri asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä
minun surukseni ja hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme
juuri tuossa unelmien maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme
joutuneemme ratkaisemaan sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi,
viehättävämpi ja äärettömän paljon salaperäisempi kuin mikään
niistä, jotka olivat ajaneet meidät Lontoosta. Meidän yksinkertainen
elämämme ja rauhalliset, terveelliset tottumuksemme keskeytettiin
väkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle tapahtumain sarjaa, joka
aiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan Cornwallissa vaan koko
länsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat jotakin siitä, mitä
kutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon sanomalehtiin
mitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden kuluttua annan
yksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä jutusta yleisölle.
Olen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät
kyliä, joita oli hajallaan Cornwall'in tässä osassa. Lähin näistä
oli pieni Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan
asukkaan hökkelit olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen
kirkon ympärillä. Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen
muinaistieteilijä, ja sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän
oli keski-ikäinen mies, ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli
melko suuri paikallistuntemus. Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä
pappilassa ja olimme myös tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin,
erääseen varakkaaseen herraan, joka lisäsi papin niukkoja varoja
asumalla vuokralla tämän suuressa yksinäisessä talossa. Pastori, joka
oli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta, vaikka hänellä oli sangen
vähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha, tumma, silmälaseja
käyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä kuin hänellä
olisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme aikana
pastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli
omituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen
mies, joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen
mielessään omia asioitaan.
Nämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme
tiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen
meidän poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen
retkeilyymme nummelle.
»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja
surullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta.
Meidän täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte
olemaan täällä tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko
Englannissa, jota tarvitsemme.»
Minä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin;
mutta Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha
koira, joka kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään
sohvaan päin ja meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt
seuralaisensa istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis
oli hillitymmän näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä
värinästä ja hänen kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan
yhtä liikutettuja.
»Puhunko minä vai tekö puhutte?» kysyi hän pastorilta.
»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin,
olisi teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.
Minä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui
huolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka
Holmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.
»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja
sitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia
herra Tregennis'iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän
ihmeellisen tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis
selittää, että tämä ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä,
Owen- ja George-nimisten, ja sisarensa Brendan seurassa heidän
talossaan Tredannick Wartha'ssa, joka on lähellä vanhaa kiviröykkiötä
nummella. Hän jätti heidät heti kello kymmenen jälkeen pelaamaan
korttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen oivallisessa terveydentilassa
sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä aamuna hän, ollen aamuvirkku,
käveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin hänet saavuttivat tri
Richardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri lähetetty
noutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha'an. Herra Mortimer
Tregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan Tredannick
Wartha'an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi veljeään ja
hänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän oli
jättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun
palaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena
tuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin
puolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme,
kuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet
kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän
kouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään
muuta kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti,
että oli nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan
yöllä. Ei mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään
tavalla voitu selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen
kuoliaaksi ja kaksi voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli
tilanne, herra Holmes, lyhyesti kuvattuna, ja jos te voitte auttaa
meitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren työn.»
Minä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini
takaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta
yksi silmäys hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin
kulmakarvoihinsa kertoi minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän
istui jonkun aikaa hiljaa, vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää,
joka oli tunkeutunut meidän rauhaamme.
»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi näkemältä
se näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse ollut
siellä, herra Roundhay?»
»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä
kiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»
»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen murhenäytelmä
tapahtui?»
»Noin penikulman verran sisämaahan.»
»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun
tehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»
Toinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut,
että hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin
papin tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä,
tuskainen katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina
kouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät
hänen kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen
perhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin
määrin näytelmän kauheutta.
»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti.
»Se on paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille
totuudenmukaisesti.»
»Kertokaa minulle viime yöstä.»
»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi,
ja vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä
whist-peliä. Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli
kymmenen minä läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä
mahdollisimman iloisina.»
»Kuka johdatti teidät ulos?»
»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä
suljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli
suljettu, mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin
akkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna,
eikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa.
Ja kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi
kuolleena pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan
tule saamaan mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan
elämässäni.»
»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen
merkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole
mitään omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»
»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei
ole tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on
sammuttanut järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö
olisi voinut saada aikaan sen?»
»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei
se tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin
tutkia kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen
arveluun. Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen
jollakin tavoin erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja
teillä oli huoneet eri paikassa.»
»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me
olimme tinankaivajan perhe, Redtruth'ista, mutta me möimme yrityksemme
eräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En
tahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että
jonkun ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki
anteeksiannettu ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»
»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne
johdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää?
Ajatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka
voisi auttaa minua.»
»Ei ole olemassa mitään, herra.»
»Olivatko omaisenne tavallisessa mielentilassaan?»
