»Ellen uskaltaisi jotakin, herra, en voisi olla palveluksessanne. Mutta
minä kerron teille, mitä mielessäni liikkuu. Olen kuullut, että te
saksalaiset valtiomiehet ette ole pahoillanne, jos näette asiamiehenne
työnsä tehtyään joutuvan pois viralta.»
Von Bork hypähti jaloilleen.
»Uskallatteko otaksua minun antaneen ilmi omat asiamieheni!»
»En vastaa siitä, herra, mutta jossakin on houkutuslintu tai risti, ja
teidän alanne on keksiä, missä. En mistään hinnasta enää ottaisi mitään
vaarallista suoritettavakseni. Minä lähden pieneen Hollantiin ja mitä
pikemmin sitä parempi.»
Von Bork oli hillinnyt suuttumuksensa.
»Olemme olleet ystäviä liian kauan riidelläksemme nyt, kun voiton hetki
on käsissä», sanoi hän. »Te olette tehnyt työnne oivallisesti ja pannut
itsenne vaaralle alttiiksi, ja sitä minä en voi unohtaa. Menkää kaikin
mokomin Hollantiin, ja Rotterdamista voitte astua laivaan, joka menee
New Yorkiin. Ei mikään muu linja ole oleva turvallinen viikon perästä.
Minä otan tuon kirjan ja pakkaan sen muiden kera.»
Amerikkalainen piti pientä pakettia kädessään, mutta ei tehnyt mitään
liikettä luovuttaakseen sitä.
»Mitä tulee taikinasta?» kysyi hän.
»Mistä?»
»Palkkiosta. 500 punnasta. Konstaapeli kävi kirotun hävyttömäksi
viimein, ja minun täytyi antaa hänelle vielä erikseen sata dollaria tai
muutoin olisi sekä teidän että minun käynyt huonosti. »En tee mitään»,
sanoi hän, ja hän tarkoitti mitä sanoi, mutta viimeinen satanen teki
sen. Se on maksanut minulle kaksisataa puntaa alusta loppuun, joten ei
ole luultavaa, että minä annan sitä ilman etupanosta.»
»No hyvä, herra, se on kauppaehto.»
»Aivan niin. Tapahtukoon tahtonne.»
Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pankkiosoituksen, jonka repäisi
irti kirjasta, mutta hän pidättäytyi antamasta sitä toverilleen.
»Loppujen lopuksi, herra, koska me olemme sellaisessa suhteessa, herra
Altamont», sanoi hän, en ymmärrä, miksi minä luottaisin teihin enemmän
kuin te minuun. Ymmärrättekö?» lisäsi hän katsahtaen taaksepäin olkansa
yli amerikkalaista. »Tuossa on pankkiosoitus pöydällä. Vaadin oikeutta
saada tutkia tuota pakettia, ennenkuin otatte rahat.»
Amerikkalainen ojensi sen sanaakaan sanomatta, von Bork avasi nuoran
solmun ja kaksi käärepaperia. Sitten hän istahti tuijottaen hetkisen
sanattomassa hämmästyksessä pientä sinistä kirjaa edessään. Kanteen oli
painettu kultaisin kirjaimin: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja.
Vain silmänräpäyksen ajan sai mestarivakooja silmäillä tätä kummallisen
kelpaamatonta päällekirjoitusta. Seuraavassa hän tunsi niskassaan
rautaisen otteen ja hänen tuskasta vääntelevien kasvojensa edessä
pidettiin kloroformisientä.
* * * * *
»Lasi vielä, Watson!» sanoi herra Sherlock Holmes, ojentaessaan pullon
keisarillista tokaiji-viiniä. Suunnattoman paksu autonkuljettaja, joka
oli istuutunut pöydän ääreen, ojensi lasinsa innokkaasti.
»Se on hyvää viiniä, Holmes!»
»Oivallista viiniä, Watson. Ystävämme sohvalla on vakuuttanut minulle
sen olevan Franz Josefin yksityiskellarista Schönbrunnin linnasta.
Saanko pyytää sinua avaamaan akkunan, sillä kloroformin haju ei edistä
makuaistia.»
