ANNA. -- jonka korot hän on jättänyt maksamatta ja jonka pankki sanoi
irti.
ANNA. Ei, vaan -- minä.
ROUVA HALLMAN. Sinä! Kuinka, oletko sinä sen talletusjäännöksen uhrannut
siihen?
ANNA. Olen. Kunniantuntoni ei sallinut, että vieraat ihmiset maksavat
veljeni puolesta.
ROUVA HALLMAN. Ja tietääkö Kaarlo siitä vielä mitään?
ANNA. Ei minulla ainakaan ole ollut tilaisuutta sitä hänelle sanoa.
Hänhän matkusti Helsinkiin kohta sen jälkeen kuin irtisanomisesta tuli
ilmoitus.
ROUVA HALLMAN. Hän kuuluu tänä aamuna palanneen matkaltaan. Tiedätkö,
että hän on ollut Helsingissä juuri tuon laina-asian takia?
ANNA. En. Paha vain, ettei hän ennen lähtöään siitä minulle mitään
ilmoittanut. Olisi säästynyt turhista vaivoista. Sanoiko hän teille sen
takia Helsinkiin menevänsä?
ROUVA HALLMAN. Ei, muilta minä olen sen kuullut.
ANNA. Muilta? Kuinka muilla voi siitä olla tietoa?
ROUVA HALLMAN. Herra ties kuinka! Liekö Kaarlo ennen lähtöään tullut
jollekin maininneeksi ja niin se on suusta suuhun levinnyt. Kuka ne
juorujen jäljet selvittää. Ja muuten ne kaikesta päättäen tietävät
Reinon asioista paljon enemmän kuin me luulemmekaan. Minua ihan
puistattaa ajatellessani, että joku ajattelematon tai pahansuopa menisi
niistä papallekin kertomaan.
ANNA. Senhän me toki voimme estää, sillä onhan meistä jompikumpi aina
papan seurassa.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta siitä huolimatta tämä on kuin elämistä
miinan päällä, joka voi räjähtää milloin hyvänsä. Usein tulee tätä yhtä
ja samaa asiaa seuloessani mieleen ajatus, että olisi onnellisinta, kun
Herra ajoissa korjaisi papan pois. Vaikka kauhea on sellainenkin
toivomus! (Äänettömyys). Ja sinäkin olet nyt menettänyt viimeistä
myöten säästösi. Eiköhän olisi ollut viisaampaa järjestää se asia
jotenkin toisin?
ANNA. Mamma rakas, siinä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ellen minä
olisi velkakirjaa lunastanut, olisi se peritty takausmiehiltä ja sitä
minun kunniantuntoni ei sallinut.
ROUVA HALLMAN. Niin, en ymmärrä, mikä siinä ja mikä tässä yleensäkin
olisi viisainta. (Äänettömyys) Pappakin tuntuu siellä jo heränneen.
ANNA. Mutta mikä papan nyt on uneen saanut? Eihän hän ennen ole juuri
koskaan päivällä nukkunut.
ROUVA HALLMAN. Hän oli koko yön niin levoton eikä nukkunut ollenkaan.
Hänen sydämen tilansa on viime päivinä huomattavasti heikontunut.
ANNA (ottaen kirjeen pöydältä). Tästä emme luonnollisesti puhu papalle
mitään.
(Menee kirje kädessään ruokasaliin, josta hän kohta palaa.
Samassa tulee herra Hallman oikealta).
HERRA HALLMAN (silmiään hieroen). Nukuin niin makeasti, etten sellaista
muista vuosikausiin ja sitten näin niin selkeätä unta, että herättyäni
kului ainakin viisi minuuttia, ennenkuin kykenin toden unesta
eroittamaan.
(Kaikki kolme istuutuvat pöydän ääreen).
ROUVA HALLMAN. No, ja minkälaista unta sinä näit?
