Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat
ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen
yrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin
aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui
suotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan
erottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen
pulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat
oleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma
kysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman
eikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan
muistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen
kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.
Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni,
ja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen
tiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä
samoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista.
Uutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla
kiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut
aamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut
kestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut
minulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen.
Parlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä
ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa.
Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani
toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri
vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan
ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen
heidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä
rikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien
lahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän
käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen
maalaisveljensä.
Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä
keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja
nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui
toverini ääni ajatuksiini.
»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa
päättää väittely.»
»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka
hän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani
ja tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.
»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken
käsityskykyni.»
Hän nauroi sydämestään säikähdykselleni.
»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä
kohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa
toverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään
juttua pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että
minulla alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»
»Oi, enpä!»
»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi.
Kun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan
ajatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa
niitä ja lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä
kanssasi.»
Mutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka
luit minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen
teoista, josta hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli
kiviin, katseli tähtiä ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa
tuolissani, ja mitä osviittoja olen minä voinut antaa sinulle?»
»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet
keinoiksi, millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi
ovat uskollisia palvelijoita.»
»Tahdotko sanoa lukevasi minun ajatusteni juoksun kasvojeni piirteistä?»
»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka
haaveesi alkoivat?»
»En, en voikaan.»
»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan
sanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit
puoli minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin
keskeytettyyn kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi
muutoksesta, että ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät
kulkeneet kauas. Silmäsi vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in
kehyksettömän kuvan, joka seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit
ylös seinään, ja tietysti oli tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit,
että jos kuva pantaisiin kehyksiin, peittäisi se juuri tuon tyhjän
paikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä olevan Gordon’in kuvan
kanssa.
»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka
tuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin
Beecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut
tutkia hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat
silmäsi rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi
olivat miettiväiset. Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita.
Huomasin hyvästi, että et voinut tätä tehdä ajattelematta tehtävää,
joka hänellä oli kansalaissodassa pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä
muistan sinun ilmaisseen intohimoista suuttumusta sen tavan vuoksi,
millä kansamme hurjimmat ottivat hänet vastaan. Sinä tunsit niin
voimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin ajattelevan sitäkin
ajatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä myöhemmin
siirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen kansalaissotaan, ja
huomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi säkenöivän ja kätesi
puristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit todella sitä
urhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa epätoivoisessa
taistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi;
pudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa
ja kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan
vanhaan haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle,
että ajatuksiisi oli tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten
ratkaisutavan naurettava puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä
mieltä, että se oli nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko
johtoni oikeaksi!»
»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen,
tunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»
»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en
olisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa
tässä hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi,
joka voi osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea
ajatuksia.
Oletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin
merkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti
Cushing'ille, Cross Street’illä, Croydon'issa?»
»En, en ole nähnyt.»
»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta.
Heitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä
tahdot olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»
Minä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja
luin osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».
»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa,
on joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin
mitoittavana ja loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän
vieläkin synkempää merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi
postinkantaja hänelle pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan
paperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka oli täytetty karkealla
suolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing kauhukseen kaksi
ihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin leikatut irti.
Laatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä aamuna.
Lähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi,
kun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen
syrjässä, ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen
kirjoittajia, että on harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa.
Joku vuosi sitten hän kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut
huoneita talostaan kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli
pakko sanoa irti heidän meluavien ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi.
Poliisit arvelevat näiden nuorukaisten valmistaneen neiti Cushing'ille
tämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa häntä vastaan, ja he toivoivat
voivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle nämä muistomerkit
leikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se tosiseikka, että
eräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja neiti
Cushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti
herra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen
huolekseen.»
»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani
lukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä
kirjeen tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu
sangen suuresti teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää
asia, mutta meidän on hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me
olemme tietysti sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä
päivänä otettiin siellä vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei
ollut mitään keinoa saada selvä tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää.
Laatikko on puolen naulan suuruinen mesikaste-tupakka-laatikko eikä
auta meitä millään tavoin. Otaksuma lääketieteen ylioppilaista näyttää
minusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta jos teillä olisi pari tuntia
ylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen saadessani tavata teidät
täällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko päivän.' Mitä sanot,
Watson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä Croydon'iin kanssani
mahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa muistiinpanoihisi?»
