HERRA HALLMAN. Niin, tänä aamuna, kun odotuksestani huolimatta en
taaskaan saanut häneltä kirjettä, juolahti se äkkiä mieleeni. Poika on
päättänyt meidät yllättää. Niin, niin, sitä tämä pitkä vaikeneminen
varmastikin tietää. Reinolla onkin aina ollut taipumusta tuollaisiin
veitikkamaisuuksiin. (Rouva peittää nenäliinalla silmänsä). Mutta mitä,
Katri? Itketkö sinä? Todellakin -- onko tässä jotakin itkemisen syytä
vai?
ROUVA HALLMAN. Ei, ei, pappa. Mieleni vain heltyi muistellessani,
kuinka herttainen hän noine pikku veitikkamaisuuksineen oli poikasena.
HERRA HALLMAN. Niin oli. -- Kuinka nopeasti vuodet sentään vienevät.
Tuntuu kuin olisi ollut eilen, kun hän vielä polvellani kiipeili. Ja
nyt jo insinööri siinä tuokiossa. Insinööri Reino Hallman. Hm!
(Sytyttää sikarin ja nousee kävelemään). Syksyllä, syksyllä on tehtaani
jälleen käynnissä, jos kaikki käy laskelmieni mukaan. Ja miksei kävisi,
kun miehen tahto kerta niin määrää. Mikä nautinto nähdä jälleen
savupiipusta, jonka huipulta minä kerran, tehtaani juuri valmistuttua,
niin voitokkaana ympäristöä silmäilin -- nähdä jälleen tuon piipun yllä
ainainen savupilvi, nähdä vauhtipyörien kiitävän ja kuulla remmien
vonkuvan. Koneitten keskellä työmiehet kukin paikallaan ja konttorissa
pulpettien ääressä keskeytymätön kynänrapina ja laskukoneen raksutus.
Kaikkialla kuumeinen into ja jännitys. Mikä elähdyttävä, uudesta
synnyttävä voima tuossa kaikessa! Tätä uneksien, tätä odottaen olen
kyennyt nämä viimeksi kuluneet vuodet elämään ja tuon keksintöni
hyväksi työskentelemään. Nyt on käsissä aika, jolloin vuosien unelmat
astuvat todellisuuteen.
ROUVA HALLMAN. Pappa rakas, sinä vedät taas niin intohimoisesti
sikaria, vaikka lääkäri on sinua siitä varoittanut.
HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun
mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun
sikarinpätkääni!
ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa
minut aina niin levottomaksi.
HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää.
Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi
lääkärien sääntöihin. Ja muutoin -- tuo ihmissydän on varsin omituinen
kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat
tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii
siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta
kohta kun uudet suunnitelmat -- ja tämä keksintö ennen kaikkea --
avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä
yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen
käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat
luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen)
Mutta missä Anna on?
ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja
pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun
postiaikakin on kohta käsissä.
HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan
parin.
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo
kihloissa.
HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti
mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.
ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin
toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.
HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian
mallikelpoinen -- ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan
olla liian mallikelpoinen?
HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee
ihmisen itsekylläiseksi.
ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta.
Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?
HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme
joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen
mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.
ROUVA HALLMAN. Mutta pappa -- kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä
olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei
sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.
HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa
sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman
siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen
puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.
ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi.
Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.
HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä,
jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin
henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää,
että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys,
niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin,
on minua sentään usein vaivannut.
ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän
Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.
HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen
ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?
ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.
HERRA HALLMAN. Kuinka suureksi se lienee tähän mennessä kasvanut? En
ole pitkiin aikoihin muistanut koko säästön olemassaoloa.
ROUVA HALLMAN. Vuoden vaihteessa se oli hiukan yli kahdenkymmenen
tuhannen.
HERRA HALLMAN. Hm, kaksikymmentä tuhatta. Eihän se mikään suuren suuri
perintö ole, mutta kuitenkin jotain tänä aikana, jolloin raha on
kallista. Muutoin toivon ja uskon ennen pitkää voivani tämän Annan
perinnön lisätä vähintäänkin kaksinkertaiseksi. Silloin hän on tunteva
asemansa tulevassa kodissaan paljon itsenäisemmäksi. Ja tuo
itsenäisyyden tunto -- se on kaiken varalta hyvä juuri Annalle.
Sitäpaitsi tunnen olevani hänelle velkaa, puhdasta rahallista velkaa.
