»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro
Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista.
Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja
minä juoksin minkä ennätin.»
»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.
»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»
»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne
täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa
'_Vieni_' ja te tulisitte varmasti.»
Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.
»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän.
»Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen
kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä
arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on
varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi
hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen
oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»
»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä
rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting
Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette
tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne,
että tarvitsemme teitä Yard’issa.»
»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan
yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan.
Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi
syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte,
sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen
sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän
tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa
palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»
»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva.
»Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria,
joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»
»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me
lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin,
menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme
mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan
pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista
onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme
sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen
epätavallisella englanninkielellä.
»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja
olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut
kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä
aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei
ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa
ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme.
Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun
jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui
neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.
»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään
palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet
muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten
mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli
suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New
Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on
raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima
ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa
miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön
ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli
vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan,
ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme
vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko
tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka
sittemmin pimensi taivaamme.
»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään
maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin
Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte
todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä
ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä
oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin
ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen
käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa,
hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta
ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät
muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan
säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät
hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän
Jumalaa siitä, että hän on kuollut!
»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei
Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli
tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia
hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka
muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään,
mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen
kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan
ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten,
vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa
— syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin
huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja
pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota
hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi
minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin
suuresti.
»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi
kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään,
jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla
hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen,
seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n
kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia,
mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut
mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä
siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän
eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa
yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen,
joka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen
kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen
Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta
seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti
kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli
punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä
pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen
olemaan läsnä siinä.
»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku
aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina
teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen
sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat,
villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen
salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten
hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä
ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut
voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti
minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja
huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi
Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan
enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.
»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla
sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se
oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran
rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla
tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa.
Oli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme,
oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli
tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin
sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta.
Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa
räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen
tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen
hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli
se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli
punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen
täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa
koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista
niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan
heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja
tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet
miltei hulluksi pelosta.
»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme
ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme.
Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi.
Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta
ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen
vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon
tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.
»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme
olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat
yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka
säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa
että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan.
Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli
käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme
oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei
mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän
halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian
poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka.
Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran,
katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa
taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme.
Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän
antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit
tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle
on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja
että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja
nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää
lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun
Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»
»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen,
»en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että
tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»
»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos
hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin
hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään
voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»
»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta
yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja
omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei
kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos
kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»
JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.
Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse
sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni
mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme
edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja.
Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla
suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti
askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa
esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen
kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme
likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen
öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja
toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää.
Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun
tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen
huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.
»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.
Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella»
mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen
vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen
vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin.
Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi
ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen
levähtämättä kiertämään.
»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen
metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon.
»Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot
häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran
sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä
kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi
kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»
»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti
halveksivasti.
»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin
se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole
rikoksentekijä.»
»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.
»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista
viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä,
kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä,
ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä —
kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee
meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»
Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja
purskahti nauruun.
»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»
»No miksikä ei?» kysyin minä.
»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan
pitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä
pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä
hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän
maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»
»Eikö hän selitä?»
Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.
»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti.
Mycroft.»
»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»
»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan
tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin
suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»
Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan,
kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.
»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen
hallituksen palveluksessa.»
Holmes nauraa hohotti.
»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy
olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa
luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit
myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on
brittiläinen hallitus.»
»Rakas Holmes!»
»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä
puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole
minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä
arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»
»Mutta miten?»
»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen
itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä
tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä
säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää
mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä.
Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen,
on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien
hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike,
rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki
muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on
kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja
asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen,
kulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri
hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki
ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen
kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt
hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan
on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille
silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa
vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä.
Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen
vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku
tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän
tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»
»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia
sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West
oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä
tiistai-aamuna.»
Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.
»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni
muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä
meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni.
Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä.
Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä
väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»
»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita
on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua
merkilliseksi.»
»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla
aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson,
antakaamme kuulua tosiasiat.»
»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän
vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»
»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in
juttuun!»
»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet
hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt
sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään
riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa.
Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa
löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota
maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»
»Milloin?»
