Muistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja
tuulisena päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli
saanut sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen
vastauksen. Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen
ajatuksiaan, sillä hän seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen
näköisinä, poltellen piippuaan ja vilkaisten tuon tuostakin
sähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni silmissään vallaton ilme.
»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä», hän
sanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»
»Outo — tavaton», ehdotin.
Hän pudisti päätään.
»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin
salainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin
niistä kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet
huomaava, kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi.
Ajattelepa tuota pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa
kylläkin eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen
rosvousyritykseen. Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä
appelsiinin siemenestä, joka johti murhaajani rikosliittoon. Se sana
saa minut varovaiseksi.»
»Onko se tuossa?» kysyin.
Hän luki sähkösanoman ääneen:
»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus.
Saanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing
Cross.»
»Onko hän mies vai nainen?» kysyin.
»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon
vastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»
»Aiotko tavata häntä?»
»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä
asti kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni
on kuin kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi,
koska sitä ei käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin.
Elämä on arkipäiväistä, sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka
näyttävät iäksi kadonneen rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta,
olenko valmis ryhtymään uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se
osoittautuisi miten mitättömäksi tahansa! Mutta tässähän onkin
asiakkaamme, ellen erehdy.»
Portaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
ilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta
herättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen
ankaroissa piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään
aina kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen,
valtiokirkon kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen
ja sovinnainen äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli
hämmentänyt hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä
hänen pörröiseen tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja
hätääntyneeseen, kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.
»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra
Holmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa
tilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy
vaatia jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.
»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä
äänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»
»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi
tarvittu poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat,
myönnettävä, että en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset
salapoliisit muodostavat ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta
kuultuani teidän nimenne —»
»Aivan niin. Mutta toiseksi, miksi ette tullut heti?»
»Mitä tarkoitatte?»
Holmes katsoi kelloaan.
»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne
lähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee
pukuanne, näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne
hetkestä asti.»
Vieraamme silitti harjaamatonta tukkaansa ja tunnusteli ajelematonta
leukaansa.
»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani.
Olin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä
juoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin
luoksenne. Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat,
että herra Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli
järjestyksessä Wisteria Lodge'ssa.»
»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori
Watson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen
väärästä päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa
minulle oikeassa järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat
saivat teidät lähtemään ulos harjaamattomana ja kampaamattomana,
kiiltonahkakengissä ja liivit väärin napitettuina etsimään neuvoa ja
apua.»
Vieraamme katsahti surkeannäköisenä sopimatonta asuaan.
»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle
tietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta
minä kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut,
olette varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»
Mutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului
melua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi
rotevaa, virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme
tarkastaja Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas
ja omalla, alallaan pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja
esitti toverinsa tarkastaja Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.
»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme jäljet
johtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme
puoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»
»Olen.»
»Me olemme seuranneet teitä koko aamun.
»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi
Holmes.
»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in
postitoimistossa ja riensimme tänne.»
»Mutta miksi te seuraatte minua? Mitä tahdotte?»
»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat
viime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa,
lähellä Esher'iä.»
Vieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin
hivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.
»Kuollutko? Sanoitteko, että hän on kuollut?»
»Sanoin, herra. Hän on kuollut.»
»Mutta miten? Tapaturmaisestiko?»
»Murhattuna, jos kukaan.»
»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän
tarkoittane, että minua epäillään?»
»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän
aikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»
»Niin vietinkin.»
»Oi, vietittekö tosiaan?»
Virallinen muistikirja tuli esiin.
»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä
toivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»
»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä
voidaan käyttää häntä vastaan.»
»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne
huoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle
vahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi
siitä, että kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte
edelleen aivan niinkuin ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»
Vieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen
kasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän
ryhtyi heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.
»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava
mies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen
oluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n
kartanossa Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten
tapasin nuoren Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni
espanjalaista syntyperää ja jollakin tavoin yhteydessä lähetystön
kanssa. Hän puhui oivallisesti englanninkieltä, oli käytökseltään
miellyttävä, ja kaunein mies, jonka elämässäni olen nähnyt.