Ja velka on aina maksettava.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, kuinka ahtaalla olisimmekaan nämä vuodet
olleet ilman Annaa. Ilman Annaa ja Sohvia. Kuinka masentavalta
tuntuukaan, että Sohvin on joskus täytynyt ostokset maksaa omista pikku
säästöistään. Nytkin on talouskassamme ihan tyhjä eikä kauppias ole
luvannut tavaraa laskuun, ennenkuin --- (keskeyttää huomatessaan, että
herra Hallman on painunut kokoon ja tuijottaa tylsästi eteensä). Mutta
pappa, mikä sinun on? Ottiko taas sydämestä? (Nousee ja lähestyy herra
Hallmania, taputtaen häntä hellävaroin hartioille).
HERRA HALLMAN (sopertaen). Reino -- Reino saattaa kaiken ennalleen --
ennalleen. Uskothan niin, Katri?
ROUVA HALLMAN. Uskon, uskon, rakas Eemil. -- Haenko sinulle niitä
tippoja?
HERRA HALLMAN (kohentautuen). Ei, se on jo ohi. -- Niin, niin, kaikki
palautuu ennalleen eikä ainoastaan ennalleen, vaan -- vaan suurempana
ja vauhdikkaampana. Niin, mamma, ja sitten me Reinon kanssa palkitsemme
korkojen kanssa Annat ja Sohvit. (Kelloaan katsoen) Mutta nyt minä
menen pistämään Reinolle kirjeen, että Anna vie sen mennessään postiin.
Reino saa näet toimittaa nämä paperit teollisuushallitukseen -- sekä
muutenkin ryhtyä alustaviin toimiin tehtaan käyntiin saattamiseksi.
(Ottaa paperit ja lähtee oikealle).
ROUVA HALLMAN. Etkö sinä ehtisi toimittaa niitä huomennakin? Panisit
nyt sen sijaan levolle.
HERRA HALLMAN. Suotta sinä, mamma, minun sydäntäni pelkäät, se kestää
ja tulee tästä puolin yhä paremmin kestämään. Levolle en voi laskeutua,
ennenkuin nämä paperit ovat matkalla -- nämä uuden tulevaisuuden
tuumat.
(Ulkoa kuuluu Annan ja herra Ekmanin lähenevä puhelu).
ROUVA HALLMAN (ikkunaa lähestyen). Siellä Anna ja Kaarlo palaavat juuri
järveltä.
HERRA HALLMAN. Sano Annalle, ettei hän lähde, ennenkuin minun kirjeeni
joutuu hänen matkaansa.
(Menee oikealle).
ROUVA HALLMAN (puhuen ikkunasta pihalle). Noo, onnellisestiko teitä
uusi venhe kantoi?
HERRA EKMAN (pihalta). Mainiosti!
ANNA (pihalta). Ja siellä oli niin ihanaa, varsinkin Koivusaaressa.
Ensi kerralla täytyy papan ja mammankin lähteä ja sitten juomme
saaressa kahvia. Eikö niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä. Mutta tulkaahan nyt sisään saamaan kuppi
kahvia.
HERRA EKMAN. Kiitos, mutta minun täytyy joutua jo kotiin.
ANNA (edelleen pihalta). Voithan sinä nyt vielä hetkeksi tulla sisälle.
SOHVI (tulee vasemmalta ja kokoo pöydältä kahvivehkeet.).
ROUVA HALLMAN. Onhan kahvi vielä lämmintä?
SOHVI. On.
ROUVA HALLMAN. Sohvipa tuo sitten nuorille -- ja minulle myös, jos
pannussa riittää.
SOHVI. Entäs patruunalle?
ROUVA HALLMAN. Hänellä on kiireellistä kirjoittamista.
SOHVI. Voi, voi, sitä patruunaa, kun ihan siihen paikkaan itsensä
näännyttää. (Menee tarjottimineen vasemmalle. -- Etehisen ovesta
tulevat Anna, jolla on päässään kesähattu, ja hänen perässään herra
Ekman, noin kolmenkymmenen vuotias, hyvinvoipa ja huolellisesti puettu
mies.).
HERRA EKMAN. Niin, välttämättä täytyy tädinkin tulla ensi kerralla
mukaan, niin, ja sedän myös.
(Kaikki asettuvat pöydän ympärille.).
ANNA (kurkistaen herra Ekmanin jalkoihin, veitikkamaisesti). Muistitko,
varoa, että housujesi saumaukset tulivat kohdalleen?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna!
HERRA EKMAN. Niin, tiedättekö, täti, Anna on ollut tänään hyvin
pahankurinen. Muun muassa keikutti hän paluumatkalla venettä, niin että
minä jo todella pelkäsin kaatuvamme.
ANNA. Täytyihän minun, kun _sinä_ kerran et keikuttanut, kuten
minä odotin.
HERRA EKMAN. Odotit?
ANNA. Niin, saadakseni pelosta huutaa.
HERRA EKMAN (väkinäisesti naurahtaen). Mutta olipas sekin päähänpisto!
