JUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.

Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen

nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli

kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja

usein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen

vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä,

jonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen

uskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin

epätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa

ampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja

usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja

vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman

vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile,

ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla

vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen

kanssaan.

Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan

eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä

olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös,

sillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia

kohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän

luottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen,

kuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin

minä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni

toisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni

oli vaipunut.

»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän

on yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse.

Hän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni

luiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden

silmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne

tai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä

hetkellä», sanoin. 'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en

kuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai

muutoin ette näe häntä elossa.»

Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan.

Minun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani

ottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.

»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on

työskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella

olevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän

paneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen

liikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä

juomaa.»

»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»

»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en

rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja

tässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»

Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän

hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua

tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään.

Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen

puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet

liikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja

katkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään,

mutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.

»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä,

mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.

»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.

»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi

kuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos

lähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»

»Mutta miksi?»

»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»

Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan

ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.

»Minä halusin vain auttaa», selitin.

»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»

»Varmasti, Holmes.»

Hän luopui ankarasta tavastaan.

»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.

Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet

sellaisessa tilassa edessäni?

»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.

»_Minunko_ vuokseni?»

»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta

hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka

puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti

kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»

Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja

heilutellen viittaillessaan minua menemään.

»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta.

Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»

»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle

mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi

vieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä

velvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»

Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin

katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.

»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä

ulos.»

Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja

kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin

kun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni

heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin

hänen sairashuoneessaan.

»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain

lapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin

minä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»

Hän katseli minua myrkyllisesti.

»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö,

anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.

»Et siis luota minuun?»'

»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson,

ja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen

rajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa

sinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»

Minä loukkaannuin syvästi.

»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää

minulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään

minuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani.

Salli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu

Lontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä

piste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan

auttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet

erehtynyt.»

»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen,

puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma

tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta?

Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»

»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»

»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia

mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen

loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien!

tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima.

Niiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»

»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree,

kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa.

Kaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan

häntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.

Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva

mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen

kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli

hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä

hirveästä voimainponnistuksesta.

»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut

sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon

toisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän

sanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä

ajattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin.

Saat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia.

Ei vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»

»Tämä on järjetöntä, Holmes.»

»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi.

Tyydytkö odottamaan?»

»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»

»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden

järjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä

tahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei

siltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä

valitsen.»

»Kaikin mokomin.»

»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne,

Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut;

ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa

sähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»

Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja

olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon

kuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin

ajan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat

miltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta

istuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien

rikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi,

tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli

hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä,

revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden

keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa

oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni

tarkastelukseni sitä lähempää, kun —

Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla

kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat

pystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin

vilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä

seisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.

»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon

minä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään

helpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä

vihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä

hyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit

ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»

Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja

aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin

suuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle,

kuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin

on ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena,

kunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa

kuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla

kuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.

»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä

rahaa?»

»On.»

»Onko yhtään hopeaa?»

»Hyvä joukko.»

»Kuinka monta puolikruunua?»

»Minulla on viisi.»

»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta

huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan

housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin

tasapainossa.»

Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja

nyyhkytyksen välisen äänen.

»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se

hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan

varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse

vetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia

kirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia

noista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on

sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko

niiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä

noutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut,

sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että

näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä

innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut

vastahakoinen kieltäytyessään.

»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että

mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri,

vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen

istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi

hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia.

Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä

ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on

ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa

minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä

yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden

puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän

oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka

olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet

huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan

ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin

yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän

aina hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro

hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta

miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en

voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin

hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista,

kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani

hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta.

Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin

sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua

kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo

hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan

hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet

niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä

palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et

tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et

milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia

vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja

minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä

kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on

mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä,

joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen,

ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä

sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani

kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen

hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä

ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.

»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut

puettu virkapukuun.

»Hän on kovin sairas», vastasin.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian

pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta

tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla

osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting

Hill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka

edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen

näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille

ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa

juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen

sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä,

herra, minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra

Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean,

hillittömän, terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka

usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni

keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen

tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

Taaskin sävyisää mutinaa.

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla

poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan

laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua.

Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen

elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva

isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen,

ohitseen ja olin huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan

ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja

ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa

harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten

kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen

lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle

kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani

alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento,

olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut

riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän

tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin

teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock

Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen

mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan.

Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.

»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»

»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»

»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi

istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen

hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin

voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen

hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt

yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä

myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra

Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta

minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän

on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot,

minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen

pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä.

»Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla

vahingontekijöillä nyt — — —»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä

on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan

Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»

Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa

häntä hänen vaivassaan?»

»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»

»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa

laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.

»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa

laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»

»Noin kolme päivää.»

»Houriiko hän?»

»Toisinaan.»

»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä

olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea

keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan

poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»

Minä muistin Holmesin määräyksen.

»Minulla on toinen määräys», sanoin.

»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite.

Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin

kuluttua.»

Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin

ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi

helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa

ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet

hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä,

mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.

»No, tapasitko hänet, Watson?»

»Tapasin; hän tulee.»

»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»

»Hän halusi tulla minun kanssani.»

»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut

mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»

»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»

»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä

ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»

»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»

»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän

mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän

kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana

on tarpeeksi tilaa, Watson.»

»Rakas Holmes’ini!»

»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone

ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään

vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen

voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä

tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti,

mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa —

mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin

tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa

uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi

matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.

Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin

askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten,

hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan

sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella

vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein

omituinen vaitiolo katkaistiin.

»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella

herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa,

aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.

»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin

toivoa teidän tulevan.»

Toinen nauroi.

»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan

täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»

»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa

teidän erikoistietojanne.»

Vieraamme naurahti.

»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää.

Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»

»Sama», sanoi Holmes.

»Ah, te tunnette jälleen oireet?»

»Vain liiankin hyvin.»

»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se

olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on.

Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies.

Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut

harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka

minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen

terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta

otaksua, että se oli syy ja seuraus.»

»Minä tiesin, että te teitte sen.»

»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla

voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun

levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni

saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»

Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle

vettä!» huohotti hän.

»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo

teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan

teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko

ymmärtää, mitä sanon?»

Holmes voihki.

»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä»,

hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon,

että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava

sen.»

»Unohtava, minkä?»

»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei

myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»

»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule

näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa,

rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä,

tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan

teistä.»

»Niin, niin.»

»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä —

sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»

»Minä saatoin selittää sen vain siten.»

»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne

terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä

kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi

keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»

»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»

»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään,

missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän

tietävän sen, ennenkuin kuolette.»

»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»

»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella.

Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»

»Niin, niin, se on kouristusta.»

»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon.

Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa

tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet

alkoivat?»

»En; en mitään.»

»Ajatelkaapa uudelleen.»

»Olen liian sairas ajatellakseni.»

»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»

»Postissako?»

»Sattumalta joku laatikko?»

»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»

»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut

kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni.

»Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa —

norsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen —

muistatteko?»

»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä

vieteri. Joku pila —»

»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla

kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut

sen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut

rauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»

»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko

tämä tässä pöydällä.»

»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun

taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta

nyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä,

että minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n

kohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette

sangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän

kuolemistanne.»

Holmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.

»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat

laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät

paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko

tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»

»Tulitikku ja savuke!»

Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui

luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka

tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith

seisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä

äänellä.

»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan

teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä

juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle

tuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah,

täällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se

on paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»

Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi

näkyviin.

»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.

Virkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.

»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän

lopetti.

»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan»,

huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan

vaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi

sovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin

oikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa

pois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»

Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja

käsirautojen sulkeminen.

»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät,

Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne

parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän

epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän

voi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte

valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin

teidänkin.»

»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut

hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi.

Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua

herra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet

toisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla?

Minä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties

olla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»

»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes

virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla

pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät,

ja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille.

Oli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani

todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun

vuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet,

että monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että

jos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään

voinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta

välttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien

hänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän

tulisi katselemaan kättensä töitä.»

»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»

»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta,

Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa.

Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja

vahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus.

Sairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa

kirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai

jostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän

hourailun vaikutelman.»

»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut

todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»

»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei

ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko

kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta,

että kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt

tavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän

päässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi

Smith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon.

Sinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri

ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti

sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla,

hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun

kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman

varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle

oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa

aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon

suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos,

Watson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet

tehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia

jotakin ravitsevaa Simpson’illa.»

LADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.

»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes

tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin

nojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin

ojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.

»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne

Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»

Holmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.

»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis

turkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»

»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin

vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen

lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»

»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile,

että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin

itsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle

kiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»

»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes

vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien

luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen

kanssa ajelit tänä aamuna.»

»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä

hiukan tylysti.

»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas

kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi —

ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä

on muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla

luultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne

sopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi

on yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»

»Se on aivan ilmeistä.»

»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»

»Entäpä saappaat ja kylpy?»

»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla.

Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla,

jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa

jaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole

todennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei

uudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin?

Mutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä

suhteessa.»

»Missä suhteessa?»

»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua.

Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas

Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti

maksettuina?»

»Oivallista! Mutta miksi?»

Holmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan

taskustaan.

»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen

nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä

hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on

avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen

maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten

täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän

on eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu,

häntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on

tapahtunut jotakin pahaa.»

Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen

johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.

»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa

jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat,

miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti

muutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja

hienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt

— liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä

pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö

tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja

kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä

kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»

»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»

»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai

kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja

neljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka

toinen viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on

kauan elänyt erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney

juuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on

kulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta

Lausanne'sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään

osoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin

varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»

»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin

kanssa kirjevaihdossa?»

»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se

on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa

ovat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia.

Minä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain

yksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja

luultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»

»Kenelle ja missä?»

»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki

oli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit

Lyonnais'ssa Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»

»Ja kuka on neiti Marie Devine?»

»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva

Frances Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän

shekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei

sinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»

»Minun tutkimukseniko?»

»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten

minä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams

on sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on

ylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee

jäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä

kiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos

minun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta

hinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää

mannermaan sähkölennättimen päässä.»

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä

herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella

kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan

oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet,

pitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä

sievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen

nainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista,

mutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa

olevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie

Devine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli

nykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen

osoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero

11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes

itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.

Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista

mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen

onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko

huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle.

Ja kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää

ennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain

Jules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja.

Hän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen

vierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa.

»Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui

jossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa

kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli

kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta

hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä

heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules

Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn

ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut

keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä.

Siitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin

tietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä

itseltään.

Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu

siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan

Lausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä,

mikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää

jonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan

avoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen

vesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi

tietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin

lähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain

vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.

Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli

asunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä

ollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin,

eteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten

useimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua

uskonnosta. Tohtori Schlessinger'in huomattava persoonallisuus, hänen

harras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa

eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva

Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä toipuvan

pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän

kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin

puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta,

silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän

kirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut

paljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva

Frances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri

kolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä

mitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä

lähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä

ilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta

ainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen

lähtöään.

»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva

Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on

vain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»

»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.

»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»

»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni

tapaisesti.

»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas,

ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan

uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies,

luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».

Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun

hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi

paikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä,

sillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut

takaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän

jo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö

hänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen

väkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä

aikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka

minun oli ratkaistava.

Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti

minä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman,

jossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta.

Holmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan

loukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla

tekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen

ajaessani takaa kamarineitsyttä, Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa

saapui.

Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla

kaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka

oli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan

hyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki

eron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän

tunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä

kohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle

kysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli

tehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli

antanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten

minäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen

emäntänsä Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan

rouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven

rannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in

häntä peläten lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei

milloinkaan ollut puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit

olivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä

eli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli

päässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot

vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo

lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»

Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen

miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä

ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän,

kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen

mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.

»Te olette englantilainen», sanoin.

»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.

»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»

»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.

Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on

rouva Frances Carfax?» kysyin minä.

Hän tuijotti minuun hämmästyneenä.

»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä

vaadin vastausta!» sanoin.

Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä

olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen

ote ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin

miltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin,

sinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs

kädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti

tämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten

epätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten

vihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin

juuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi

vieressäni ajotiellä.

»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin

keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani

takaisin Lontooseen yöjunalla.»

Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun

yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä

ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä,

huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää

ennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin.

Työmiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun

ilmestymistäni.

»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas

Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan

erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi

koko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole

saanut ilmi mitään.»

»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä

katkerasti.

»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut

paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi

samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan

menestyksellisemmälle tutkimukselle.»

Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama

partaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti

nähdessään minut.

»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen

tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»

»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä

tässä asiassa.»

Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman

sanan puolustuksekseen.

»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka

olin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan

voi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta

tämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea

tietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun

olemassaolostani.»

»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren

kanssa.»

»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte

parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei

tarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei

tässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut

jotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä

olin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni

huonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut

sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin

tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja

kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti

minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen

juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut

rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja

lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin

hänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni,

mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin

hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen

jälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen

kamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin

tullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän

puhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan

nimessä, mihin lady Frances on joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen

vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Langham-hotellista minut löytää.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa

siinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia

toiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan

tehdä lady Frances'in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä

hetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin

että te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat

pakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson'ille, että hän panisi

parastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka

saapuvat huomenna kello 7,30.»

* * * * *

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä

sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen

sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka

oli Baden.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti

irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa.

Sinä et vastannut siihen.»

»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin

isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Mitä se osoittaa?»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään

erittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri

Schlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu

kuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta

on milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos

muutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa

on houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän

uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa,

eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen

menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen

erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa

Adelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka

on mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään,

Watson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän

epäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti

Dobney'lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei

milloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi,

mutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo

petkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja

viimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät

eivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa

pitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle

hänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään

keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin,

syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä

menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland

Yard'iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta

sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon

monien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin

täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia

koetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät

johtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa

Schlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä

tovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja

sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli

hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste,

vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster

Road'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti

papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät.

Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger'iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa

uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen

vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän

näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen

valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen

palvelustaan.

»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin

pahaa?»

Holmes pudisti päätään sangen vakavasti.

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin

on selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse

perikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»Mitä minä voin tehdä?»

»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»

»Eivät.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen

vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen.

Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään,

joten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in

luo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän

odottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta

ei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä

vaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun

tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli,

sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti

Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia.

Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana,

vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä

muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta

riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea

nainen, jolla on portimon silmät.»

»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös

Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni

erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»

Toverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka

puhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.

»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös

sisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja.

Nainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän.

»Siihen meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.»

He vaikenivat molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun

kysymyksen ja läksin myymälästä.»

»Teitte erinomaisen hyvin. Mitä sitten tapahtui?»

»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään.

Hänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli

ympärilleen. Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain

onneksi toisen ja seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney

Square'llä numero 36:n kohdalla, Brixton'issa. Minä ajoin ohitse,

astuin pois kärryistä torin kulmassa ja pidin silmällä taloa.»

»Näittekö ketään?»

»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa.

Uudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä

miettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä

vaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat

sen portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli

ruumisarkku.»

»Ah!»

»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu,

jotta miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli

avannut sen. Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut

vilahdukselta ja luulen hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän

ja sulkevan kiireesti oven. Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä

olen.»

»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia

sanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista

ilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän

kirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin

määrin vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan

kylliksi. Lestrade pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»

»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku

tarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»

»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään

menetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi

asiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille.

Me olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa

suuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta,

että mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa

viivytellä, vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»

»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme nopeasti

parlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä roistot

ovat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen vieroitettuaan

hänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on kirjoittanut

joitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla ovat

he vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he

vanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa,

joita he alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä

niitä, mikä toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska

heillä ei ole mitään syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen

kohtalosta. Kun hän pääsee vapaaksi, tulee hän luonnollisesti

syyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei häntä saa vapauttaa. Mutta he

eivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana. Niin ollen on murhaaminen

heidän ainoa ratkaisunsa.»

»Se näyttää sangen selvältä.»

»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta

eri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi

lähetä totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta,

ja teemme päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen,

aivan epäilemättä, että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin

hautajaisiin asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine

vahvistuksilleen. Jos lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he

haudanneet hänet johonkin kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki

avointa ja säännönmukaista. Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he

ovat surmanneet hänet jollakin tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin

ja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta — myrkyttämällä kenties. Ja

kuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat voineet päästää jonkun

lääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut liitossa, mikä on

tuskin luultavaa.»

»Olisivatko he voineet väärentää lääkärin todistuksen?»