Kassakaappi oli raollaan ja Holmes seisten sen edessä otti pinkan
toisensa perästä, tarkasti nopeasti jokaisen ja asetti sen sitten
sievästi von Bork'in matkalaukkuun. Saksalainen nukkui sohvalla
äänekkäästi kuorsaten, hihna käsivarsien ja toinen jalkojen ympärillä.
»Meidän ei tarvitse kiirehtiä, Watson. Meidän ei tarvitse pelätä
keskeytystä. Tahtoisitteko soittaa kelloa. Talossa ei ole muita kuin
vanha Martha, joka on näytellyt osansa oivallisesti. Minä hankin
hänelle paikan täällä ryhtyessäni asiaan. Ah, Martha, sinä olet iloinen
saadessasi kuulla, että kaikki on hyvin.»
Miellyttävä vanha nainen oli ilmestynyt oven suuhun. Hän niiasi
hymyillen herra Holmesille, mutta katseli hiukan epäluuloisesti
sohvalla makaavaa olentoa.
»Kaikki on hyvin, Martha. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut.»
»Se ilahduttaa minua, herra Holmes. Itse asiassa hän on ollut hyvä
isäntä. Hän tahtoi minua lähtemään vaimonsa kanssa eilen Saksaan, mutta
sehän tuskin olisi soveltunut teidän suunnitelmiinne, herra?»
»Ei mitenkään, Martha. Niin kauan kuin te olitte täällä, olin huoleton.
Me odotimme tänä yönä jonkun aikaa merkkiänne.»
»Se oli sihteeri, herra.»
»Tiedän. Hänen autonsa ajoi sivuitsemme.»
»Luulin, ettei hän milloinkaan menisi. Tiesin, ettei olisi teidän
suunnitelmamme mukaista kohdata häntä täällä.»
»Ei suinkaan olisikaan ollut. No niin, se vain merkitsi sitä, että me
odotimme puoli tuntia tai niille vaihein, ennenkuin näin sinun lamppusi
sammuvan ja tiesin tien olevan selvänä. Sinä voit tiedoittaa minulle
huomenna Lontooseen, Martha, Claridge'n hotelliin.»
»Hyvä on, herra.»
»Otaksun sinulla kaikki olevan valmiina lähtöä varten.»
»Niin onkin, herra. Hän pani postiin seitsemän kirjettä tänään. Minulla
on osoitteet kuten tavallista.»
»Hyvä on, Martha. Tahdon katsella niitä huomenna. Hyvää yötä. Nämä
paperit», hän jatkoi, kun vanha nainen oli kadonnut, »eivät ole
erittäin tärkeitä, sillä tietenkin ovat niihin sisältyvät tiedot kauan
sitten lähetetyt Saksan hallitukselle. Nämä ovat alkuperäiset, joita ei
olisi turvallisella tavalla voitu saada ulos maasta.»
»Sitten ei niistä ole hyötyä.»
»En menisi niin pitkälle sanoissani, Watson. Näyttäväthän ne ainakin
kansallemme, mitä tiedetään ja mitä ei. Minä voin sanoa, että suuri
joukko näitä papereita on tullut minun välitykselläni, eikä minun
tarvinne lisätä, että ne ovat täysin epäluotettavia. Vanhuuttani
kirkastaisi nähdä saksalaisen risteilijän purjehtivan Solent'in merta
minun laittamien! miinavyöhykesuunnitelmien mukaan. Mutta sinä,
Watson», hän pysähtyi työssään ja otti vanhaa ystäväänsä olkapäistä,
»minä olen tuskin vielä nähnyt sinua päivänvalossa. Kuinka vuodet ovat
sinua kohdelleet? Sinä näytät samalta lempeältä pojalta kuin ennenkin.»
»Tuntuu siltä kuin olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, Holmes.
Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen kuin saadessani sinun
sähkösanomasi, jossa pyysit minua tapaamaan sinua Harwich'issa autolla.
Mutta sinä, Holmes — sinä olet muuttunut sangen vähän — lukuunottamatta
tuota hirveätä pujopartaa.»
