Keisarinnan kuolema.
Keisarinna Elisabet ajatteli usein kuolemaa, mutta hän ei pelännyt
sitä. Olemme nähneet, kuinka hän sotien ja ruttotautien aikoina riensi
uhmaamaan vaaraa ja että hän matkoillaan ei koskaan väistänyt vaaraa.
Hänen makuuhuoneessaan Korfun linnassa oli kaksi runoa, jotka hän itse
oli kirjoittanut ja panettanut yksinkertaisiin puupuitteisiin. Toinen
niistä kuului:
"Gerüstet sein wie für die letzte Reise
Allstündlich ohne sorgendes Bedenken,
Das ist vielleicht die einzig rechte Weise
Der Götter Segen auf ein Haupt zu lenken.
Was du ersehnst, das wird dir ewig fliehen,
Was du beweinen kannst, verlierst du auch.
Die Huld des Schicksals wird nur frei verliehen,
Und suchst du sie, verweht sie dir im Hauch!
Es liegt ein Fluch auf allem ird'schen Trachten,
Und was er hält, das ringt sich nicht mehr los.
Doch lernst du lächelnd Glück und Glanz verachten,
Dann sinkt dir ihre Fülle in den Schoss".
(Olla varustettuna kuin viimeistä matkaa varten joka hetki ilman
surevaa arvelua, se on kai ainoa oikea tapa ohjata itselleen jumalien
siunaus. Se, mitä ikävöit, on aina pakeneva sinua; mitä voit itkeä,
senkin kadotat...Kohtalon suopeus suodaan vain vapaasti, ja jos sitä
etsit, haihtuu se sinulta ilmaan! Kaikessa maallisessa pyrkimyksessä
on kirous, ja mitä se pitää, se ei enää pääse irtautumaan. Mutta jos
opit hymyten halveksimaan onnea ja loistoa, silloin niitten ylellisyys
lankeaa helmaasi.)
Puhuessaan kuolemasta hän aina lausui:
"Olen valmis kuolemaan. Toivon vain, että en joutuisi kärsimään paljon
enkä kauan".
"Kuolonajatus jalostaa mieltä, niinkuin puutarhuri kitkee rikkaruohon
kulkiessaan puutarhassa", hän kerran lausui kreikkalaiselle
luennoitsijalleen. "Mutta tämä puutarhuri tahtoo olla yksin ja suuttuu,
kun uteliaat häntä tirkistelevät. Sen tähden pidän auringonvarjon
taikka viuhkaa kasvoillani, sillä tahdon, että hän saa työskennellä
rauhassa".
Aavistus sanoi hänelle, että hän kuolisi luonnottoman kuoleman. Hän
luuli joutuvansa päättämään päivänsä merellä. Kävellessään rannalla
tai laivansa kannella hän saattoi sanoa luennoitsijalleen taikka
hovinaisilleen:
"Olen aina oleva meren oma, tiedän kuuluvani sille. Ollessamme kovassa
tuulessa merellä, sidotan itseni kiinni tuoliin. Teen siten siitä
syystä, että aallot houkuttelevat minua niinkuin ne houkuttelivat
Odysseystä".
"Tiedän, että mikään ei voi estää minua vastaanottamasta kohtaloani
sinä päivänä, jona minun täytyy se kohdata", hän lausui muutamia vuosia
ennen kuolemaansa. "Kaikkien ihmisten täytyy määrättyyn aikaan taipua
vastaanottamaan kohtalonsa, joka kauan ummistaa silmänsä, mutta kerran
kuitenkin huomaa meidät. Mitä siitä, jos hukkuisin? Kansa sanoisi:
Miksikä meni merelle? Miksikä matkusti ylipäänsä talvella -- hän, joka
lisäksi oli keisarinna? Miksi ei pysynyt Hofburgissa? -- Mutta ehkäpä
elämäni loppu on oleva vieläkin hämmästyttävämpi -- keisarinnallekin!
Ihmisten varmuus ja ylpeys saavat usein korvapuustin kohtalolta. Jos
jotakin semmoista minulle tapahtuisi, korvaisi se minulle paljon".