HERRA HALLMAN (iloisesti). Entinen tehtaani oli olevinaan täydessä
käynnissä. Suuri höyrykone puhkui, remmit vonkuivat ja laklattivat,
uudet patenttikoneet olivat paikoillaan ja nauloja, kirkkaita kuin
hopeapuikot, tuli ihan satamalla. Minua alkoi jo suorastaan pelottaa se
vauhti ja jylinä, ja olin juuri antamaisillani käskyn seisauttaa
koneet, kun vauhtipyörä samassa hirveällä ryskeellä hajosi tuhannen
pirstaleiksi. Siihen minä heräsin ja olin vähällä pudota vuoteesta.
ROUVA HALLMAN (katsahtaen pikaisesti Annaan). Se päättyi siis
onnettomasti.
HERRA HALLMAN. Uni, niin. Mutta unethan tietävät aina päinvastaista.
Mikä unissa särkyy, se todellisuudessa eheytyy. Saattepa nähdä, se
pyörii vielä ja ennen pitkää. (Tarttuu sanomalehteen) Mitä uutta
sanomalehdet tietävät?
ANNA. En ole ehtinyt niitä vielä katsoa.
(Herra Hallman syventyy sanomalehteä tarkastelemaan).
ROUVA HALLMAN (Annalle). Varmaankin Kaarlo tulee pian täällä käymään.
-- Mitäpäs jos iltapäivällä menisimme kaikki järvelle.
ANNA. Ei, ei -- _minulla_ ei ole sinne vähintäkään halua.
HERRA HALLMAN (pudottaa, ankaran mielenliikutuksen vallassa,
sanomalehden kädestään). Mitä -- mitä herran nimessä tuo merkitsee?
ROUVA HALLMAN JA ANNA (säikähtyneinä). Mitä? Mitä siinä on?
HERRA HALLMAN (nostaen vapisevin käsin sanomalehden uudestaan eteensä,
änkyttäen). Patentti nau -- naulakoneen keksinnöstä. Mutta tuo nimi?
Katsopas sinä, Anna, näenkö minä oikein.
ANNA (kumartuu sanomalehden yli ja lukee herra Hallmanin
osoittamasta kohdasta.). "Patentti. Teollisuushallitus on insinööri
A. Saarnivaaralle myöntänyt patentin keksinnöstä, joka tietää suurta
parannusta naulateollisuuden alalla."
HERRA HALLMAN. Siis Saarnivaara. Niin minäkin sen luin.
ANNA. Kuinka tämä voi olla mahdollista?
HERRA HALLMAN (nojautuu taapäin ja painaa kädellä rintaansa).
ROUVA HALLMAN (nousten ja lähestyen miestään). Pappa, pappa, koskeeko
se taas? Ehkä se onkin vain harhauutinen.
ANNA. Niin, siinä täytyy olla joko painovirhe, nimierehdys tai joku muu
väärinkäsitys.
ROUVA HALLMAN. Ihan varmasti siinä on jotain sellaista!
HERRA HALLMAN (voipuneesti). Niin, niin, eihän juuri hevillä voi
ajatella, että kaksi henkilöä tekee samaan aikaan samanlaisen
keksinnön. Ei, ei, jotakin sotkosta siinä täytyy olla. Mutta kuinka
levottomaksi se saikaan sydämeni.
ROUVA HALLMAN. Koeta tyyntyä, rakas Eemil. Jos ottaisit niitä tippoja
ja menisit hiukan levolle?
HERRA HALLMAN. Juurihan minä nousin levolta. Ei, minä en pääse rauhaan,
ennenkuin olen saanut täyden selvyyden. Minun täytyy heti kirjoittaa
asiasta sekä Reinolle että teollisuushallitukseen -- ja pyytää vaikka
sähkösanomavastaus.
(Nousee paikaltaan ja menee oikealle. Seuraava keskustelu
Annan ja hänen äitinsä kesken tapahtuu puoleksi kuiskaten).
ROUVA HALLMAN (tuskaisesti). Mitä tämä nyt oikein tietää?
ANNA. Voi, mamma rakas, mitä minun mieleeni nyt juuri johtui!
ROUVA HALLMAN. Mitä -- mitä, rakas lapsi?
ANNA. Jos tuo sittenkin olisi se papan keksintö?
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka se olisi toisen henkilön nimissä?
ANNA. Reino -- Reino on voinut kevytmielisyydessään luovuttaa, myydä
sen toiselle.