»Nämä ovat uhreja, joita tehdään isänmaan puolesta», sanoi Holmes
vetäen pienestä tupsustaan. »Huomenna on se oleva vain kamala
muisto. Kun tukkani on leikattu ja muutamia muita pintapuolisia
muutoksia tehty, niin olen epäilemättä ilmestyvä Claridge'en huomenna
samanlaisena kuin olin ennen tätä amerikkalaista keskeytystä — pyydän
anteeksi, Watson, minun englantilainen alkuperäni näyttää yhä olevan
ilmeinen — ennenkuin tämä amerikkalainen juttu tuli tielleni.»
»Mutta sinä olit vetäytynyt syrjään, Holmes. Me kuulimme sinun elävän
erakonelämää mehiläistesi ja kirjojesi keskellä pienessä maatalossa
eteläisillä ylängöillä.»
»Aivan oikein, Watson. Tässä on minun loma-aikojeni työn tulos, viime
vuosieni suuri työ!» Hän otti pöydältä kirjan ja luki ääneen sen
koko nimen: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja sekä muutamia
huomautuksia kuningattaren eristämisestä. Yksin sen tein. Katso öiden
mietinnön ja päivien työn hedelmää, öiden ja päivien, joina pidin
silmällä pieniä työskenteleviä joukkioita, kuten kerran tarkastelin
Lontoon rikoksien maailmaa.»
»Mutta kuinka sinä taas ryhdyit työhön?»
»Olen itsekin usein ihmetellyt sitä. Olisin vastustanut ulkoasiain
ministeriä yksinään, mutta kun pääministerikin suvaitsi astua matalaan
majaani —! Asianlaita on niin, Watson, että tämä herra sohvalla oli
hiukan liian hyvä meidän kansallemme. Hän oli ainoa laatuaan. Asiat
menivät huonosti, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi ne menivät
huonosti. Asiamiehiä epäiltiin tai otettiin kiinnikin, mutta ilmeisesti
oli olemassa joku voimakas keskusvoima. Oli aivan välttämätöntä
päästä sen perille. Minua yllytettiin kovasti sekaantumaan asiaan.
Siihen on minulta mennyt kaksi vuotta, mutta ne eivät ole olleet
vailla kiihoitusta. Kun sanon, että minä lähdin Chicago’sta, sain
arvonylennyksen eräässä irlantilaisessa yhdistyksessä Buffalossa,
tuotin paljon puuhaa poliisiviranomaisille Skibbareenissa ja sitten
sattumalta näin erään von Bork'in ala-asiamiehen, joka suositteli minua
taitavana miehenä, niin olet myöntävä, että juttu oli sekava. Siitä
saakka kunnioitti hän minua luottamuksellaan, josta huolimatta hänen
useimmat suunnitelmansa menivät viekkaasti myttyyn ja viisi hänen
parhaita asiamiehiään joutui vankeuteen. Minä pidin heitä silmällä ja
vangitsin heidät, kun heidän aikansa oli tullut. No niin, herra, minä
toivon, että te ette ole huonoin!»
Viimeinen huomautus oli osoitettu von Bork'ille itselleen, joka
haukoteltuaan ja räpyteltyään silmiään kovasti oli maannut hiljaa
kuunnellen Holmesin viimeistä selitystä. Nyt hän päästi kuuluviin
raivoisan herjausten tulvan saksaksi, kasvot vääristyneinä
intohimoisesti. Holmes jatkoi asiakirjojen nopeaa tutkimista vankinsa
kiroillessa ja vannoessa.
»Vaikka onkin epämusikaalinen, on saksankieli kaikista kielistä
ilmehikkäin», huomautti hän, kun von Bork oli vaiennut pelkästä
uupumuksesta. »Ahaa! Ahaa!» hän lisäsi katsellen tarkasti erästä
kalkeeripaperia, ennenkuin pani sen laatikkoon. »Tämän pitäisi
sulkea toinen lintu häkkiin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että
rahastonhoitaja oli sellainen roisto, vaikka olen jo kauan pitänyt
silmällä häntä. Herra von Bork, teillä on paljon vastattavananne.»