»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana
kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä
asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää
oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut
aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut
tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen
täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies.
Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»
»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai
elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on
minulle selvillä. Jatka.»
»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä
ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut
ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä
ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä
nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan
myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada
selville.»
»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»
»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»
»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan
sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua
keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään.
Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä
aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko
hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen
mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»
»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen
kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli
myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin
haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi
pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi.
Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»
Holmes huudahti tyytyväisenä.
»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich
— asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on
täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen
erehdy.»
Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin
sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi
ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon
yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka
teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat
niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen
ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä
hallitsevan hengen.
Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista
— laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin
tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta.
Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.
»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän
vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät
siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin
sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta.
En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee
amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko
lukeneet jutun?»
»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»
»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen.
Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka
tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in
vedenalaisen suunnitelmat.»
Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen
tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.
»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen
siitä.»
»Ainoastaan nimeltä.»
»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty
kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois,
että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien
piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa
ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin
koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin
sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin
on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä
turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon
ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu
millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston
päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä
Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä
me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta
Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se
yksinkertasesti kamalaa.»
»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»
»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole.
Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa
oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut.
Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista
pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi
erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West
paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa
joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä
vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän
palveluksen koko maallesi.»
»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen
kuin minäkin.»
»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville
yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen
antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne
ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani
linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen
selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran
kunnianosoitusluettelossa —»
Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.
»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa
on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa
suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»
»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille,
samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä.
Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra
James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi
riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni,
suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies,
jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen
heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että
paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina,
ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa
mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla
koko illan tämän tapauksen sattuessa.»
»Onko tämä varmasti todistettu?»
»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen
lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen
Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä
kysymyksessä.»
»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»
»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson.
Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi
lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion
palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen
vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa
mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän
kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa
ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»
»Kerro meille Cadogan West'istä.»
»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä.
Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi
mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa
lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen,
henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu
käsitellyt niitä.»
»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»
»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»
»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt
löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se
näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»
»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä.
Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»
»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»
»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»
»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita
Lontooseen kuin myydä ne?»
»En, en voi!»
»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti
paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»
»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»
»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen
myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin
säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin
kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet
kohtasi kuolema.»
»Kuinka?»
»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet
surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»
»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon
sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä
Woolwich'iin.»
»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki
Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän
oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen
kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti
lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven.
Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»
»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä;
ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät
koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan
West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi
luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan
hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen
sinne ja katosi sitten äkkiä.»
»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman
kärsimättömänä keskustelua.
»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2:
Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen.
Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden
katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli
hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan
olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on
palkkio hänen petoksestaan?»
»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole
ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen
ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen
hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen
kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja
heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»
»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»
»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa.
Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»
»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne
pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa.
Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in
vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on
siinä tehtävä?»
»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen
seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä
kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä
ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan
ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»
»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja
te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi?
Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft.
Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle
edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»
* * * * *
Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella
radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan
Aldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti
rautatieyhtiötä.
»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin
kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä,
sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on
voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä
jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»
»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»
»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»
»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»
»Ei mitään.»
»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade.
»Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille
kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa
raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle
juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja
mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta.
No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»
Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja
siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on
yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat
hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen
terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen,
tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen
yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»
»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»
»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»
»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»
»Ei, niitä on sangen vähän.»
»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa
olisikin vain niin.»
»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»
»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu
mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja
kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»
»Tuskin on ollutkaan.»
»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»
»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»
»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun
mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli
putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»
»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja
vaunut jaeltu uudelleen.»
»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen
vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»
Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli
kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien
henkilöiden kanssa.
»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua,
etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson,
me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää
tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme
täytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»
Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen
minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:
»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa
ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle
täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai
kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan
Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»
»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme
Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli
Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka
lupaa tulla todella merkitseväksi.»
Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle
pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja
ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan.
Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata
loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen
juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten
— sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli
aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui
hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli
kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.
»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin
todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»
»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»
»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen,
joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen
ruumiinsa oli vaunun katolla.»
»Katolla!»
