»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki
hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt
auki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan.
»Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat
kääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson,
luulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti
minua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain
ottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua
toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa,
että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy
pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me
pelastimme valtion.»
Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä
tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä
yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko
pitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan
jälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:
»Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa
Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi
päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»
Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa
hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki
tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan.
Siellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean
italialaisen ravintolan oven lähellä.
»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a.
Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi
odottaa. Onko sinulla vehkeet?»
»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»
»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja
hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää
olla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle.
Se kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän
oli pudonnut katolta eikä vaunusta.»
»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»
»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden
olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta.
Senvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli
asetettu katolle.»
»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»
»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi
mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista
vapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että
olin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni
päällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko
mitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»
»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»
»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut
mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se
sitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki
muut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan
kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan
eräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin
niin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»
»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»
»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut
mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in
asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja
salli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield
Garden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän
tosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään
maanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»
»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»
»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä
on kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin
katsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli
kuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät
huoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein
asui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti
liittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän
on pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle
käyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä
ei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen
mieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta
kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»
»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»
»Tuskinpa vain.»
»Mitä voimme tehdä?»
»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»
»Minä en pidä siitä, Holmes.»
»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan
rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin.
Ajattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä
henkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»
Vastaukseni oli, että nousin pöydästä.
»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»
Hän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.
»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin
hänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään
ilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
oli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.
»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä.
Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun
vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin
käänne.»
Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja
pylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin
silmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon
Westend'issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut,
sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä.
Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa.
Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.
»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin
salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on
oivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että
liian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi,
Watson, ja minä teen samoin sinulle.»
Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet
synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta
ylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman
oven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se
kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien
pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita,
matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti
matalaan akkunaan.
»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi
sen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi
kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme
pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli
paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta
mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.
»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei
voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti
epäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on
myöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä
siksi kunnes joku juna pysähtyy.»
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista
ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja
sitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei
ollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.
»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,
Watson?»
»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»
»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä
lähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei
tosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä.
Ellei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä
asteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties
me voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»
Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä
kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi
kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä
oleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi
järjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja
papereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja
järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä
ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut
ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut
pitemmällä kuin alkaessaan.
»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole
jättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen
kirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen
mahdollisuutemme.»
Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi
sen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka
oli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan
viittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat
»vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti
vedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään.
Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä
sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin
hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.
»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään
sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten ilmoitusten
palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta
tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:
'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita
täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'
»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen
kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. —
Pierrot.'
»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei
sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella.
— Pierrot.'
»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta.
Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat
on luovutettu. — Pierrot.'
»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä
käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa
vaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.
»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä
ei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily
Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»
* * * * *
Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen
jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut
heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun
tunnustimme tehneemme murtovarkauden.
»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei
ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä
te tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne
pulassa.»
»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä
isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»
»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»
Holmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.
»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»
»Mitä? Uusiko?»
»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi
naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. —
Pierrot.'»
»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme
saaneet hänet kiinni!»
»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te
molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello
kahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä
hiukan lähemmäksi ratkaisua.»
* * * * *
Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli
hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa
keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei
voinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko
tuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista
moteteista.
Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui
senvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys,
korkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota
olimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta
tuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen,
lähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen
mukaan Gloucester Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä
ovi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft
Holmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen
ylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme
kaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.
Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren
kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua.
Lestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti
minuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet
puoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään
äkkinäisellä nykäyksellä.
»Hän tulee», sanoi hän.
Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me
kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää
naputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään
istumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi
ulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja
lukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä
myöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan
hänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä
ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet
takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut
tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten.
Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana
lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen
päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä
näkyivät eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät,
hienot kasvonpiirteet.
Holmes vihelsi yllätettynä.
»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson»,
sanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»
»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.
»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies.
Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa.
Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»
Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi
vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja
pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia
aistejaan.
»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra
Oberstein'iä.»
»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka
englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle
käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa
ja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren
Cadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa
teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus
ja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia
yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»
Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi
vaiti.
»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat
jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte
jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte
kirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily
Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon
sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät
ja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo
entuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei
voinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte
ottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset
hommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi
teitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte
juuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti
Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»
»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten
tehnyt!» huudahti kurja vankimme.
»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin
te asetitte hänet junan vaunun katolle.»
»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun.
Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi —
velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi
minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta
murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»
»Mitä sitten tapahtui?»
»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten
kuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli
sakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut
kolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin
ja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä
oli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West
väkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän.
Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän
makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin
Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen
taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin
tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi
pitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee
kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne',
sanoi hän, 'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä
ajassa ottaa jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy
vaeltaa takaisin tänä yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän
huudahti keksineensä keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset
pistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko
juttu luultavasti hänen laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta
keinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti.
Me odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea
sumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata
vierittää West'in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli
minä tiedän.»
»Entä veljenne?»
»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut
kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen
silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan
pitänyt päätään pystyssä!»
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.
»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti
myös rangaistustanne.»
»Miten minä voisin korjata sitä?»
»Missä on Oberstein papereineen?»
»Minä en tiedä.»
»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»
»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet
mahdollisesti saapuisivat hänelle.»
»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi
Sherlock Holmes.
»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan
mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja
rappeutumiseeni.»
»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja
kirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla
osoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee
kauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että
eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee
sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista
vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan
ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan
muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille,
mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi
odotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa
kello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai
englantilaisia seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää
suuresti, ellei se tuo miestämme.»
Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen
historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi
kuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään
elämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi
virumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät
korvaamattomat Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut
tarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.
Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä
Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa
Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat
olevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin
kuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä
hän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun
kysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä
armolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni
suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä
kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään
epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä
Bruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.