Vanki oli kohottautunut jotenkin vaikeasti sohvalla ja tuijotti
hämmästyksen ja vihan sekaisella katseella vangitsijaansa.
»Minäpä maksan teille, Altamont», sanoi hän hitaasti harkiten, »vaikka
se maksaisi minulle koko elämäni, niin olen maksava teille!»
»Tuo vanha suloinen laulu!» sanoi Holmes. »Kuinka usein olenkaan
kuullut sen menneinä päivinä. Se oli professori Moriarty-vainajan
mielilause. Eversti Sebastian Moran'in, tiedettiin myös käyttävän sitä.
Ja nyt minä asun mehiläisiä viljellen eteläisillä ylängöillä!»
»Kirous sinulle, sinä kaksinainen petturi!» huusi saksalainen.
ponnistellen kahleitaan vastaan ja hehkuen murhaa raivoavista
silmistään.
»Ei, ei, niin hullusti ei ole laita», sanoi Holmes hymyillen. »Kuten
puheestani varmasti käynee selville, ei herra Altamont’ia Chicago’sta
ole ollut olemassakaan. Minä käytin häntä ja häntä ei enää ole.»
»Kuka te sitten olette?»
»On tosiaan toisarvoista, kuka minä olen, mutta koska asia näyttää
teistä mielenkiintoiselta, herra von Bork, voin sanoa, että tämä ei ole
ensimmäinen tuttavuuteni teidän perheenne jäsenten kanssa. Minä olen
ollut useissa asioissa Saksassa ennen ja nimeni on luultavasti tuttu
teille.»
»Tahtoisinpa tietää», sanoi preussilainen julmasti.
»Minä se sain aikaan eron Irene Adler'in ja Böhmin kuningas-vainajan
välillä silloin kun teidän serkkunne Heinrich oli keisarillisena
lähettiläänä. Minä myös pelastin kreivi von ja zu Grafenstein’in
tulemasta murhatuksi. Nihilisti Klopman aikoi murhata hänet, äitinne
vanhimman veljen. Minä juuri —»
Von Bork kavahti istualleen hämmästyneenä.
»On vain yksi ainoa mies», huusi hän.
»Aivan oikein», sanoi Holmes.
Von Bork voihkaisi ja vaipui takaisin sohvalle. »Ja suurin osa noista
tiedoista tuli teidän välityksellänne», huusi hän. »Minkä arvoisia ne
ovat? Mitä minä olen tehnyt? Se on oleva minun turmioni ikiajoiksi!»
»Se on tosiaan hiukan epäluotettavaa», sanoi Holmes. »Sitä pitäisi
hiukan ehkäistä ja teillä on vähän aikaa jäljellä ehkäistä sitä. Teidän
amiraalinne voikin huomata uudet pyssyt hiukan suuremmiksi kuin hän
luuleekaan ja risteilijät kenties hieman lujemmiksi.»
Von Bork kuristi omaa kaulaansa epätoivossaan.
»On suuri joukko muita pikkuseikkoja, jotka epäilemättä tulevat
aikanaan päivän valoon. Mutta teissä on eräs ominaisuus, joka on
hyvin harvinainen saksalaisissa, herra von Bork, te olette urheilija,
ettekä te ole kantava kaunaa minulle todetessanne, että te, joka
olette voittanut niin paljon muita ihmisiä, vihdoin olette itse tullut
voitetuksi. Loppujen lopuksi olette te tehnyt parhaanne isänmaanne
puolesta ja minä omani, ja mikä olisi luonnollisempaa? Sitäpaitsi»,
lisäsi hän jotenkin ystävällisesti, asettaen kätensä makaavan miehen
olalle, »on tämä parempi kuin kukistua jonkun halvempiarvoisen
vihollisen edessä. Nämä paperit ovat nyt valmiit, Watson. Jos tahdot
auttaa minua vankimme hoitelemisessa, luulen, että voimme lähteä
Lontooseen heti.»
