»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes,
»mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän
ensi kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa
on sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin
se annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja
sillä on se etu, että se on sananmukainen.»
»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista.
Minun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut
rauhaan. En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille,
etten ole sulkenut silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä
usko milloinkaan enää voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä.
Joskus ne ovat miehen kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En
milloinkaan ole näkemättä jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena
ja mustana, mutta vaimoni kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä.
Niin, niin, tuo valkea karitsa, hän saattoi hyvinkin olla hämmästynyt
lukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta, jotka harvoin olivat katsoneet
muulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.
»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous
polttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En
silti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan,
kun olin sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi;
hän olisi tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo
nainen milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah
Cushing rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui
myrkylliseksi vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin
enemmän vaimoni jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja
sielustaan.
»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen
oli paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme
ja Mary kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me
olimme onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko
Liverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me
pyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja
toinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.
»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa
säästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka
olisi uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?
»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja
joskus kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla
olla lomaa koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon
kälyäni Sarah'a. Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen,
joka kantoi päätään pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin
kipinä piikivestä. Mutta kun pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes
ajatellut häntä, sen vannon, niin totta kuin toivon Jumalan armoa.
»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden
kanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä
ollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun
silmäni avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa,
mutta Sarah’n kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt
maksamaan joitakin laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin
edestakaisin huoneessa. 'Se ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet
voi tyytyä minun seuraani niin lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni',
sanoin minä ojentaen käteni häntä kohden ystävällisesti, mutta hän
tarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja ne polttivat kuin kuumeessa.
Minä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä kaikki. Hänen ei tarvinnut
puhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin kulmiani ja vedin käteni
pois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja kohotti sitten
kätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi ja
naurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.
»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja
sielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun
sallin hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä
en milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan
häntä. Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä
minusta Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli
aina ollut niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi
ja epäluuloiseksi tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt
ja keneltä minulle tuli kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia
samanlaisia hullutuksia. Päivä päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja
ärtyisemmäksi ja meillä oli aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin
todella hämmästynyt siitä kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän
ja Mary olivat aivan erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli
ja suunnitteli ja myrkytti vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä
olin niin sokea hölmö, etten osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä
rikoin raittiuslupaukseni ja aloin juoda taas, mutta luulen, etten
olisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama kuin ennen. Hänellä oli
nyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu välillämme alkoi avartua
yhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn tunkeutui meille ja
asiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.
»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli
meitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti
ystäviä kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva
mies, sukkela ja kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja
osasi jutella siitä, mitä oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä
en tahdo sitä kieltää, ja hänellä oli ihmeellisen kohteliaat tavat
ollakseen merimies, joten uskonkin hänen kerran tienneen enemmän laivan
peräpuolesta kuin keulakannesta. Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan
talossani, enkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, että hänen pehmeä,
sukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa ikävyyksiä. Ja sitten
viimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani oli siitä päivästä
lähtien iäksi mennyttä.
»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta
vierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan
välähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se
ilme häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä
oli minulle kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn,
jonka askeleiksi hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin
voinut nähdä hänet silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä
olen aina ollut kuin hullu, kun luontoni on päässyt valloilleen.
Mary näki silmissäni paholaisen välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin
laskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim, älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah
on?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah', sanoin minä, 'tämä
mies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.' 'Miksi ei?'
sanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän, 'elleivät
minun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään ole
siihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta
jos Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän
minä sinulle toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi
luultavasti kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana
iltana hän lähti talostani.
»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen
puolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan
kiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän
vuokrasi talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi
asuntoja merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä,
ja Maryllä oli tapana mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen
kanssaan. Kuinka usein hän kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä
seurasta häntä, ja kun minä syöksyin sisään ovesta, meni Fairbairn ulos
takapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri skunkki eläin, jommoinen hän
olikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani hänet, jos vielä tapaisin
hänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni muassani nyyhkyttävänä
ja vapisevana ja valkoisena kuin paperi. Välillämme ei enää ollut
jälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen vihaavan ja pelkäävän
minua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin hän halveksi
minua kaiken lisäksi.
»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa,
joten hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa
Croydon’issa ja elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen
kotona. Ja sitten tuli tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.
»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä
seitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja
irroitti erään poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin
satamaan kahdeksitoista tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin
ajatellen, kuinka vaimoni hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan
saadessaan nähdä minut niin pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle
kadulleni, ja sillä hetkellä kulki ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui
hän Fairbairn’in rinnalla, molemmat jutellen ja nauraen, ensinkään
ajattelematta minua, joka seisoin heitä vahtimassa jalkakäytävältä.
»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien
en ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen
taaksepäin sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi
asiaa yhdessä aivan myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa
päässäni kuin laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui
olevan koko Niagaran sihinä ja suhina korvissani.
»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin
jälessä. Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille
nähneeni silmissäni punaista alusta asti; mutta juostessani tulin
myös viekkaaksi ja jättäydyin jälkeen voidakseni katsella heitä
tulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät pian rautatieasemalla. Siellä
oli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä pääsin aivan lähelle
heitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä
tein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän vaununsa takana.
Saavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä olin aina noin
sadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän vuokraavan veneen ja
lähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä, ja he arvelivat
epäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.
»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua,
eikä voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä
vuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin
nähdä heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti
kuin minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta,
ennenkuin saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen
keskellä olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän
kasvojaan, kun he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä?
Vaimoni kiljaisi. Mies kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä
hänen täytyi nähdä kuolemaa silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin
häntä kepilläni, joka musersi hänen päänsä kuin munan. Minä olisin
ehkä säästänyt vaimoani, kaikesta hulluudestani huolimatta, mutta
hän kiersi käsivartensa miehen ympärille huutaen hänelle ja kutsuen
häntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin makasi pitkällään miehen
vieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on maistanut verta.
Jos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut liittyä
heihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut
kylliksi.
»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan
tällaiset todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut.
Sitten sidoin ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin
vieressä siksi kunnes he olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että
omistaja arvelisi heidän kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen
selälle. Minä puhdistin itseni, menin takaisin maihin ja astuin
laivaani, ilman että ainoakaan sielu epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä
yönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja seuraavana päivänä lähetin sen
Belfastista.
»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä
tahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen
rangaistu. En voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja
tuijottamassa minua — tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun
veneeni sukeltaessa esiin sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti,
mutta he surmaavat minut hitaasti; ja jos minun on vietettävä toinen
sellainen yö, niin olen joko hullu tai kuollut ennen aamua. Ettehän
pane minua yksin koppiin, herra. Säälikää minua älkääkä panko, ja
kohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt kohtelette minua.»
* * * * *
»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan
paperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja
väkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään
tai muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa.
Mutta mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi,
jonka ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»