»Minä juuri ikävöin jotakin tekemistä.»
»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä
tulen heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt
sikaarilaatikkoni.»
Sadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli Croydon’issa
paljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli sähköttänyt
edeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin
portimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden
minuutin kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti
Cushing asui.
Se oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja
keikailevia tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien
edessä seisoi pieniä ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa.
Puolivälissä katua Lestrade koputti eräälle ovelle, jonka avasi
pieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui etuhuoneessa, johon meidät
johdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen, jolla oli suuret, vienot
silmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin ohimolla kihartuivat.
Koruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja korillinen värillisiä
silkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.
»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n
astuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»
»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes
ystäväni Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»
»Miksi minun läsnäolossani, herra?»
»Sen varalta, että hän haluaisi tehdä muutamia kysymyksiä.»
»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä
mitään, en yhtään mitään asiasta.»
»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en
epäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»
»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni
maailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja
nähdä poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle,
herra Lestrade. Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä
ulkorakennukseen.»
Se oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade
meni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli
pala paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme
kaikki sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka
Lestrade oli ojentanut hänelle.
»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa
vasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»
»Se on tervattu.»
»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä
myös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten
näkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on
tärkeätä.»
»Minä en kykene näkemään sen tärkeyttä», sanoi Lestrade.
»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että
tämä solmu on erikoinen laatuaan.»
»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut
siitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.
»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon
käärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin
tuoksu. Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla
epäilystäkään. Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti
S. Cushing. Cross Street, Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu
leveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-kynällä, ja sangen
ala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin kirjoitettu i:llä,
joka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi mies
— käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää
kasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä!
Laatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole
mitään erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa.
Se on täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään
säilytettäessä vuotia ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja
siihen upotettuina ovat nämä sangen merkilliset kapineet.»
Hän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen
hän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina
eteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä
hirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita
kasvoja. Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui
hetkisen syvissä mietteissä.
»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat
ole samaa paria.»
»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien
leikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila,
olisi heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»
»Aivan niin. Mutta tämä ei ole loukkaavaa pilaa.»
»Oletteko varma siitä?»
»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa
ruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään
merkkiä siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä
vehkeellä, joka tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt
sen. Edelleen olisivat karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot,
jotka johtuisivat lääketieteen ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan
karkea suola. Minä toistan, ettei tässä ole kyseessä loukkaava pila,
vaan että me olemme saamassa selville vakavanlaatuisen rikoksen.»
Epämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja
nähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä
petomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän
kauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain
puoliksi vakuutettu ihminen.
»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän
sanoi; »mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä.
Tiedämme tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta
elämää Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän
on tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa
siis joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin
kun hän, ellei ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta
kuin mekään?»
»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja
minä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on
oikea ja että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista
on naisen, pieni, siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten.
Toinen on miehen, auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty
korvarengasta varten. Nämä kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet,
muuten olisimme kuulleet heidän historiansa ennen. Tänään on perjantai.
Paketti pantiin postiin torstai-aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui
keskiviikkona tai tiistaina tai aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä
olisivat murhatut, kuka muu kuin heidän murhaajansa olisi lähettänyt
nämä tekonsa todistukset neiti Cushing’ille? Voimme otaksua, että
paketin lähettäjä on kaipaamamme mies. Mutta hänellä lienee painavat
syyt lähettää neiti Cushing’ille tämä paketti. Mikä syy siis? Sen on
täytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle, että työ on tehty, tai
kiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän tietää, kenestä
on kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi, miksi hän
silloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin
ei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos
hän olisi halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi
suojella häntä, niin hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen
sekasotku, joka täytyy selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla
äänellä tuijottaen tyhjään puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän
hypähti eloisasti seisoalleen ja käveli taloa kohti.
»Minun täytyy tehdä neiti Cushing’ille muutamia kysymyksiä», hän sanoi.
»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä
minulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää
mitään kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»
»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä
myöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen
nainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme
sisään ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.
»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys
eikä pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän
useita kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän
yksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista
maailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle
tuollaiset kepposet?»