»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin

luulen heidän menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on

nähtävästi hautajaistoimisto, sillä me olemme juuri sivuuttaneet

vakuuslainatoimiston. Haluaisitko mennä sisään, Watson? Sinun

ulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy, mihin aikaan Poultney Square’n

hautajaiset tapahtuvat huomenna.»

Liikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla

kello kahdeksan aamulla.

»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki

avonaista! Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja

he luulevat itsellään olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt

ei ole muuta mahdollisuutta kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko

asestettu?»

»Keppini!»

»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. 'Kolminkertaisin asein

on hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.' Me emme voi suostua

odottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt,

Watson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme

joskus ennenkin tehneet.»

Hän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa

Bultney Sqnare'n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen

haahmo kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.

»No, mitä haluatte?» kysyi hän terävästi tuijottaen meihin pimeydestä.

»Minä haluan puhua tri Schlessinger'in kanssa», sanoi Holmes.

»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea,

mutta Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.

»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään

millä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.

Nainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!»

sanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.»

Hän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle

eteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva

silmänräpäyksessä luonanne.»

Hänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin

aikaa katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa,

jossa olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies

astui keveästi huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa

oli riippuvat posket ja yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja

niitä rumensi julma, irstas suu.

»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella

äänellä, joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän

saaneen vääriä ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas

katua.»

»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini

lujasti. »Te olette Henry Peters Adelaide'sta, entinen kunnianarvoisa

tri Schlessinger Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä

varma kuin siitä, että minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»

Peters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti

kiinteästi hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne

säikähdytä minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen

omatunto on niin puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä

teillä on tekemistä minun talossani?»

»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax'ille, jonka

veitte mitassanne Baden’ista.»

»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle,

missä tuo nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle

lasku lähes sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta

kuin pari roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi.

Hän liittyi rouva Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että

käytin toista nimeä siihen aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni,

siksi kunnes tulimme Lontooseen. Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun

kerran olimme onnellisesti Lontoossa, hävisi hän jäljettömiin ja jätti,

kuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet velkojensa vastineeksi. Jos

löydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti kiitollinen.»

»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea

tämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»

»Missä teidän valtakirjanne on?»

Holmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen

saakka, kunnes parempi tulee.»

»Mutta tepä olette halpamainen murtovaras.»

»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun

toverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi

talonne.»

Vastustajamme avasi oven.

»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa

käytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.

»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää

meitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä

on se ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»

»Mitä te tahdotte ruumisarkusta? Se on käytännössä. Siinä on ruumis.»

»Minun täytyy nähdä se ruumis.»

»Ei milloinkaan minun suostumuksellani.»

»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi

miehen syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli

aivan edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä,

puoliksi sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes

sytytti kaasun ja kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi

laiha olento. Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja

ja kuihtuneita kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä

nääntymisen tai taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances'ista

voinut tulla tällainen kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat

hänen hämmästystään ja myöskin, että hänen tuli helpompi olla.

»Jumalan kiitos», mutisi hän. »Se on joku toinen.»

»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes»,

sanoi Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.

»Kuka tämä kuollut nainen on?»

»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha

hoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in

työlaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori

Horsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan

muistiin hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa,

kuten kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli

— todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain

lääkärin mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me

annoimme hänen hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi,

Kennington Road'ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello

kahdeksan. Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette

tehnyt typerän erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä

antaisin jotakin teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne

valokuvasta, vetäessänne syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne

lady Frances Carfax'in, kun sen sijaan näittekin vain erään vanhan

yhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»

Holmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa

pilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta

suuttumusta.

»Minä aion-käydä talonne lävitse», sanoi hän.

»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa

portaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät.

Nämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon.

Auttakaa minua ajamaan heidät ulos.»

Eräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti

käyntikorttinsa rasiastaan.

»Tässä on nimeni ja osoitteeni. Tämä on ystäväni, tri Watson.»

»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi,

»mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»

»Tietenkään en. Ymmärrän sen varsin hyvin.»

»Vangitkaa hänet!» huusi Peters.

»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin

tarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä,

herra Holmes.»

»Niin, Watson, meidän on mentävä pois.»

Hetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin

aina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.

Poliisi oli seurannut meitä.

»Olen pahoillani, herra Holmes, mutta sellainen on laki.»

»Aivan niin, poliisi; te ette voinut menetellä toisin.»