ROUVA HALLMAN. Hyvä Jumala, olisiko se mahdollista!
(Tuskallinen äänettömyys, jonka kestäessä molemmat
naiset tuijottavat toisiinsa).
ANNA. Niin, se juolahti vain äkkiä minun mieleeni.
ROUVA HALLMAN. Mutta ei -- se ei voi sittekään olla mahdollista! Niin
huonoa meidän ei pidä toki Reinosta uskoa. Ei, joku nimisekaannus siinä
täytyy olla.
ANNA. Sydämestäni soisin, että niin olisi.
ROUVA HALLMAN. Kuule, jospa sinäkin kirjoittaisit tämän illan postiin
tuosta asiasta jonkun sanan Reinolle.
ANNA. Sen minä teen ja siitä tuleekin tuima kirje. Peittelemättä
sanon minä hänelle totuuden ja minkä kamalan tilanteen hän
kevytmielisyydellään on saanut täällä kotona syntymään.
ROUVA HALLMAN. Elä häntä poloista huoli sentään kovin rusikoida.
ANNA. Eikö häntä tähän saakka ole tarpeeksi hemmoteltu!
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta Reinon luonne, näetkös, ei kestä
ankaruutta.
ANNA. Siksi että hänet on lapsesta pitäen sellaiseksi totutettu.
ROUVA HALLMAN (kyyneliin puhjeten). Hyvä Jumala, rupeammeko mekin tässä
toisiamme soimaamaan!
ANNA (heltyen). Rakas mamma, suokaa anteeksi tylyt sanani. Enkähän minä
sitä paitsi teitä erikoisesti tarkoittanut. Yhtä syyllisiähän me kaikki
olemme Reinon hemmotteluun.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, herra paratkoon. Ja nyt saamme siitä kaikin
kolmin hedelmät korjata. (Kuivaa kyyneleensä ja nousee). Mutta täytyy
käydä päivällispuuhiin ja lykätä nämä ikävyydet taas toistaiseksi
syrjään.
ANNA (myös nousten). Mamma, levätkää te, minä huolehdin Sohvin kanssa
päivällisestä.
ROUVA HALLMAN. Mutta entäs kirjeesi Reinolle?
ANNA. Minä ehdin sen kyllä päivällisenkin jälkeen.
ROUVA HALLMAN. No niin, minä lähden sitten ottamaan lavasta sallattia.
Se on pieni yllätys papalle, joka niin kovin pitää sallateista.
(Menevät yhdessä vasemmalle).
HERRA EKMAN (Tulee ulkoa ja yrittää oikealle, mutta palaa ja katsahtaa
ruokasaliin). Hyvää päivää, Anna!
ANNA. Kas Kaarlo! Päivää! (Tulee saliin, yllään valkoinen
talousesiliina ja tervehtii Herra Ekmania) Sinä olet ollut Helsingissä?
HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Kai setä ja täti ovat kotona?
ANNA. Kyllä. Pappa valmistaa tuolla huoneessaan paria kirjettä. Tee
hyvin ja istu.
(Istuutuvat pöydän ääreen toisiaan vastapäätä.
Kiusallinen äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Kuinka somalta sinä näytät tuossa valkoisessa
esiliinassasi!
ANNA. Hm!
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Muuten -- terveisiä veljeltäsi.
ANNA (säpsähtäen). Kuinka! Oletko sinä tavannut Reinon?
HERRA EKMAN. Kyllä.
ANNA. Helsingissäkö?
HERRA EKMAN. Niin.
ANNA. Hän on siis yhä siellä, vaikka -- vaikka hän jo hyvän aikaa
sitten kirjoitti papalle menevänsä entiseen kesäharjoittelupaikkaansa?
HERRA EKMAN. Hän lähtee sinne kyllä. (Innostuneesti) Muuten, Anna, minä
olen tähän saakka ollut väärässä käsityksessä veljestäsi.
ANNA (jännittyneenä). Millä tavalla väärässä -- ja miten sinä nyt olet
toiseen käsitykseen tullut?
HERRA EKMAN (vakuuttavasti). Veljesihän on kyky -- todellinen kyky.