Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti
meidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään.
Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo,
joka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta,
joka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.
»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan
akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun.
Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän
seisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon.
Hetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven
kynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.
»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.
Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen
huokauksen.
»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä
luule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»
»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan
ruumiissanne.»
»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo
kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin
sen taas tulleen.»
»Minkä luulitte taas tulleen?»
»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»
»Mikä oli akkunassa ja milloin?»
»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä
istuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös,
mutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani,
herra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»
»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta
puhetta.»
»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi
sitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä
minkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin
savi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi
kertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät
ja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra,
etten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat
häipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos
siellä ei ollut ketään.»
»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät
tästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei
vahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä,
ettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu
ole näky eikä hermokohtaus.»
»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä
taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa,
»kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa
kuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»
»Minne hän joutui?»
»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»
»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka
tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut,
niin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme
lähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille
talon.»
Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään
huolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat
tuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut
pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa
oli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä
sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta
kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja,
joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen
revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.
»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä
kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä
kiinnittämään huomionne keittiöön.»
Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa
olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli
pinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen
illan päivällisen jätteitä.
»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»
Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli
keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut,
että oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin
että se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti
kääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin
sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen
vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi
siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia
näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.
»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi
Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään
muuta?»
Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti
kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka
oli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli
heitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.
»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on
tosiaan sangen merkillinen juttu.»
Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi.
Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun
määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä
hiiltyneiden luiden palasia.
»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän
liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole
ihmisluita.»
Holmes hymyili ja hykersi käsiään.
»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on
käsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän
kykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat
kuin tilaisuudet osoittaa niitä.»
Tarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.
»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla.
Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä
toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»
»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»
»Entä valkoinen kukko?»
»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin
ainoalaatuista.»
»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä,
joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut.
Seurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he
olisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä
joka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen
erilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»
»Teillä on siis joku suunnitelma?»
»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani
vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta
minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani
jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»
Holmes nauroi hyväntuulista naurua.
»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja
minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne,
jos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen
nähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan
hyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»
Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet
kaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä
jäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen
kirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä
huolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle
metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut
mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä.
Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa
vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita
kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä.
Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.
Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin
turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan
eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain
sattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta
tätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein
yksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli
tehnyt tuttavuutta.
»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton
sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä
ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa.
Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää
päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä
varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon
kasvikokoelman.
Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen
lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä
välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta,
mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön
tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin
hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta
avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:
»Oxshottin salaperäinen juttu
selviämässä.
Oletettu murhamies pidätetty.»
Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä
kuullessaan minun lukevan otsakkeen.
»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on
saanut hänet kiinni?»
»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:
»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä,
kun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut
vangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava,
että herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott
Common’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että
hänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka
näytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta
sitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa
ja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes,
joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten
piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet
menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo
edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät
viimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten
todistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa,
oli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri
ja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä
mies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi
hänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea,
että tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli
sellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi
luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti
vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi
viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli
Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen,
tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen
kiinniottamisestaan.»
»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen
hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.»
Me riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin,
tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.
»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä
meitä kohti.
»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos
ystävällisesti varoitan teitä.»
»Varoitatteko, herra Holmes?»
»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole
vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän
menevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»
»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»
»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui
siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä
vilkutuksen häivettä.
»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin,
herra Holmes. Minä teen niin.»
»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»
»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on
kullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja
minulla on kenties omani.»
»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»
»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on
täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin
paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet
saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa
hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»
»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi
herravainajansa?»
»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on
kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani.
Se on sopimus.»
Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi
vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin,
asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme
ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on
jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»
»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme
palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen,
koska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän
jutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin
yksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt
hämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä
aukkoja täytettävänä.
»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana
iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n
palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä
tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja
tämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi
Garcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja
luultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema
kohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä
rikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis
luultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota
vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla
pohjalla.
»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat
kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se
olisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset
epäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki
olisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia
palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä
oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden
käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa
he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet
tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti
tosiasiat, eikö niin?»
Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin,
kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.
»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»
»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista,
jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se
selittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»
»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»
»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se
ilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen
jo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta
talosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset
päivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten
tutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden
asujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani.
Se on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High
Gable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin
puolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat
proosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä
kaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli
yleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä
seikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen
talonväkeensä.
»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin
kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla,
mutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä
silmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän
on viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat
hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja
hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki
pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt
kauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta
kuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa,
herra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä
ja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson,
olemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria
Lodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.
»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen
päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on
vielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla
on kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän
kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen
ikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen,
sillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina
liikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en
oltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas,
ja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti
ne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja
naispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista,
liian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.
