ANNA (viivytellen). Niin -- minä olen saanut varmuuden, että asiani
eivät ole niin. Sinun ei siis tarvitse isääni tässä tapauksessa
lainkaan ottaa huomioon.
HERRA EKMAN (hämillään). Hm, Hm! (Kiusallinen äänettömyys) Anna,
sinähän tiedät, että minulla on Helsingissä vanha, varakas täti, jolta
minä sain rahat tätä velkajuttua varten -- ja myöskin erääseen toiseen
tarkoitukseen, jonka kyllä pian saat tietää. Tätini on tuollainen koko
lailla vanhanaikainen aristokraatti ja, niin, ymmärräthän sinä, Anna,
tuollaiset vanhat, rikkaat tädit, niillä on aina jäykät periaatteensa
ja -- ja tämä tätini -- (vaikenee hämillään).
ANNA (kalpeana ja jäykistyneenä). Ymmärrän. Tämä tätisi ei siis hyväksy
tulevan perillisensä aikomaa avioliittoa.
HERRA EKMAN. Niin -- valitettavasti. Tuollaiset tädit -- sinä ymmärrät,
ovat niin itsepintaisia. Vaivoin sain häneltä tarvitsemani rahasumman
ja tulevaan perintööni nähden hän viittaili -- mutta se sikseen. Sinä
tiedät, Anna, että minä olen aina tahtonut pysyä kunnian ja
velvollisuuksien miehenä ja --
ANNA (keskeyttäen). Mutta nyt, kuten kuulit, sinua eivät mitkään
_velvollisuudet_ minuun sido.
HERRA EKMAN. Hm, hm! Minä toivoisin, että me voisimme keskustella tästä
asiasta tyynesti ja järkevästi.
(Oikealta kuuluu tuolin kolinaa.).
ANNA. Pappa saapuu toisen kerran keskeyttämään meidän
välinselvittelyämme. Mutta jos sinulla on aikaa tulla iltapäivällä
postikonttoriin, niin päätämme sen lopullisesti siellä.
(Nousee; samassa tulee herra Hallman oikealta. Anna poistuu
vasemmalle, jonne johtava ovi koko ajan avoinna.).
HERRA HALLMAN. Kas, Kaarlo! Sinä olet kuulema ollut Helsingissä.
(Tervehtivät ja istuutuvat.).
HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Minulla on teille Reinolta
terveisiä.
HERRA HALLMAN. Reinolta! Oliko hän sitten vielä Helsingissä vai missä
sinä hänet tapasit?
HERRA EKMAN. Helsingissä minä hänet tapasin. Tiedättekö, siinä on
teräväpäinen insinöörin alku!
HERRA HALLMAN (tyytyväisenä). Niinkö arvelet?
HERRA EKMAN. Se ei ole pelkkää arvelua, minä olen nähnyt siitä pätevän
todistuksen.
HERRA HALLMAN. Hänen opintonsa ovat siis sujuneet hyvin?
HERRA EKMAN. Hm! Jaa, hänen varsinaisista opinnoistaan en niinkään
tiedä, mutta eräs suuremmoinen keksintö, jonka hän on tehnyt --
HERRA HALLMAN. Keksintö?
HERRA EKMAN. Mitä, eikö hän todellakaan ole teille siitä vielä mitään
ilmoittanut?
HERRA HALLMAN. En minä mistään Reinon tekemästä keksinnöstä tiedä.
HERRA EKMAN (vilkkaasti). No sitä iloisempaa on minun teille ilmoittaa,
että Reino on tehnyt kerrassaan nerokkaan keksinnön.
HERRA HALLMAN. Keksinnön?
HERRA EKMAN. Niin. Hän on keksinyt naulatehdasta varten koneiston, joka
valmistaa samassa ajassa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin nykyään
käytännössä olevat koneet.
HERRA HALLMAN (hymyillen salaperäisesti). Ahaa, se on siis se.
HERRA EKMAN. Te siis kuitenkin tiesitte siitä?
HERRA HALLMAN. He, he, olihan minulla siitä hiukan vihiä. Mutta kuinkas
patenttihakemuksen laita on? Puhuiko Reino siitä mitään?
HERRA EKMAN. Keksinnölle on saatu jo patentti.
HERRA HALLMAN. Kuinka?
HERRA EKMAN. Siitä on uutinenkin tänään tulleissa lehdissä. Patentin
hakija ja saaja on minun entinen koulutoverini, insinööri Saarnivaara.
HERRA HALLMAN (änkyttäen). Saarni -- Saarnivaara! Mutta mitä tämä
kaikki tietää?
ANNA (ilmestyy vasemmanpuoleiselle ovelle ja hätääntyneenä koettaa
antaa herra Ekmanille vaikenemismerkkejä.).
HERRA EKMAN (vilkkaasti, Annan varoitusmerkkejä huomaamatta).
Asianlaita on nähkääs niin, että Reino kipeässä rahantarpeessa oli
näyttänyt tuota keksintöään Saarnivaaralle ja --
ANNA. Kaarlo!
(Antaa edelleen hätääntyneenä merkkejä).
HERRA HALLMAN (läähättäen). Jatka, jatka! Ja Saarnivaarako osti
keksinnön?
