»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista
syytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on
jonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin
tekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren
kokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen
luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.
Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti
kannallaan.
»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi
hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»
»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»
»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne,
herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen
sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän
voivan, jos vain tahtoisitte.»
Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta,
taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan
pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään
syrjään tuolinsa.
»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne.
Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut!
Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne
pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika,
rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua
viikkokausiin.»
»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra
Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa
milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä
hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni
on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään
koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän
piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan
yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»
Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä,
oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme
katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat
tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle
tuolille.
»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat»,
sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla
kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja
maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»
»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä
viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»
»No niin?»
»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne
omilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee
niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen
punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman
summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot',
sanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»
»Mitkä olivat ehdot?»
»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon
avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein
avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä
milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»
»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»
»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä
kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole
kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa
edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta
paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»
»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»
»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme
menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä
siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita
keskiyön jälkeen.»
»Entä hänen ateriansa?»
»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan
jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten
hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta.
Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää
sen tarjottimelle.»
»Painaako!»
»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen,
jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU.
Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä
vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»
»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana
paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan
hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää
painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se
viittaa, Watson?»
»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»
»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan
hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä,
miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»
»En voi käsittää.»
»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on
kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen
mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois
tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S'
SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö
niin?»
»Varovaisuudestako?»
»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki,
jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva
Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan.
Minkä ikäinen hän voisi olla?»
»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»
»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»
»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä
muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»
»Ja hän oli hyvin puettu?»
»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei
mitään silmiinpistävää.»
»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»
»Ei, herra.»
»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»
»Ei kumpaakaan.»
»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»
»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»
»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen
tavaroistaan?»
»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»
»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko,
ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»
Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta
tulitikkua ja savukkeen pätkän.
»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen
kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»
Holmes kohautti olkapäitään.
»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty
sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet
tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen
aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta
ja viikset, sanotte?»
»Niin, herra.»
»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu
mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi,
Watson, olisivat kärventyneet.»
»Imuke kenties?» ehdotin minä.
»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut
olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»
»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten
sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»
»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen
lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut
vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on
tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa
piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään
aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin
syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian
huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu
jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»
»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia,
Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä
olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan
siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen
ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt
oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»
»Miksi luulisit niin?»
»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota
herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti
vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli
takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole
mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama,
joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui
hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun
pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin
jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo
lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta.
Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut
vuokralaisten vaihto.»
»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»
»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino
saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä
kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten
sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina
— huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta
varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä
henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota
ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai
sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen
välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua
ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon
Daily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin
luistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo
murtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen,
joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni.
'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta
määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole
kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin
tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin
vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo
salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan
kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille.
Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa
menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta.
Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten
seuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan
viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää
— G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se
on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan,
Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»
Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla
seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva
ilme kasvoillaan.
»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden
pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset
päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen —
G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan
tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä
uutisia tuotte meille tänä aamuna?»
Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä
todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.
»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä
enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt
suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan
kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta
kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että
lyödään minun vanhaa miestäni —.»
»Onko herra Warrenia lyöty?»
»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»
»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»
»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on
työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa.
Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna
hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen
kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja
viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He
kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät
hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin
vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead
Heath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne
hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan
teille, mitä oli tapahtunut.»
»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä
miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»
»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet
nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla.
Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»
»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»
»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan
ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä
kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani,
ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»
»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla,
että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti.
On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää,
että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä,
erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa.
Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat
tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»
»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»
»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»
»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra
ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen
vienyt tarjottimen.»
»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja
nähdä hänen tekevän sen.»
Emäntä mietti hetkisen.
»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa
sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»
»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»
»Kello yhden ajoissa, herra.»
»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva
Warren, hyvästi.»
Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli
korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka
on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä
kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin
taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka
pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.
»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla
varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme
paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa
akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto,
johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»
»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla
ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»
Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli
asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi
nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva
Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen
naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen,
laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen
raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme
silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului
kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä
pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se
pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista,
säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta
aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja
kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme
hiljaa alas portaita.
»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle.
»Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin
kotonamme.»
»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen
nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en
osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista
naista, Watson.»
»Hän näki meidät.»
»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.
Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs
aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja
läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän
varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku
tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa
tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi
sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan
tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten
nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista
hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa
heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla
suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden
sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»
»Mutta mitä on sen pohjalla?»
»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen
kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa
sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme.
Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden
vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme
myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä
tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden
säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja
kuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että
viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia
naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen
merkillistä ja sekavaa, Watson.»
»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»
»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun,
suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia
ajattelematta ensinkään palkkiota?»
»Opikseni, Holmes.»
»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras
on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä
mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi
meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»
Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys
saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka
vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset
sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä
arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.
»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja
innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan,
minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä
kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada
varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa
merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme
verrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka
monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'.
AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen
sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla
kaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi,
jos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.'
ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se
on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen
merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän
kertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän
aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois
akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»
»Salasanoina, Holmes.»
Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää
salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on
italiankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo
itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»
»Luulen sinun keksineen sen.»
»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti
kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa?
Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»
Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin
leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin
ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.
»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?
Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!
'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»
Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö
ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen,
jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä
katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui
silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen
kyyristyneestä asennosta akkunan luota.
»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin
pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland
Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian
tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»
»Menenkö kutsumaan poliisia?»
»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita
viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse
voimme tehdä.»