ANNA. Sitten minun halutti nähdä, kuinka lähellä sinussa on pelko
ja -- toiseksi minun halutti nähdä housunsaumaustesi joutuvan
epäjärjestykseen.
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, mitä tuo nyt on!
ANNA. Ja molemmat toivomukseni täyttyivät.
HERRA EKMAN. Mutta huusinkos minä?
ANNA. Sitä nyt vielä olisi tarvittu! Riitti kun kasvosi olivat pelosta
vääristyneet. (Sormensa kohottaen) Ritari!
HERRA EKMAN (kohauttaa olkapäitään).
ROUVA HALLMAN. Mikä sinuun, Anna, tänään on oikein mennyt?
SOHVI (tulee vasemmalta kahvitarjotinta kantaen).
ANNA. Mutta mikäs se Sohviin on tänään mennyt, kun palasi äsken kylältä
niin vihaisen näköisenä, etten minä muista Sohvia koskaan sellaisena
nähneeni?
SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Kun on maailmassa niin paljon
hulluja ihmisiä, niin täytyy välistä siivonkin suuttua.
ROUVA HALLMAN (levottomana). Ei kai Sohvi kauppiaan kanssa
riitaantunut?
SOHVI. Hänestä minä nyt viisi! Mutta kun suutari Mäkelä keskellä tietä
kävi taas minun kimppuuni.
(Kaikki naurahtavat.).
ANNA. Sohvi on siis ainutlaatuinen nainen maailmassa, kun suuttuu
kosinnasta.
HERRA EKMAN. Todellakin.
SOHVI. Mokomakin kosinta! Kun se edes suoraan pyytäisi niitä muutamaa
tuhatta markkaa, jotka minä elämäni varrella olen onnistunut
säästämään, niin sitten en puhuisi mitään. Mutta ruvetapas nyt
ikämiehen tosissaan kosimaan. Eikä usko sitten edes kerralla. Mutta
kuuli se tällä kertaa kunniansa.
ANNA. Mutta onko Sohvi sitten niin ihan varma, että hän yksinomaan
juuri rahojen vuoksi kosii? Ehkäpä hän on hyvinkin mieltynyt itse
Sohviin?
HERRA EKMAN. Niin todellakin. Ja eikö Mäkelä ole kunnon mies?
SOHVI. Rahat sillä on mielessä eikä mikään muu. Milloinka sellainen
ihme olisi tapahtunut, että minun ikäistäni raajarikkoa olisi muun
vuoksi kosittu? Ja tiedänhän minä sen muutenkin. Onhan minulla silmät
päässäni ja järkeäkin aina kotitarpeeksi.
(Menee vasemmalle.).
ROUVA HALLMAN (ottaen kahvia). Kyllä kai Sohvi on oikeassa. Mutta
ottakaa kahvia ennenkuin se kokonaan jäähtyy.
ANNA (kahviaan hämmentäen miettivästi). Niin, Sohvi on varmasti
oikeassa. Mutta katsovatkohan rikkaat perijättäret, joiden ympärillä
tungeksii kosijoita, yhtä kylmästi asiain ytimeen? Varmaankin niistä
hyvin monet pettävät itseään kuvittelemalla, että tuo kosijain joukko
häärää heidän ympärillään heidän itsensä vuoksi. Ja ovat poloiset vielä
mairiteltuja siitä.
HERRA EKMAN. Hm, on aina uskallettua mennä kenenkään motiiveja
tuomitsemaan.
ANNA. Mutta näkeehän sen niin selvästi. On sekä ulkomuodoltaan että
lahjoiltaan sangen vähäpätöinen perijätär ja on toinen köyhä neitonen,
joka molemmissa suhteissa on edellistä päätään pitempi. Kuitenkin
kosijat sivuuttavat hänet parveillakseen perijättären ympärillä. Voiko
silloin motiiveista epäillä?
ROUVA HALLMAN. Semmoistahan se nyt kerta kaikkiaan on tämä maailman
meno.
ANNA. Mutta se on halpamaista, kerrassaan inhottavaa menoa se
sellainen!
ROUVA HALLMAN. Mutta, hyvä lapsi, mihinkä siitä pääsee, perijättärellä
on nyt kerran hänen perintönsä --
HERRA EKMAN. Niin, todellakin, mihinkä siitä pääsee. Maailman meno on
otettava sellaisena kuin se on.
ANNA. Minä olen usein kuvitellut, kuinka minä menettelisin, jos olisin
rikas perijätär ja jos minä tuntisin rakkautta johonkin kosijoistani.
ROUVA HALLMAN JA HERRA EKMAN. No kuinka?
ANNA. Minä asettaisin hänet koetukselle. Saattaisin hänet jollakin
tavoin siihen varmaan luuloon, että minulla ei ole odotettavissa mitään
perintöä tai, jollei muu auttaisi, lahjoittaisin perintöni pois.
