HERRA EKMAN. Ovat jääneet koko lailla takapajulle, se on totta -- ja
totta myöskin, että hän on hummannut aika hurjasti. Mutta tuo kaikkihan
on korjattavissa -- ja on helposti korjattu, kun miehellä on kerran
sellainen pää. Ihan kuin partaveitsi.
ANNA. Mutta mistä, -- mistä sinä nyt yhtäkkiä tällaisen käsityksen
sait? Ja miten sinä ensinnäkin tapasit veljeni?
HERRA EKMAN. Aivan sattumalta. Oikeastaan tapasin ensinnä sattumalta
erään entisen koulutoverini ja hänen kauttaan sitten veljesi. Minähän
menin muuten Helsinkiin hankkimaan rahoja sen velan lunastamiseen.
ANNA. Oli vahinko, että lähdit minulle asiasta ilmoittamatta. Olet
siten joutunut rahojen hankkimisessa näkemään turhaa vaivaa. (Menee
vasemmalle, josta palaa kirje kädessään). Velkakirja on näet
lunastettu.
(Ottaa velkakirjan kuoresta ja näyttää herra Ekmannille.).
HERRA EKMAN. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kuka sen on lunastanut?
ANNA. Minä. Mutta tästä ei, pane se mieleesi, sanaakaan papalle.
(Pistää velkakirjan takaisin kuoreen.).
HERRA EKMAN. Sinä? Mutta millä ihmeen tavalla sinä olet sen voinut
tehdä?
ANNA. Rahalla tietysti. Pankkitalletukseni jäännöksellä.
HERRA EKMAN. Jäännöksellä? Mutta sinähän sanoit silloin käyttäneesi sen
jo loppuun.
ANNA. Hm, se oli vain -- sellainen päähänpisto minun puoleltani. Vähän
enemmän kuin puolet siitä oli vielä jälellä ja sillä lunastin tämän
velkakirjan. Mitä siitä vielä on pankissa jälellä, niin -- tiedätkö,
mitä varten sen päätin säilyttää?
HERRA EKMAN. No?
ANNA. Tarvittaissa Reinolle matkarahoiksi Amerikaan.
HERRA EKMAN (vilkkaasti). Ei, kuulepas, siihen tarkoitukseen ei Reino
rahoja kaipaa. Hänet tarvitaan täällä kotimaassakin.
ANNA. Kunpa todellakin niin olisi! Sinä saat minut toivorikkaaksi ja
iloiseksi, vaikka minä en tästä kaikesta ymmärräkään vielä mitään.
HERRA EKMAN. Saat nyt hiukan kärsiä epätietoisuudesta. Vasta papalle
kerron asian. -- Niin, se lainajuttu. Minulla on siihen nyt rahat
valmiina, mutta velkakirja onkin jo lunastettu. Olet sinä, Anna,
omaperäinen ihminen! Mutta tällä asialla on se hyvä puoli, että minä
voin nyt nämä rahat lainata Reinolle, sillä hän on luvannut uudestaan
ja lujasti käydä opinnoitiin käsiksi.
ANNA (katsoen pitkään herra Ekmania). Sinä siis lainaisit Reinolle
rahoja?
HERRA EKMAN. Niin, sikäli kuin voin. Täytyyhän sellaista kykyä
jaloilleen auttaa.
ANNA (liikutettuna). Kaarlo, minä -- minä olen sinua väärin tuominnut.
Nyt huomaan erehdykseni.
HERRA EKMAN. Niin, sinä tahdoit purkaa silloin kihlauksemme, vaikka
isäsi tulo katkaisi asian. Mutta sormus, jonka sinä silloin laskit
eteeni pöydälle, on nyt jälleen sinun sormessasi. Merkitseekö se --
ANNA (hiljaa). Panin sen silloin isäni takia sormeeni. Mutta
alkuperäisessä päätöksessäni olin silti päättänyt pysyä. Nyt huomaan
perusteluni kuitenkin vääriksi ja pyydän sinulta anteeksi.
HERRA EKMAN. Unohdamme siis sen silloisen välikohtauksen ja voimaan jää
status quo, eikö niin?
ANNA (arasti). Siinäkin tapauksessa, että -- että sitä syytä ei
olisikaan olemassa, joka minut, ennen kaikkea isän takia, olisi
mahdollisesti pakottanut silloin tekemäni päätöksen peruuttamaan?