»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi
Holmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän
kuin luultavaa...» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani
ympärilleni nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista
sivultapäin. Hämmästys ja tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan
luettavissa hänen innostuneilla kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in
kääntyessä ympäri keksiäkseen syytä hänen vaitioloonsa hän oli tullut
yhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin kovin tarkkaan hänen
sileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä päähinettään, hänen pieniä
kullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia kasvonpiirteitään; mutta
minä en voinut nähdä mitään, mikä olisi aiheuttanut toverini ilmeisen
kiihtymyksen.
»Olisi pari kysymystä —»
»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing
kärsimättömänä.
»Teillä on luullakseni kaksi sisarta.»
»Mistä te voitte sen tietää?»
»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että
teillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista
yksi olette epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän
näköisenne, että ei voi olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»
»Olette aivan oikeassa. Nuo ovat sisareni Sarah ja Mary.»
»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu
Liverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka
virkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli
naimaton siihen aikaan.»
»Te teette sangen sukkelasti huomioitanne.»
»Se on ammattini.»
»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen
jälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan
linjalla silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani,
ettei voinut kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen
Liverpoolin ja Lontoon laivoihin.»
»Oi, kenties Conqueror'iin?»
»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua
katsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta
sittemmin hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja
kun hän joi hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi.
Oi, se oli paha päivä, jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi
hän hylkäsi minut, sitten hän joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt,
koska Mary on lakannut kirjoittamasta minulle, emme tiedä, miten heidän
asiansa lienevät.»
Oli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti
häntä sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät
yksinäistä elämää, hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin
puheliaaksi. Hän kertoi meille useita pikkupiirteitä langostaan,
konstaapelista, ja sitten siirtyen entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen
ylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän pahoista töistään sekä heidän
nimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, silloin
tällöin tehden kysymyksen.
»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä,
että te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»
»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä
koettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa
siksi kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä
en halua sanoa sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina
juonikas, ja oli vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»
»Sanotte hänen riidelleen Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa.»
»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti
sinne ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi
Jim Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän
ei puhunut muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut
hänet kiinni juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle
mieltään, ja siitä se alkoi.»
»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen.
»Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä
Wallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty
asialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»
Tullessamme ulos ajoi juuri ajuri ohitse ja Holmes huusi sen luo.
»Kuinka pitkältä on Wallington’iin?» hän kysyi.
»Ainoastaan penikulman verran», herra.»
»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta
on kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä
ollut pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun
sähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»
Holmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi
taaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja
auringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen
talon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen
odottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava
nuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi
ovelle portaille.
»Onko neiti Cushing kotosalla?» kysyi Holmes.
»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä
aikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen
lääkärinään en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään
tavata häntä. Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän
kuluttua». Hän veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin
katua alas.
»No hyvä, jos emme voi, niin emme voi», sanoi Holmes iloisesti.
»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle
paljonkaan.»
»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella
häntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät
johonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja
senjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»
Me söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes
puhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän
oli ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan
guinean arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham
Court Road'illa viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti
hänet Paganiniin, ja me istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen
kertoessaan minulle jutun toisensa perästä tuosta erinomaisesta
miehestä. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja kuuma hohde oli
pehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin olimme poliisiasemalla. Lestrade
odotti meitä ovella.
»Sähkösanoma teille, herra Holmes», hän sanoi
»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja
rypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.
»Oletteko saanut selville jotakin?»
»Olen saanut selville kaikki!»
»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»
»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on
tehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»
»Entä rikoksentekijä?»
Holmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen
Lestrade'lle.
»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä
ennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi
ensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla
yhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on
jonkinlaista vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä
asemalle jättäen Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia,
jonka Holmes oli heittänyt hänelle.
* * * * *
»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen
sikaaria polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa,
kuten niissä, mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen
tutkielma» ja »Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme
vaikutuksista syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä
hankkimaan meille yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka
hän saa tietoonsa vasta sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen.
Varmasti voimme luottaa hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu
kokonaan ajatuksen lahja, on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran
on ymmärtänyt, mitä hänen on tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin
vienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle asteelle.»
»Juttusi ei siis ole täysin valmis?» minä kysyin.
»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon
inhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä
salassa. Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»
»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan
konstaapelia?»
»Oi, hän on enemmän kuin epäilyksen alainen.»