»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja minä.
Hän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän kuluttua
kohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen seikka
johti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia päiviä
talossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen
illalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.
»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän
asui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen
kaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen
talouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi,
sekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi
laittaa oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen
taloutensa oli sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja
että minä tulen olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut
koko joukon omituisemmaksi kuin mitä luulin.
»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden
penikulman päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja
rakennettu hieman syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva
ajotie, jota reunustivat korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha,
kaatumaisillaan ja rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit
seisahtuivat ruohottuneelle ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven
eteen, aloin epäillä, oliko viisasta mennä vieraisille miehen luo,
jota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse oven ja tervehti minua
sangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan, surumielisen,
tummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä makuuhuoneeseeni,
matkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki masentavan vaikutuksen.
Söimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni pani parastaan ollakseen
huvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan muualla koko ajan, ja
hän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä tuskin saatoin
ymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää sormillaan, pureskeli
kynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen kärsimättömyyden merkkejä.
Itse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä hyvin keitetty, eikä
vaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä elvyttämään. Voin
vakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani keksiä
jonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.
»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan,
jota te molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään.
Päivällisen loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun.
Huomasin isäntäni sen luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja
kummallisemmalta. Hän luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui
poltellen lukemattomia savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta
ei maininnut mitään kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla
minä ilokseni pääsin nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti
sisään ovesta — huone oli jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko
soittanut. Sanoin, etten ollut. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt
minua niin myöhään, sanoen kellon olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen
jälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.
»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni
oli jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin
nimenomaan pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin
sangen ihmeissäni tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin
palvelijaa. Ei mitään vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen
samalla tuloksella. Silloin tein sen johtopäätöksen, että soittokello
oli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet ylleni ja riensin alakertaan
erittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan kuumaa vettä. Voitte
kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä ollut ketään.
Minä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin huoneesta
huoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle, mikä
oli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään vastausta.
Minä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä
vuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras
isäntä, vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön
aikana! Niin päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»
Sherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän
omituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.
»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi.
»Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»
»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin
joutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin
tavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen
kiinni ja läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin
Allan-veljesten luo, jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä,
ja sain kuulla, että huvila oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni
juolahti, että koko tuo tapaus tuskin saattoi olla tarkoitettu minun
pilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni katoamiseen oli varmaan halu
päästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, joten
neljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä otaksuma ei pitänyt
paikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle varoituksestani,
mutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten minä suuntasin
kulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä. Miestä ei
siellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa
ensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan
tiennyt niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani
teidän vastauksenne sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska
te ymmärtääkseni olette henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa
asioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja, kuulen siitä, mitä sanoitte
astuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa kertomusta ja että
joku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille joka sanani
olevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen kohtalosta
kuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia kaikella
mahdollisella tavalla.»
»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi
tarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen
velvollinen sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen
tarkoin yhtä tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet
tietoomme. Esimerkiksi tuo kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana.
Satuitteko huomaamaan, miten sen kävi?»
»Huomasin kylläkin. Garcia rypisti sen kokoon ja heitti tuleen.»
»Mitä siitä sanotte, herra Baynes?»
Maalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot
olisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin
loistavia silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski-
ja kulmakarvojen poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti
kokoonkäärityn, värittömän paperipalasen taskustaan.
»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli.
Minä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»
Holmes hymyili hyväksyvästi.
»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne
löytää yksinäisen paperipallon.»
»Niin teinkin, herra Holmes. Se on tapani. Luenko sen, herra Gregson?»
Lontoolainen nyökkäsi.
»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille
ilman vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia
lyhytteräisillä saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja
sinetöity punaisella lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen
ja johon on sitten painettu leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä
esineellä. Se on osoitettu herra Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä
sanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä ja valkoinen. Vihreä avoin,
valkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealla,
vihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’ Käsiala on naisen, kirjoitettu
teräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on kirjoitettu joko toisella
kynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on paksumpaa ja
rohkeampaa käsialaa, kuten näette.»