»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin

tehdä jotakin —»

»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen olevan

tuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»

»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos

jotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»

Kello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me

ajoimme Brixton'in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi

sen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä

sitten ja että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista

haltuunsa sanoen häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat

hankkineet luvan viedä hänet pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan

ei herättänyt mitään hämmästystä.»

Lääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut

vaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen

kuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä

vakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa

ollut voinut tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään

talossa ollut herättänyt hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että

heidän säätyisilleen ihmisille oli merkillistä se, ettei heillä ollut

palvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen pitemmälle.

Lopuksi jouduimme Scotland Yard'iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan

saantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten

allekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes

tahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden

kera mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi

päivä, jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa

sanomaan nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon

akkunoissa, mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut

sisään. Me emme voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa

huomiseen.

Sherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton

nukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat,

tummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet

sormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään

lävitse salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön

kuluessa kuulin hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli

kutsuttu aamulla, hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta

hänen kalpeat kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle

unettomasta yöstä.

»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi

hän innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli

seitsemän. Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka

Jumala on antanut minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä

tai kuolema, — sata kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin

elämään. Minä en milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme

liian myöhään, en milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia,

ennenkuin me kiisimme ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta

sittenkin oli kello kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan

sivuuttaessamme Big Ben'in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton

Road’ia alas. Mutta toiset myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia

yli ajan seisoivat ruumisvaunut yhä talon ovella, ja juuri kun meidän

vaahtoava hevosemme pysähtyi, ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen

kantamana. Holmes hyökkäsi eteenpäin ja sulki heidän tiensä.

»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se

takaisin paikalla!»

»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä

valtakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot

hehkuvina ruumisarkun toisessa päässä.

»Valtakirja on matkalla. Tämä arkku jää taloon siksi kunnes se tulee.»

Käskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä

kadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti,

Watson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli

uudelleen asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte

kultarahan, jos kansi tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään —

toimikaa vain! Hyvä on! Se avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»

Yhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä

tehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas

kloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu

kokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes

repäisi kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen

naisen kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut

käsivartensa olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.

»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä? Emmehän

toki ole myöhästyneet?»

Puolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet.

Osaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn

vaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää

henkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien

tieteen keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien

räpytys, hiukan sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä.

Paikalle oli ajanut ajuri, ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos.

»Siinä on Lestrade valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä

lintunsa lentäneen ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten

rientäessä käytävää pitkin, »on joku, jolla on suurempi oikeus hoidella

tätä naista kuin meillä. Hyvää huomenta, herra Green; luulen, että lady

Frances on siirrettävä muuanne mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin

jatkettakoon hautajaisia ja menköön vanha naisparka, joka vielä makaa

tuossa arkussa, yksin viimeiseen lepopaikkaansa.»

* * * * *

»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas

Watson», sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä

siitä, millaiselle hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty

mieli voi olla alttiina. Sellaiset erehdykset ovat yhteisiä kaikille

kuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa tuntea ja korjata ne. Minä

voin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta. Yöllä minua ahdisti

ajatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus, omituinen

havainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten

äkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat

hautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green'in kertomina. Hän

oli sanonut: 'Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi

aika, kun se ei ollut tavallista mallia.' Hän puhui ruumisarkusta. Se

oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä,

että se oli tehty jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi?

Silloin muistinkin sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen

olennon pohjalla. Miksi niin suuri arkku niin pienelle ruumiille?

Jotta eräälle toiselle ruumiille jäisi tilaa. Molemmat haudattaisiin

saman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki ollut niin selvää, ellei

oma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello kahdeksalta piti lady Frances

haudattaman. Meidän ainoa mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon

edustalla.

»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä,

mutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä

ihmiset eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa.

He mahdollisesti lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He

saattoivat haudata hänet ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti

päivänsä, ja vaikka hänet olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku

mahdollisuus. Minä toivoin sellaisten mietelmien liikkuvan heidän

mielessään. Sinä voit loihtia esiin näytelmän varsin hyvin. Sinä näit

tuon hirveän luolan yläkerrassa, missä naisparkaa oli pidetty niin

kauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet kloroformillaan,

kantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän ruumisarkkuun

hänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen kiinni. Ovela

suunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa. Jos meidän

entiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade'n kynsistä, odotan

saavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista heidän

elämässään.»