HERRA EKMAN (vilkuen epävarmana vuoroin Annaan, vuoroin herra
Hallmaniin). Niin. Kaupunkiin tullessani tapasin minä aivan sattumalta
Saarnivaaran, joka tarvitsi rahaa tuota kauppaa varten. Minä hankin
rahat ja samalla me yhdessä Saarnivaaran kanssa muodostimme
pienen konsortiumin, pannaksemme keksinnön mitä pikimmin toimeen.
Tiedättekö, setä, minulla on matkassani konsortiumin valtuutus ostaa
konkurssipesältä teidän entinen tehdaslaitoksenne. Siksi tulinkin tänne
oikopäätä, pyytääkseni teitä asiantuntijana --
ANNA (astuen kuvasti esille). Vaikene jo, mieletön!
HERRA HALLMAN (kasvot vääntyneinä ja etukumaraan vaipuneena painaa
molemmin käsin rintaansa.).
HERRA EKMAN (nousee ällistyneenä). Mutta mikä teidän on?
ROUVA HALLMAN (kiiruhtaen vasemmalta). Onko papalla taas kohtaus?
ANNA. Pappa, kykenettekö käymään, me autamme teidät vuoteeseen?
HERRA HALLMAN. Oh! oh! (Rouva Hallmanin ja Annan tukemana nousee
hän vaivaloisesti tuolista ja kulkee oikealle). Nyt -- nyt se
vauhtipyörä --
(Kaikki kolme katoavat oikealle, josta samalla kuuluu raskas
romahdus. Herra Ekman seisoo hämillään ja neuvotonna kynnyksen
takana näyttämön puolella.).
SOHVI (ruokasalin ovelta). Herra siunatkoon, mitä täällä on tapahtunut?
ROUVA HALLMAN (näkymättömissä oikealla, josta kuuluu punnerrusta ja
katkonaisia sanoja). Voi hyvä Jumala! Auttakaa, nostetaan tuonne
vuoteeseen!
HERRA EKMAN ja SOHVI (rientävät oikealle.).
ANNA. Lääkäri -- lääkäri on saatava mitä kiiruimmin.
HERRA EKMAN. Minä juoksen hakemaan.
(Rientää näyttämön läpi ulos.).
ROUVA HALLMAN (murtuneella äänellä). Pappa, pappa! Ymmärrätkö sinä --
kuuletko sinä mitään?
SOHVI. Kun saisi nuo kourat auki. Mutta hän puristaa niin.
ROUVA HALLMAN. Mennyttä, mennyttä! Minä näen jo, ettei tässä auta enää
mikään.
SOHVI. Eikö sydän enää lyö?
ROUVA HALLMAN. Ei -- ei tunnu enää mitään elonmerkkiä.
(Seuraavien hetkien kuluessa kuuluu oikealta vain joitakin
katkonaisia sanoja ja nyyhkytystä.).
ANNA (tulee unissakävijän elein saliin, istuutuu keskelle sohvaa pöydän
taakse, nojaa päänsä käsiin ja tuijottaa eteensä.).
ROUVA HALLMAN (oikealla). Että -- että sen pitikin näin äkkiarvaamatta
tapahtua! Mutta aamusta alkain minä olen sen ikäänkuin tuntenut
hermoissani.
ANNA (yksin). Siitä ei päässyt -- sen piti näin tapahtua.
SOHVI (oikealla). Hän on aivankuin nukkuisi.
ANNA. Niin, sen piti näin tapahtua! -- Pappa -- ja tehdas! -- Tehdas --
niin, se oli minun viimeinen pakopaikkani, jonka turvin uskottelin
voivani olla uskollinen itselleni. Nyt hajosi sekin kuin saippuakupla.
-- Sen piti käydä niin, sillä minun täytyy kyetä ilman ulkonaista tukea
olemaan uskollinen itselleni. -- Pappa, pappa, sinä kehotit minua
siihen ja minä tahdon noudattaa neuvoasi -- ihmisten tuomioista
huolimatta.
SOHVI (menee nyyhkyttäen näyttämön läpi vasemmalle).
ANNA (yksin). Niin selvästi tajuan nyt kaiken (Kiinnittäen katseensa
ruusuun) Punainen ruusuni on peruuttamattomasti muuttunut valkoiseksi.
Mutta sinä olet puhtaampi kuin punainen.
(Taittaa ajatuksissaan ruusun, jota hän seuraavan kohtauksen
aikana pitää kädessään).
HERRA EKMAN (tulee hengästyneenä ulkoa). Mikä harmi, että tohtori oli
juuri vähää ennen haettu erään sairaan luo penikulman päähän täältä!
Soitin sinne ja kiiruhdin häntä tulemaan, -- Kuinka on nyt sedän laita?
ANNA. Ei hän enää lääkäriä tarvitse.
HERRA EKMAN. Kuinka? Ei kai -- (Menee epävarmana ja varovasti oikealle,
josta pian palaa takaisin.) Mutta kuinka se on mahdollista? Mikä sen
oikeastaan näin äkkiä aiheutti?
ANNA. Mikä! Sinun Helsingin terveisesi!