»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On
yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna
kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka,
jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi
vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai
on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä
verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis
oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää
ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»
»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.
»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä
selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»
»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä
kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei
tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»
»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen
haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna
viimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti
Mycroft'in paperin taskustaan.
»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän.
»Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»
Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät
nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu
hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse.
Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.
»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James
kuoli tänä aamuna.»
»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»
»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä,
eversti Valentinen?»
»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»
Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa
seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro,
vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen
nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton
tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut
perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.
»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James,
oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli
sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman
virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»
»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka
olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»
»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus
kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa
poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in
syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»
»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»
»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut.
Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä
hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä
jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»
»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme
jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko
tuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi
oikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden
synnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä
tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»
Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui
murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen
meille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea
nainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan
kihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana
yönä.
»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole
voinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain
ajatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi
olla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin
mies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt
valtiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on
luonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi
hänet.»
»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»
»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»
»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»
»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas.
Hän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin
uuden vuoden aikaan.»
»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa,
neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»
Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen
muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.
»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään
painoi jokin seikka.»
»Kauanko aikaa?»
»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen
ja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että
oli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian
vakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän.
Minä en voinut saada tietää mitään muuta.»
Holmes näytti vakavalta.
»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin,
jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»
»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti
näytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin.
Hän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan
muistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat
maksaisivat paljon saadakseen sen.»
Ystäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.
»Onko muuta?»
»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että
petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»
»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»
»Niin, aivan äskettäin.»
»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»
»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei
ollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä.
Äkkiä hän syöksyi pois sumuun.»
»Sanomatta sanaakaan?»
»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten
minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli
avattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän
uutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa!
Se oli hänelle niin suuriarvoinen!»
Holmes pudisti päätään surullisena.
»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava
pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»
»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme
tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä
eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen.
Hän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän
puhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle
suunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»
»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän
jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»
»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on
hirveä juttu itse.»
Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa
virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini
käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen,
silmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet
vapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän
oli ollut.
»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut
päällikön kuolemasta?»
»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»
»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West
kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme
maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä
muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West,
josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt
sellaisen rikoksen!»
»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»
»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin
olisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»
»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»
»Kello viisi.»
»Suljitteko te sen?»
»Minä menen aina viimeisenä ulos.»
»Missä olivat suunnitelmat?»
»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»
»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»
»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha
sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana.
Mutta olihan sumu sangen sankka.»
»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien
jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi
päästä papereihin käsiksi.»
»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»
»Vain herra James Walter'illa ja teillä oli nuo avaimet?»
»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»
»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»
»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän
piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»
»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»
»Hän sanoi niin.»
»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»
»Niin on, aina.»
»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla
kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista.
Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä
suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse
kuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»
»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»
»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä
ollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»
»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun,
herra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun
alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»
»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi
vaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut
ottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»
»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»
»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt
puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät
paperit.
»Niin on asianlaita.»
»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme
paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in
vedenalaisen?»
»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut
uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin
saaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit
itsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet
sen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen
vaikeuden.»
»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»
»Epäilemättä.»
»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri.
En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»
Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset
luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa
voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen
oksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti
linssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä
merkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan
rautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat
keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä,
mitä huoneessa tapahtui.
»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat
merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in
voivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa
nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»
Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme
Woolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa
meille varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi
ulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut
junalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti
kolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen
kiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt,
että hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja
virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti,
että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli mahdollista lähteä
jätettyään naisen noin 7,30.
»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon
jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme
joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi
päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden
aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin
suuresti.
»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti
olleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan
luona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme,
esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies.
Se on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät
häntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan
siihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat.
Hyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren
naisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen
kulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään.
Kaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi
akkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten
voitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos
hän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa
alkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»
»Mikä on seuraava askel?»
»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden
vallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen
ottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten?
Olisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi
West’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja
West lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä
omaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto
oli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä
seisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä
kadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien
ja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin
junan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni
ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille
osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme
ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»
* * * * *
Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli
tuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.
»On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä
niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great
George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions,
Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington.
Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt
kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen
hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi
mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut
painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä
tarvitsisit. —