Ei ollut helppo tehtävä kuljettaa von Bork'ia, sillä hän oli voimakas
ja epätoivoinen mies. Lopulta, pitäen häntä käsivarsista, kävelyttivät
molemmat ystävät häntä hyvin hitaasti pitkin puutarhakäytävää, jota
hän oli astellut niin ylpeän luottavaisena vastaanottaessaan kuuluisan
valtiomiehen onnittelut vain joku tunti sitten. Lyhyen ottelun jälkeen
hänet kohotettiin pienen auton ahtaalle istuimelle ja sidottiin vielä
käsistä ja jaloista. Hänen komea matkalaukkunsa kiinnitettiin hänen
taakseen.
»Toivon teillä olevan niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat», sanoi
Holmes, kun loppuvarustukset oli suoritettu. »Olisiko liian rohkeata
sytyttää savuke ja panna se huulienne väliin?»
Mutta kaikki huvittaminen oli hukkaan mennyttä suuttuneen saksalaisen
suhteen.
»Otaksun teidän tietävän, herra Sherlock Holmes», sanoi hän, »että jos
teidän hallituksenne kannattaa teitä tässä kohtelussa, niin tulee siitä
sodanjulistus.»
»Mitä teidän hallituksestanne ja kaikesta tästä kohtelusta?» sanoi
Holmes taputellen matkalaukkua.
»Te olette yksityishenkilö. Teillä ei ole lupakirjaa vangita minua.
Koko teko on ehdottomasti laiton ja kauhea.»
»Ehdottomasti», sanoi Holmes.
»Saksan alamaisen vangitseminen.»
»Ja hänen yksityispaperiensa varastaminen.»
»Hyvä, te tiedätte asemanne, teidän ja rikostoverinne. Jos minä
huutaisin apua kulkiessamme kylän sivuitse —»
»Rakas herraseni, jos tekisitte jotain niin hullua, niin siten vain
laajentaisitte meidän kyläravintoloidemme rajoitettuja nimiä antamalla
meille nimikilveksi »Vastaan päristelevä saksalainen». Englantilainen
on kärsivällinen olento, mutta tällä hetkellä on hänen luontonsa
hiukan tulistunut ja olisi kenties yhtä hyvä olla ärsyttämättä häntä
liiaksi. Ei, herra von Bork, te seuraatte meitä hiljaa ja järkevästi
Scotland Yard'iin, josta voitte lähettää noutamaan ystäväänne parooni
von Herling'iä nähdäksenne, ettekö vieläkin voisi täyttää sitä paikkaa,
jonka hän on varannut teille lähetystössä. Mitä sinuun tulee, Watson,
sinä varmaan yhdyt meihin ja toimitat vanhaa virkaasi, joten Lontoo ei
ole pois tieltä. Seiso kanssani täällä pengermällä, sillä tämä voi olla
meidän viimeinen häiritsemätön puhelumme.»
Molemmat ystävykset juttelivat ystävyydessä muutaman minuutin, ajan
muistellen vielä kerran menneitä päiviä. Silläaikaa vääntelehti heidän
vankinsa turhaan päästäkseen vapaaksi kahleista, jotka pidättivät
häntä. Heidän kääntyessään vaunuun päin Holmes osoitti taakseen kuun
valaisemaa merta ja pudisti miettiväisenä päätään.
»Itätuuli on nousemassa, Watson.»
»Enpä luule, Holmes. On hyvin lämmin.»
»Hyvä vanha Watson! Sinä olit ainoa kiinteä piste muuttuvaisena
aikakautena. Itätuuli on nousemassa siitä huolimatta, sellainen tuuli,
jollainen ei milloinkaan ole puhaltanut Englannin ylitse. Se on oleva
kylmä ja katkera ja moni meistä on lakastuva sen puhaltaessa. Mutta se
on sittenkin Jumalan oma tuuli ja valoisampi, parempi, voimakkaampi
maa on lepäävä auringossa myrskyn tauottua. Pane auto liikkeelle,
Watson, sillä on aika meidän päästä matkaan. Minulla on viidensadan
markan pankkiosoitus, joka pitäisi muuttaa rahaksi aikaisin, sillä sen
kirjoittaja haluaisi kyllä peruuttaa sen, jos voisi.»