Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta,
josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään,
ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi
ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista.
Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan
verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon
langetessa kasvoillemme.
»Holmes!» hän huudahti.
»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in
salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä
teidät tuo tänne?»
»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te
pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»
»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut
vastaan merkit.»
»Merkit?»
»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne
nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne,
en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»
»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla
teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan
ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani
voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi
ovi, joten hän on varmassa tallessa.»
»Kuka hän on?»
»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on
annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti
maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä,
jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra
Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in
amerikkalaisesta toimistosta.»
»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua
ilahduttaa tavata teitä.»
Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli
sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat.
»Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin
saada kiinni Gorgianon —»
»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»
»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet
kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen
murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta
saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja
olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen
jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme
seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi
ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä
sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut
yksikään niistä.»
»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen,
kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»
Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli
meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.
»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.
»Miksi niin luulette?»
»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia
rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia.
Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli
kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta
kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai
jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että
hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte,
herra Holmes?»
»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»
»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»
»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi
Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme
katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan
vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»
Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä
älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi
ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla
ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut
Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut
päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet
kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman
etuoikeus.
Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan.
Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus
ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen
tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki
hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren
jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä
sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja
piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen
olkapäänsä ylitse.
Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies,
sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi
vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä
leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa
olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja
hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen
kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska
mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta
kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean
kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen,
kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.
»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen
salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»
»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta
mitä te teette?»
Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti
sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti
pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.
»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä
ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat
kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän
seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko
heitä läheltä?»
»Tarkastin.»
»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma,
keskikokoinen?»
»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»
»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen
hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä
pitäisi olla teille kylliksi.»
»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»
»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän
naisen avuksenne.»
Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella,
seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen.
Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta
epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna
lattialla makaavaan tummaan olentoon.
»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette
tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan
ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta,
taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä,
ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen
huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin
ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja
katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.
»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet
Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»
»Me olemme poliiseja, rouva.»