ANNA. Mitä?
ROUVA HALLMAN (hellästi varoittaen). Anna, kuule, sinun ei pidä
kuunnella noita mielijohteitasi! Avioliitostasi Kaarlon kanssa riippuu
niin paljon.
ANNA. Kuinka niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. No, ajattele nyt: meidän asemaamme joutunut perhe -- ja
Kaarlon asemassa oleva mies.
ANNA (katkerasti). Mutta, mamma, otatteko te todellakin asian siltä
kannalta? Että minä siis olen jonkunlainen vaihtokalu, jonka avulla
kohotetaan perheemme yhteiskunnallista arvoa. Tämä ei todellakaan tee
houkuttelevaksi edessäni olevaa askelta.
ROUVA HALLMAN. Rakas lapsi, kuinka sinä nyt sanoistani teit tuollaisen
johtopäätöksen? Että sinä vaihtokalu? Herra varjelkoon!
ANNA. Ja ehkä Kaarlokin kuvittelee tekevänsä sankarityön ottaessaan
minut. _Korjatessaan_ minut.
ROUVA HALLMAN (päätään pudistaen). Todellakin sinä, Anna, olet tänään
tasapainostasi poissa.
(Äänettömyys. Rouva Hallman jatkaa käsityötään, vilkaisten
silloin tällöin Annaan, joka käsi poskella tuijottaa eteensä).
ANNA (puolittain itsekseen). Eiköhän tässäkin ole mukana muita
tekijöitä kuin -- kuin puhdas persoonallinen rakkaus?
ROUVA HALLMAN. Anna, sinä olet väsynyt ja ärtyisällä mielellä. Muutoin
ei mieleesi tulisi tuollaisia tutkailuja.
ANNA (hajamielisesti). Voipa olla. (Hetken kuluttua havahtuen) Mutta
minunhan on aika lähteä toimeeni.
ROUVA HALLMAN. Varro vielä hetkinen, pappa valmistaa siellä kirjettä
sinun matkaasi. Se on varmaankin siinä paikassa valmis.
ANNA. Pappa parka ahertaa niin ahkerasti sen keksintönsä kimpussa.
Mutta varmaankin hän on onnellinen omassa mielikuvamaailmassaan.
ROUVA HALLMAN. Tiedätkö, hän on saanut nyt työnsä valmiiksi ja lähettää
paperit Reinolle teollisuushallitukseen toimitettavaksi.
ANNA (vilkastuen). Niinkö? Mitä te, mamma, luulette siitä keksinnöstä?
ROUVA HALLMAN. Hm, minä niin vähän ymmärrän niistä asioista. Kovin
fantastiselta se vain vaikuttaa, koko tuo papan homma. Ajattele, hän
luulee keksineensä sellaisen koneen, joka valmistaa -- kuinka se nyt
olikaan -- niin, taisi olla kaksinkertaisen määrän nauloja samassa
ajassa ja oliko se myös samalla voimalla kuin tähän asti käytetyt
koneet. Ja sitten hän kuvittelee panevansa sen entisen tehtaansa
uudelleen käyntiin.
ANNA. Mutta sehän olisi suuremmoista! Ja miksei se voisi olla
mahdollista? Pappa on kyllä aika fantasti, mutta -- eivätkö ne juuri
fantastit saa aina jotakin uutta aikaan? Äskettäinhän minä luin
jostakin, että se on mielikuvitus, joka maailmaa hallitsee. -- Mutta,
mutta -- sen toteuttamiseen tarvitaan rahaa, paljon rahaa ja kuinka
pappa konkurssintehneenä voi sitä hankkia?
ROUVA HALLMAN. Hän uskoo Reinon sen kaiken panevan toimeen.
ANNA. Reinon! _Sitä_ tietä ei asiasta varmastikaan mitään tule.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Niin, niin. Jumala tiennee, mitä siitä Reinon
asiastakin lopuksi tulee. Tiedätkö, minä koetin pappaa äsken
valmistella, kuten me kerran sovimme, mutta pitkälle ei minulla ollut
sydäntä mennä. Ja nyt on pappa saanut päähänsä, että Reino aikoo meille
iloista yllätystä tulemalla piakkoin valmiina insinöörinä kotiin.
ANNA. Pappa poloinen! Kerran täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi ja --
kuinka kestää hänen sydämensä sen?
ROUVA HALLMAN. Minua ihan kauhistaa sitä ajatellessani. Mutta -- ehkä
Reinon asiat eivät sittekään ole niin huonosti kuin me kuvittelemme.
ANNA. Ainakaan ei hän tänä keväänä valmistu -- eikä vielä
seuraavanakaan, siitä minä olen varma. Kuinka hänen asiansa todella
ovat, siitä saamme toivoakseni pian tiedon.
ROUVA HALLMAN. Mitenkä niin tiedon?
ANNA. Enkös sitä teille kertonutkaan? Minähän kirjoitin äskettäin
Helsinkiin entiselle luokkatoverilleni Selma Hällströmille --
muistatteko, hänhän oli meillä kerran kesää?
ROUVA HALLMAN. Muistan, muistan.
ANNA. Kirjoitin hänelle ja pyysin hänen kaikessa hiljaisuudessa
ottamaan tarkan selvän kaikista Reinon asioista, millä kannalla hänen
opintonsa ovat, miten hän elää ja niin poispäin.
ROUVA HALLMAN. No, ja vastausta ei ole vielä kuulunut?
ANNA. Ei se olisi vielä ehtinytkään. Mutta muutaman päivän kuluttua se
varmasti saapuu. Oh, minua jo pelottaa sitä ajatellessanikin. Olemme
tehneet väärin salatessamme papalta totuuden ja antaessamme hänen uskoa
Reinon kirjeisiin. Sillä hummannut Reino siellä pääasiassa on, siitä
minä olen vakuutettu.
ROUVA HALLMAN. Mutta oletko sinä sitten saanut joitakin varmoja
tietoja? Itsehän hän kirjoittaa aina niin kauniisti papalle.
ANNA (hiljaisella vavahtelevalla äänellä). Mamma, minä olen teiltäkin
salannut osan asioita, mutta nyt minun täytyy se kumminkin sanoa.
ROUVA HALLMAN (säikähtyneenä, alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi).
Herra Jumala, mitä sinä tarkoitat?
ANNA. Reino on kuluttanut paljon enemmän rahoja kuin te luulettekaan.
Sen opintolainansa, jossa Kaarlokin on takaajana, on hän ensinnäkin jo
aikoja sitten kuluttanut loppuun.
ROUVA HALLMAN. Mutta millä hän sen jälkeen olisi toimeen tullut?
ANNA. Minun on täytynyt toimittaa hänelle rahoja.
ROUVA HALLMAN. Sinun?
ANNA. Niin, monet kerrat -- en ole voinut kieltäytyä, kun hän niin
hädissään ja hyvin lupauksin on puoleeni kääntynyt.