ROUVA HALLMAN. Niin, kuvitella kyllä voi sellaista, mutta tokkohan
sinäkään käytännössä niin menettelisit?
ANNA. Varmasti menettelisin.
HERRA EKMAN. No hyvä, mutta entäpä jos sinä siten menetellen
kadottaisitkin kosijan, johon jo itsekin olisit rakastunut.
ANNA. Kas siinäpä juuri toteutuisikin minun tarkoitukseni. Kävisi
selville, että hän onkin kosinut minua rahojen vuoksi ja silloinhan
olisi pelkkä onni minulle, että pääsisin liittämästä elämääni hänen
elämäänsä.
HERRA EKMAN. Mutta rakkautesi häneen?
ANNA. Saisi sammua -- ja se sammuisikin tietysti heti, kun hänen
motiivinsa siten olisivat minulle paljastuneet.
ROUVA HALLMAN. Mutta eiköhän tuollainen romantiikka johtaisi lopulta
sentään onnettomuuteen.
HERRA EKMAN. Kun leipä loppuu, niin rakkauskin loppuu. Miksi siis
halveksia aineellisia arvoja.
ANNA. Sellaisesta leipärakkaudesta minä en tahdo tietää! (Kiivaasti)
Avioliitto _ei voi_ muodostua onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
jos kummaltakaan puolen on ollut pienimpänäkään tekijänä joku muu kuin
persoonallisesta taipumuksesta johtunut puhdas rakkaus. Jos minä vain
jotakin muuta huomaisin, niin pitäisin velvollisuutenani rikkoa ajoissa
välit.
HERRA EKMAN. Hm!
ROUVA HALLMAN. Puhdasta ihannetta on missään asiassa vaikea saavuttaa.
ANNA. Mutta mikään ei estä meitä joka asiassa pyrkimästä niin pitkälle
kohti ihannetta kuin suinkin päästä jaksamme.
(Äänettömyys.).
HERRA EKMAN (kelloonsa katsoen). Kas kuinka aika rientää. Minun täytyy
oikopäätä lähteä kotiin, siellä kun on tänään oppilas yksinään
apteekissa. (Nousten) Näkemiin, täti! Näkemiin, Anna!
(Menee vasemmalle).
ROUVA HALLMAN (Annalle, hellästi toruen). Nyt sinä esiinnyit hyvin
epäedullisesti Kaarlon silmissä. Etkö huomannut, että hän oli hiukan
loukkaantunut?
ANNA (ärtyisesti). Entäpä sitten! Eikö ole hyvä, että hän ajoissa näkee
minut oikeassa valaistuksessa -- sellaisena kuin minä olen.
ROUVA HALLMAN. Oikeassa valaistuksessa? Mutta tuollainenhan sinä et ole
koskaan ennen ollut.
ANNA (purskahtaa itkuun, kietoo kätensä rouva Hallmanin ympärille ja
nojaa päätään hänen olkaansa). Mamma kulta, kun voisin tyhjentää teille
koko sydämeni!
ROUVA HALLMAN (Annaa hyväillen). Rakas lapsi, tee se! Äidin sydän
kykenee niin paljon ymmärtämään.
ANNA. Mutta minä en voi. En ole vielä itsekään selvillä itsestäni.
Tunnen vain, että jotakin uutta minussa on syntymässä.
ROUVA HALLMAN. Ettei se vain johtaisi välien rikkoutumiseen Kaarlon
kanssa?
ANNA. En tiedä vielä, mihin se johtaa.
ROUVA HALLMAN. Hän jäi selvästikin hautomaan jotakin mielessään. --
Sinä ärsytit häntä siis jo järvellä?
ANNA. Niin, minua rupesi yhtäkkiä niin omituisesti ärsyttämään se, että
Kaarlo joka tilanteessa, yksinpä siinä soutaessaankin, tahtoo olla
niin, kuinka sanoisin -- _mallikelpoinen_.
ROUVA HALLMAN. Mallikelpoinen!
ANNA. Niin juuri. Aivan tarpeettoman mallikelpoinen. Ja valmis. Istua
veneessä soutamassa ja varoa visusti, että housujen saumaus (osoittaa
käsillään) on kohdallaan kuin viivottimella vedettynä, mansetit ja
kravatit ihan prikulleen oikealla sijallaan -- tuossa kaikessa on
jotakin -- jotakin, jota minä en voi sietää.
ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa siinä on? Sehän todistaa vain
huolellista mielenlaatua.
ANNA (omaa ajatusjuoksuaan seuraten). Ja sitten hän pelkäsi niin
hirveästi, kun minä keikutin venettä. _Sitä_ minä en olisi
mitenkään suonut näkeväni. Taikka ehkä sittenkin oli parempi, että näin
sen -- _ajoissa_.