»He eivät milloinkaan olleet olleet paremmassa.»
»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet
pelkäävänsä tulevaa vaaraa?»
»Ei mitään sentapaista.»
»Eikö teillä siis ole mitään lisättävää, mikä voisi auttaa minua?»
Mortimer Tregennis mietti vakavana hetkisen.
»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän
ääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli
vastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen
kerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja
katsoin myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä
saatoin parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui
minusta kuin olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi
voinut sanoa, oliko se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli
varmasti jotakin. Kun kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään
olleen saman tunteen. Siinä kaikki, mitä voin kertoa.»
»Ettekö ottaneet selvää siitä?»
»Emme. Asia sivuutettiin vähäpätöisenä.»
»Te läksitte siis heidän luotaan ilman minkäänlaista pahaa aavistusta?»
»Ilman minkäänlaista.»
»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen
niin aikaisin tänä aamuna.»
»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen
aamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori
saavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter
oli lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan.
Minä hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin.
Tullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen, kynttilöiden
ja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he olivat
istuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan varmasti
olleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan merkkiä
ollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme
kasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät
kuin kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut
kestää sitä ja tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin
miltei tajuttomana ja me olimme menettää hänetkin.»
»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen
lakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick
Wartha'an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun,
joka ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»
* * * * *
Meidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän edistivät
tiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki
mieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle
johtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin.
Kulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me
väistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa
ohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti
vääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat
silmät ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.
»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä
Helston’iin.»
Me katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään.
Sitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa
he olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.
Se oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen.
Siinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan
vuoksi, oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen
akkuna ja siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt
tulla sen pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä
huumannut heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien
keskellä ja polkua pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli
niin vaipunut mietteisiinsä, muistaakseni, että hän kompastui
vesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja kasteli sekä jalkansa että
puutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme cornilaisen vanhanpuoleisen
taloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren tytön avulla huolehti
perheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin Holmesin kysymyksiin.
Hän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen herrasväkensä oli viimeksi
ollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt heitä
iloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt kauhusta astuessaan
aamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän seurueen pöydän
ympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki päästääkseen
aamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen renkipojan
tohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos halusimme
nähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä
sairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja
hän lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives'issä.
Me astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda
Tregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa
keski-ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät
vielä kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa
kouristusta, joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa.
Hänen makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä
kummallinen murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka
edellisen illan takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä
valunutta ja loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin
pöytää. Tuolit oli työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin
edellisenä iltana. Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin
huoneessa; hän istui eri tuoleilla vetäen ne takaisin entisille
paikoilleen. Hän tutki, miten paljon puutarha oli näkyvissä; hän tutki
lattian, katon ja tulisijan; mutta en kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä
kirkastuvan enkä huuliensa puristuvan yhteen, mikä olisi osoittanut
minulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä äärimmäisessä pimeydessä.
»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta
tässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»
Mortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä
oli tuli sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes»,
kysyi hän.
Ystäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas
ryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan
oikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme
nyt majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta
asiaan. Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu
mieleeni, tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan
teille molemmille hyvää yötä.»
Vasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi
Holmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä
nojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen
tupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä,
silmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja
hypähti jaloilleen.
»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla yhdessä
etsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin
tämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää
ainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu
pirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson
— kaikki muu on tuleva itsestään.
»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän
kuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä
pienestä aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita
ilmetessä me olemme valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä
otaksun ensinnäkin, ettei kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan
hengen sekaantumista tähän ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme
karkoittamalla se ajatus kokonaan mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää
kolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai epätietoinen ihmisteko on
vakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No, mitä sitten tapahtui?
Otaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti herra Mortimer
Tregennis'in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta. Otaksumme
sen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat yhä
pöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa aika.
Mutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet
tuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen
lähtönsä jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.
»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis'in liikkeitä
hänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä
olevan epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin
jotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain
selvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista.
Märkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös
kostea, muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen
jalkansa jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata
hänen liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.
»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin
joku ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me
voimme päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan
sellainen kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa.
Hän on nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku
olisi kiivennyt puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut
aikaan sellaisen vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka
näkivät sen. Ainoa otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä
itseltään, joka sanoo veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa.
Se on tosiaan merkille pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja
pimeä. Hänen, jolla oli aikomus hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko
asettaa kasvonsa aivan lasia vasten, ennenkuin hänet voitiin nähdä.
Tämän akkunan ulkopuolella on kolmen jalan, levyinen kukkasarka, mutta
ei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata kuvitella, kuinka ulkopuolella
oleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean vaikutuksen seurueeseen;
emme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin kummalliseen ja
vaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan vaikeutemme, Watson?»