»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein
itse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet,
palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs.
Minä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen
olisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla
oma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John
Warner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen
isäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan.
Hänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka,
samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla
avain perheen salaisuuksiin.
»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa
kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja
palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien
välillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan
välityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle
ovelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät
tuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan,
ei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen
varjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää
hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo
Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.'
Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole
aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on
sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja
tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.
»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon
valossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta
ja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli
jo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku
talossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett,
kotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan.
Joka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä
seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja
luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa
piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.
»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja
liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan
Garcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa
yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin
täytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan,
jotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa
mukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja
koettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt
tulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole
nähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa.
Onko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin
ystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se
kohta meidän on vielä ratkaistava.
»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään,
mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää
haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen
ei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen
jäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä
hetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida
taloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi
sallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on
meidän otettava itse vastuu päällemme.»
»Mitä ehdotat?»
»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan
katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä
iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»
Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva
suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen
kummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä
ja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään
asemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin
jääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta
väistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että
siten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä
hänen kättään, ja arpa oli heitetty.
Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen
seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat
laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.
»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla.
Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»
»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson,
aukot täyttyvät nopeasti.»
Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta.
Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken
eletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti
rinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät
silmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet
leveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.
»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi
lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa
ulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi
kävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli
tajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä
taaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain
hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin
rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei
tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo
mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»
Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia
mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista
sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle
nopeasti.
»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta
puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä
olin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»
»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»
»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa
olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain
kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.
»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»
Baynes nauroi täyttä kurkkua.
»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi,
että häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi
minnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin
väärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä
silmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille
tilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»
Holmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.
»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja
sisäistä näkemystä», hän sanoi.
Baynes punastui ilosta.
»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon.
Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän
mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän
miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi
vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi
mitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»
»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten
kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson
on?»
»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran
kutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»
San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni
silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja
verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut
sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun
oli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan
masentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli
kauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti
häntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan
ensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti
kuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen
uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät
seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan,
hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet
heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta,
ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan
sanomalehdistössä.
»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos
otatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen,
samat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään
Hendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta
ja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He
ovat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta
nyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»
»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli
noussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on
häntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä.
Nyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä
vahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin
toinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin
se, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat
nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä
intohimosta.
»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?»
kysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen
murhajuttuun?»
»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa,
jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä
verivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä
laivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne
ovat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä.
Mutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa
ja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon
kaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen
uhrinsa yhä huutavat kostoa.»
»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta
millä tavalla teihin on koskenut?»
»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun
tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla
hänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni
on Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän
tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei
maan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen
oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla
ja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän
kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin
valtiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.
»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri
äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt,
joiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman
hänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät
yhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun
osalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin
tuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä
ja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä
hankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän
ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla,
oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt
iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan
kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta
se epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan
eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka
hän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.
»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen
hänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika
San Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin
kera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi
tehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki
varovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman
henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa
aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja
saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu,
lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan
ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat
avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä
vastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi
siirtää murhayritys tuonnemmaksi.
»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt
Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni
juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat
minut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin
ollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet
veitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa
seurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että
oli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi
päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan,
ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle
osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin
ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani
kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan,
Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä
muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt
vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa,
jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän
kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon
ja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten,
että jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti
julkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille.
Garcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen
kuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.
»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he
olivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan
varassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä
hirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta
mieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja
mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin
kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti
tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että
sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle
hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut
oli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi
kuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut
kuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua
minä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin
ulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi
auttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt
pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella
iäksi.»
Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes
katkaisi äänettömyyden.
»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään.
»Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».
»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen
lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta
ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»
»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset
laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti
ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan
olisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki
julistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi
käräjissä Guildford’issa.»
* * * * *
Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika,
ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita
kun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä
poikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon
Square'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa.
Noin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli,
hänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa
Madridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan
saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille
mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa
magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista.
Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin
viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.
»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan.
Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota
sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi
ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi
ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi,
jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla
oli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se
on huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä
tiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme
pysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin
mutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole
sinulle aivan selvä?»
»Mulatti-keittäjän palaaminen.»
»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä.
Mies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä,
ja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut
johonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä
oli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin
huomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt
siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta
tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti
kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen
taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes,
joka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman
arvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja
jättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»
»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan
keittiön salaisuudet?»
Holmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.
»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita
kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in _Voodoismi ja neekeriuskonnot_:
»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen
ilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen
saastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat
ihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat
valkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi,
jonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»
»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen
jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes
lisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut
tilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta
hirveään.»