ANNA (katkerasti). Ilo! Todellakin! Tiedä, että se keksintö, jonka
Reino on teidän vaivaisiin markkoihinne vaihettanut, oli papan tekemä
keksintö. Se häntä on henkisesti ylläpitänyt ja sen sortuessa sortui
hän itsekin.
HERRA EKMAN. Mutta, herra nähköön, eihän minulla ollut siitä mitään
tietoa. Vastuun tästä kantaa siis -- Reino.
ROUVA HALLMAN (oikealla). Reino parka, mitä sinä oletkaan saanut
aikaan!
(Kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä Anna jälleen
tuijottaa, ruusua kädessään pyörittäen, hajamielisenä
eteensä ja herra Ekman neuvotonna kääntelee hattuaan.).
HERRA EKMAN. Minulla -- minulla ei nähtävästi ole tässä muuta tehtävää
kuin mitä syvimmin valittaa tätä onnetonta tapahtumaa ja --
ANNA (äkkiä havahtuen). Niin, meillähän jäi kesken se asia. Kolmatta
kertaa ei pappa nyt enää tule meitä keskeyttämään. -- Äsken sinä sait
minut toisen kerran epäilemään omia epäilyksiäni -- vieläpä pyytämään
anteeksikin. Nyt minä kuitenkin olen vakuutettu, että minä lopultakin
olen ollut oikeassa. Aikomamme avioliitto on alusta aikain ollut
väärällä pohjalla. Sillä on liiaksi afäärin sivumaku. Puhdas
persoonallinen kiintymys, jonka kuitenkin tulisi olla kaiken pohjana,
on välillämme ollut toisarvoinen asia. On paras katsoa asioita
sellaisina kuin ne ovat sekä pysyä uskollisena itselleen. (Irroittaa
sormuksen sormestaan). Minä vapautan sinut täten perintöhuolista ja --
ja velvollisuudesta korjata minut.
(Ojentaa sormuksen herra Ekmanille).
HERRA EKMAN (ottaen vaistomaisesti sormuksen vastaan). Sinä puhut taas
itsesi korjaamisesta. Mutta äskenhän sinä --
ANNA (keskeyttäen). Niin, minä kielsin sen äsken, päästäkseni selville
kaikista sinun vaikuttimistasi. Totuus on kuitenkin päinvastoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Sinä olet käsittämätön ihminen, Anna!
ANNA. Niin -- sinulle käsittämätön. Siksipä onkin onnellisinta meille
molemmille, että tiemme eroavat ajoissa.
HERRA EKMAN. Mutta onko tämä enää ajoissa eroamista?
ANNA (päättävästi). On! Mitä tämän jälkeen seuraa, sen tahdon minä
yksin kantaa -- ja kantaa sen kaikesta huolimatta kunnialla.
HERRA EKMAN. Tämä on siis sinun peruuttamaton päätöksesi?
ANNA. On.
HERRA EKMAN (epäröiden). Minä en sitte todellakaan ymmärrä muuta kuin
-- (Ottaa sormuksen sormestaan ja laskee Annan eteen pöydälle, minkä
jälkeen hän kumartaen vetäytyy taaksepäin mutta pysähtyy jälleen ja
katsoo pitkistään Annaa.). Kaikki on siis välillämme nyt lopussa?
ANNA. Kaikki! Onhan meidän välillemme auennut kuilu, jonka yli on
mahdoton kulkea.
HERRA EKMAN. Tahtoisin vain vielä sanoa sinulle, Anna, että minä en
sittenkään ole tätä näin tahtonut. Mutta sinä olet minulle -- liian
ylivoimainen. (Viivytellen.) Toivoisin vain, etteivät sinun tunteesi
minua kohtaan tämän jälkeen vihaksi muuttuisi.
ANNA. Ei, sitä ne eivät tee. Ilman katkeruutta voin minä ojentaa
sinulle käteni jäähyväisiksi.
(Ojentaa kätensä herra Ekmanille, joka tämän jälkeen
vetäytyy vasemmalle.).
ANNA (tuijottaa yksin jäätyään hetken ääneti eteensä, kunnes hänen
kasvonsa saavat omituisen haltioituneen ilmeen.). Kuinka ihmeellistä!
Minä olen tänään niin paljon menettänyt -- ja kuitenkin tunnen minä
samalla voittaneeni jotakin hyvin, hyvin kallisarvoista, joka tekee
minut voimakkaaksi ja kohottaa minut ylös pimeästä aallonpohjasta.
ROUVA HALLMAN (itkettyneenä, nenäliina kädessä, tulee oikealta, sulkien
varovasti oven jälkeensä.). Nyt se on siis tapahtunut, mitä me niin
kauan olemme kauhulla odottaneet. (Katsoen pitkistään Annaan). Mutta
kuinka, Anna, sinähän näytät kuin iloitsisit!
ANNA. Niin teenkin -- tavallaan. Sillä syvän murheeni ohella on minut
vallannut suuri vapautuksen tunne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua ollenkaan.
ANNA. Minä olen ensi kerran todenteolla ollut uskollinen itselleni ja
tunnen sen johdosta itsessäni voittajan voimaa.