»Ne ovat liiankin selvät», vastasin minä vakaumuksella.
»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa,
etteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa
arkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä
hämäriä. Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee
selvempiä todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden
ihmistä.
Lienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan
en ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall'issa,
jolloin hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä
ja lohkeamista niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi
ollut odottamassa ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme
tapasimme erään vieraan odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme
takaisin käsillä olevaan asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut
sanoa, kuka vieras oli. Suunnaton ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset
kasvot tulisine silmineen ja haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka
miltei harjasivat majamme kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja
valkoinen huulten seutuvilta, lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen
ainaisen sikaarinsa aiheuttamaa — kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin
Lontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain yhdistettävissä tohtori Leon
Sterndale'en, suureen leijonametsästäjään ja tutkijaan.
Olimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai
kahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan
hän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä
häntä, koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän
suurimman osan matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli
kätkössä Beauchamp Arriance'n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa
ja karttojensa parissa, hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen
omat vaatimattomat tarpeensa ja välittäen sangen vähän naapuriensa
asioista.
Senvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta
innokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun
selvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä»,
sanoi hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt
ymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni
osalliseksi teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni
aikana täällä olen tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis'in
perheen — vieläpä voisin cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä
serkuikseni — ja heidän kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut
minulle kauhistus. Voin kertoa teille, että olin lähtenyt niin etäälle
kuin Plymouth’iin saakka matkalla Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat
minut tänä aamuna ja minä tulin suoraan takaisin auttaakseni
tutkimuksia tehtäessä.»
Holmes kohotti kulmiaan.
»Jätittekö laivanne sen tähden?»
»Matkustan seuraavalla.»
»Hyväinen aika! Sepä ystävyyttä se!»
»Sanon teille, että ne olivat sukulaisiani.»
»Aivan niin, äitinne serkkuja. Olivatko matkatavaranne laivalla?»
»Osa oli, mutta suurin osa oli hotellissa.»
»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin
sanomalehtiin?»
»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».
»Saanko kysyä, keneltä?»
Varjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.
»Olette sangen utelias, herra Holmes.»
»Se kuuluu ammattiini.»
Voimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.
»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se
oli herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse
kutsun takaisin.»
»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen
kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä
jutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen
tulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»
»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne
johonkin määrättyyn suuntaan.»
»Tuskin voin vastata siihen.»
»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse
enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme
sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes
häntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi
hitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle,
ettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti
sähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.
»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen
pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n
kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime
yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan.
palaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä
arvelet, Watson?»
»Asia koskee häneen syvästi.»
»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole
päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi,
Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä.
Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»
Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen
tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi
kokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani
ääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin
kärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän
ovemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös
puutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas
häntä vastaan.
»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa
paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen!
Meidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut
hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja
silmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.
»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin
hänen muukin perheensä.»
Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä
silmänräpäyksessä.
»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»
»Voin.»
»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay,
me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää,
kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»
Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat
eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla
oli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat
viettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me
olimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan
paikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka
näimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni
vaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.
Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli
ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi
ilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä,
että eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen
ääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta
esiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot
käännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen,
joka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä
olivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi
kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa,
vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti.
Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että
surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.
Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi
todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui
sinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen.
Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät
loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta
toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään,
kulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä
kuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän
teki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan,
mikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi
ulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta.
Sitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi
kasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä
kerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan
saaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän
tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä.
Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja
raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen
sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi,
juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille,
ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.
»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan
turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta
poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos
te tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen
huomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin
sisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia.
Jos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani
tavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä
tarvitaan paremmin muualla.»
Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan
sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla
suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä
mitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun
aikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta
käyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi
usean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe
osoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun,
joka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in
huoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota
käytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen,
kunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon
epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.
»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän
korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on
yhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka
huoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi
astuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen
kuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori
astuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen?
No niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet
myös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä
astuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan.
Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis'istä itsestään
— et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän
saapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli,
kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen.
Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä.
Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta.
Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa
tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli
sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville —
pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin
senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen,
raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai
kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»
»Siltä näyttää.»
»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme
siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan
kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa
— Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen.
Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös
savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen
lievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi
mahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan
siten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti
oli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen
mielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa
tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan
myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.
»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer
Tregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta.
Ilmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä
kylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa
jauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin
sen, kuten näit, kirjekuoreen.»
»Miksi puolet, Holmes?»
»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä.
Minä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli
jäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson,
me sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden
vuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan
jäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen
nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko
jutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin
tuntevani Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun
tuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen
toistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt
tilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan,
jos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis.
Minä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan
lampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain
kehitystä.»
Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut
tuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän
ja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja
mielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri
silmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä
oli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni
kimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja
käsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja
ui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin
tulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle,
jonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu
valtasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että
silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni
jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että
jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja
huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni,
mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä,
jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon
pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä
ja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt
kuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä
syöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä
me hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme
ruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen,
joka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi,
joka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin
usva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme
nurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina
toinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta
kokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.
»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä
äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli
anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään.
Minä tosiaan valitan.»
»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan
nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja
etuoikeuteni on auttaa sinua.»
Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella,
kuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta
tehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen
huomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo
ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi
ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.»
Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja
käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa
huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole
epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»
»Ei minkäänlaista.»
»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan
keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani.
Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat
tämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä
murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi
sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota
seurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka
pintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer
Tregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen,
jotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen
kaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta.
No niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta
puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta
syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan.
Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan
huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä
jälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin
noussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule
vierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua
kaiken todistavan Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»
»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»
»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies,
jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä
sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman
rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä
vastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi
mies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt
toimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta
huuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa.
Kenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon
Sterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja
sen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin
arvokasta vierasta.»
Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren
Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan
hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.
»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi
Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta
suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan
sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme
olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota
sanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista
ilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat
teitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että
puhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»
Tutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.
»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä
voi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti
sangen läheisesti.»
»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.
Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat
kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja
ryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan
hänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten
hän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen
kylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen
kuumaverinen purkauksensa.
»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen
ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina.
Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla
ei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»
»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri
Sterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen
niin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»
Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi
kerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli
tyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme
tavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa
mielenliikutuksesta.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa
puoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen
kokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te _todella_
tarkoitatte?»
»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon
kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta.
Mikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman
puolustuksenne luonteesta.»
»Minunko puolustukseni?»
»Niin, herra.»
»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»
»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»
Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä
jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan
äärettömästä voimasta?»
»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti,
»enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin
johtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin
annoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin
että se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka
myös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»
»Minä tulin takaisin —»
»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi.
Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä
epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin
pappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte
sitten jälleen majaanne.»
»Kuinka sen tiedätte?»
»Minä seurasin teitä.»
»En minä nähnyt ketään.»
»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman
yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te
läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa
täytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa
porttinne vieressä.»
Sterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.
»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät
pappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät
kuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen
läpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli
jo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa
taskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»
Sterndale hypähti seisomaan.
»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.
Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme
kourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä
tulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te
tulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan —
jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te
menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle
nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin,
Tregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt,
tri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat
tekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne,
vakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»
Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan
syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena
nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa
otti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle
pöydälle eteemme.
»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin
naisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.
»Brenda Tregennis», sanoi hän.
»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen
rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy
siihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet.
Se vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle
rakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en,
Englannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti
vuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä
nyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa
kirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi
itsensä ja puhui edelleen.
»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli
enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin.
Mitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen
kohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys
tekooni, herra Holmes.»
»Jatkakaa», sanoi ystäväni.
Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle.
Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn
merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät
tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»
»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»
»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä
uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei
Euroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi
lääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri
on muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin
jalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs
kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan
tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja
pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain
sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän
avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata
nuuskantapaista jauhetta.
»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.
»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella
tapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle
edullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä
suhteessa olin Tregennis'in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä
veljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja
se vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin
selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän
oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja,
jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä
mihinkään suoranaiseen riitaan.
»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä
näytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden
esineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen
omituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia,
jotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman
alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan
tuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle
myös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En
voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut
huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani
ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan
paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten
paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä
en osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia
kysellessään.
»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui
Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen
voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut
näkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut
kuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun
myrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta,
että te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta
muuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis
oli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen
pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos
kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt
paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja
surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä
milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua.
Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?
»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian
todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin
uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta
minä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen
sanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren
osan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni
laiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli
valmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä
omakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene
miestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä
hetkellä.
»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä
läksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla
majastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten
keräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä
hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen
akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion
toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään
revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja
seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni
ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden
minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni
oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni
ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties,
jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka
tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin
haluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi
pelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»
Holmes istui hetkisen vaiti.
»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin
»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi
päättynyt.»
»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio
ehkäistä teitä.»
Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti
ja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle
tupakkakukkaronsa.
»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta
vaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson,
siitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän
tutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän
sinä syyttäisi tuota miestä?»
»En tosiaan», vastasin.
»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos
rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä
samoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää?
No niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä
on ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni
lähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan
puutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen
mökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi
selvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat
renkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson,
arvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin
hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka
varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon
cornilaisesta haarassa.»