»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun
täytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi,
jolla olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä
muutamia vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä
sileä hihan-nappi — mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät
kynsisakset. Niin lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte
selvästi nähdä saman pienen kaaren kummassakin.»
Maalais-salapoliisi nauraa hihitti.
»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä
olleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa
kirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten
tavallista, nainen oli kaiken takana.»
Herra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän
keskustelun kestäessä.
»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa
kertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä
ole kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen
talonväkensä on käynyt.»
»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata.
Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin
penikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä
hiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka
on enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä
neljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on
ilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa
hyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on
kuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä
eikä mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»
»Onko hänet ryöstetty?»
»Ei, mitään ryöstöyritystä ei ole tehty.»
»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi
herra Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat
tosiaankin tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään
tekemistä isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa.
Millä tavoin minä tulen sekaantumaan juttuun?»
»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa
asiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa
ilmoitettiin teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli.
Tämän kirjeen kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen.
Kello yhdeksän jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä
tavanneet teitä emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra
Gregson'ille, että hän etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin
kuin minä tutkin Wisteria Lodgea. Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin
herra Gregsoniin ja tässä nyt olemme.»
»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa
tälle asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme
poliisiasemalle, herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen
selityksen?»
»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes.
Toivon, että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne
totuuden perille.»
Ystäväni kääntyi maalaistarkastajan puoleen.
»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen
teidän kanssanne, herra Baynes?»
»Te teette minulle kunnian, herra, se on tietty.»
»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne.
Saanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä
mies oli kuollut?»
»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja
hänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»
»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme.
»Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan
aikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»
»Merkille pantavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta», sanoi Holmes
hymyillen.
»Onko teillä johtolanka?» kysyi Gregson.
»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee
joitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus
on tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa
mielipidettä. Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään
huomattavaa paitsi tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»
Salapoliisi katsahti ystävääni omituisella tavalla.
»Oli olemassa yksi tai kaksi _sangen_ huomattavaa seikkaa», hän sanoi.
»Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni
poliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»
»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa
nämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää
poika viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin
vastaus.»
Me istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti kiivaasti
kulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää eteenpäin
ojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.
»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet asiasta?»
»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä
juttua.»
»Entäs rikos?»
»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan
jollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»
»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin
myöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa
olisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa
juuri sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän
vallassaan viikon kaikkina muina öinä.»
»Mutta miksi he sitten pakenivat?»
»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen
painava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen
kokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä
selitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se
selitys olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen
kirje sangen omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä
väliaikaisena olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat
tietoomme, kaikki soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme
vähitellen tulla ratkaisu.»
»Mutta mikä on olettamuksemme?»
Holmes nojasi taaksepäin tuolissaan silmät puoliummessa.
»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton.
Kuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott
Eccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä
niiden kanssa.»
»Mutta minkälaisessa mahdollisessa yhteydessä?»
»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä
kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott
Eccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta.
Ensinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa
jälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan
siihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi
Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä
mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka
sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri
hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia
tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku
silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea
sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies
todistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka
ei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä
todenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»
»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»
»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat
kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»
»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin
rikospaikalla.»
»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme
esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin
suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi
tapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä
kelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle
aikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa,
että Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei
todellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut
tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin
mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin
syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan
vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko
ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»
»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten
katoamisesta?»
»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan
olemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.
»Entä sanoma?»
»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan
kuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi
merkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä
boijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen
aviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän
ei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin.
'D'. — Sen piti olla oppaana.»
»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa
Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»
»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus.
Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä.
Tämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän
tulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen
tarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista
kohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi
toimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»
* * * * *
Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n
poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna
sen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista
kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.
»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.
Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The
Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P.,
Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra
Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»
»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes.
»Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen
suunnitelman.»
»En oikein käsitä.»
»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että
sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta.
No, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on
kirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän
nousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis
on talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla,
kauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia
kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti,
ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa
olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin
läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon
ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille
ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja
sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»
* * * * *
Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään
Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.
Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme
mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa
käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta,
tuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva
kehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja
murheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.