»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä
viittauksia.»
»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa,
kun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten
muistanet, täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet
tehneet mitään päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita
ja vetämässä johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme?
Sangen lempeän ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin
viaton kaikkiin salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle
hänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni,
että laatikko olisi voinut olla tarkoitettu jommallekummalle heistä.
Siirsin sen ajatuksen syrjään sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa
voisimme todistaa joko oikeaksi tai vääräksi. Sitten menimme
puutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon pienen keltaisen laatikon
sangen merkillisen sisällön.
»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät,
ja heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme.
Huomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti
käyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja
että miehen korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on
niin paljon yleisempi merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin
aivan varma siitä, että kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat
löydettävissä merta kulkevien luokkien keskuudesta.
»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S.
Cushing'ille. Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka
hänen alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin
jommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa
tiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon
aikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti
Cushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku
erehdys, kun, kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että
minä olin juuri nähnyt jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja
samalla rajoitti tiedustelumme alaa äärettömästi.
»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa
vaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti
aivan erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological
Journalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa
siitä aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia
korvia asiantuntijan silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille
niiden anatomiset ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun
katsellessani neiti Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan
täydellisesti sitä naisen korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei
voinut olla sattuma. Sama korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan
kaarto, sama sisäruston kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.
»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli
ilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä
aloin puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla
antaneen meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.
»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä
aivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys
oli tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä
konstaapelista, joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja
kuulimme hänen olleen niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että
tämä tosiaan oli muuttanut Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia
mutta jälestäpäin oli eräs riita-asia erottanut heidät. Tämän riidan
vuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi keskeytyneet kaikki tiedonannot,
joten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa joku paketti neiti
Sarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa osoitetta.
»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla
tuon konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen
mies, jolla oli voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen
sangen korkeasta arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja
joka tilapäisesti joutui kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli
syytä luulla, että hänen vaimonsa oli murhattu ja että eräs mies, —
luultavasti merimies — oli murhattu yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin
tulee heti paikalla mieleen syynä rikokseen. Ja miksi piti nämä
todisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah Cushing'ille? Luultavasti
siitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli jollakin tavoin
aiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään. Huomaat.
että tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja
Waterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut
heti laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän
voisi panna postiin tämän hirveän paketin.
»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja
vaikka se minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä
selvän, ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut
surmata herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua
aviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli
helposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni
Algar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen
ottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä
lähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti
Sarah’a.
»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli
kehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille
sangen tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen.
Hänen oli täytynyt kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko
Croydon puhui siitä, ja hän yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti
oli tarkoitettu. Jos häntä olisi haluttanut auttaa oikeutta, olisi
hän luultavasti jo antanut tietoja poliisille. Kuitenkin oli meidän
velvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen luokseen.
Saimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen
pahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus
häneen, että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että
hän käsitti paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että
meidän tuli odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.
»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan.
Vastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut
Algar'ia ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva
Browner'in talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja
naapurit olivat sitä mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan
tapaamaan. Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että
Browner oli matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti
olevan Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa
tyhmänpuoleisen, mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän
saavan kaikki yksityiskohtamme täydennetyiksi.»
* * * * *
Sherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin
hän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja
kirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.
»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen
minuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»
»Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme laatineet
todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta, Watson,
eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja
astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja
Lontoon höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä
oli konstaapeli nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt
matkalla niin kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko
vapauttaa hänet hänen tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa
tapasin hänet istumassa arkulla keinutellen itseään edestakaisin.
Hän on suuri, voimakas mies, sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen
— kuten Aldrige, joka auttoi meitä väärässä pesulaitosjutussa. Hän
hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja minä nostin vihellyspillini
huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka olivat nurkan takana,
mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään rohkeutta, ja hän ojensi
kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet pois vankilaan ja samoin
hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä löytyvän jotakin todisteita
rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta terävää veistä, jommoinen
useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet mitään vaivoistamme
huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse enempiä todistuksia,
sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla, pyysi hän lupaa
saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin aivan
sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme. Me
hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen
yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin,
äärettömän yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne
tutkimuksissani. Lämpimin terveisin Teille uskollinen