Keisarinnan toivon piti toteutua. Hän kuoli vieläkin
hämmästyttävämmällä tavalla, kuin maailma taikka hän itse olisi osannut
aavistaakaan.
Elämä oli auennut hänelle keväisenä idyllinä, se päättyi
murhenäytelmänä.
Vainajien muistojuhlassa marraskuun 2 päivänä 1897 hän yhdessä
puolisonsa kera meni Wienin Kapusinilaiskirkkoon, missä yhdessä
rukoilivat poikansa arkun ääressä.
Jonkun ajan kuluttua hän lähti Itävallasta ja meni ranskalaiseen
Biarritzin kylpypaikkaan, missä viipyi kaksi kuukautta. Hän tuotti
Ranskan hallitukselle useita vaikeuksia, kun hän pitkillä kävelyillään
meni Ranskan ja Espanjan välisen rajan poikki ja kun -- aivan vastoin
hänen tahtoaan -- täytyi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen
tämän rajaseudun ryöväreiltä.
Liikuttava tapaturma oli äsken temmannut elämästä hänen nuorimman
sisarensa. Alenconin herttuatar oli Ranskan ylhäisön eräitten naisten
kera toimeenpannut keväällä vuonna 1897 hyväntekeväisyysmyyjäiset
eräässä vasta rakennetussa parakissa Parisissa. Neljän aikaan
iltapäivällä toukokuun 4 päivänä 1897 yht'äkkiä räjähti lamppu,
jonka piti valaista eläviä kuvia. Tuli tarttui oviverhoon, ja kun
ovet avattiin ihmisten päästämiseksi ulos, niin yht'äkkiä kaikki oli
liekkien vallassa.
Satakolmetoista henkeä kuoli liekkeihin. Niitten joukossa oli myöskin
Alenconin Sophie, Baierin Ludvig II:n entinen morsian. Hänen ruumiinsa
löydettiin myöhemmin ja todennettiin. Mutta jo heti tulipalon jälkeen
tiedettiin, että hänen oli täytynyt joutua tuhon omaksi, sillä hänen
vihkimäsormuksensa oli löydetty raunioista.
Neapelin kuningatar ja Tranin kreivitär Mathilda olivat nyt ainoat
elossa olevat keisarinnan sisaret.
Näistä Mathilda oli häntä lähinnä. Hän oli sielultaan ja maultaan
Elisabetin kaltainen, hänkin karttaen maailmaa ja voiden parhaiten
viettäessään liikkuvaista matkailijanelämää. Kylpypaikoissa ja
hotelleissa hän kätkeytyi vaatimattoman "Neiti Nelly Schmidt'in" nimen
suojaan.
Elämänsä viimeisen joulun keisarinna Elisabet vietti Parisissa
sisarensa kanssa. Mutta ankara ischias-kohtaus pakoitti hänet
kiiruhtamaan matkaansa etelään. Uudenvuoden iltana hän sen tähden
lähti Marseilleen, mistä huvilaivansa Miramar vei hänet ja Tranin
kreivittären San Remohon.
Siellä he olivat yhdessä pari kuukautta. Maaliskuun 1 päivänä he
molemmat matkustivat Turinin kautta Territet'iin Sveitsiin, missä
sisarukset erkanivat koskaan enää tapaamatta toisiaan.
Aikaisempina vuosina Elisabet oli usein oleskellut Genève-järven
seuduilla, ja hän palasi mielellään paikkoihin, jotka hyvin tunsi.
Territetistä hänen oli tapansa joka päivä mennä rautatiellä Glioniin ja
sieltä jalkaisin vielä korkeammalla olevaan Mont de Caux'hon ainoastaan
hovinaisen taikka erään nuoren miehen, Fredrik Barkerin, saattamana,
joka oli hänen viimeinen lukijansa.
Oltuaan kuusi viikkoa Sveitsissä hän lähti Kissingeniin, missä sai
vieraakseen puolisonsa.
Kaksi kuukautta myöhemmin hän saapui Wieniin, missä keisari otti hänet
asemalla vastaan ja saattoi hänet Lainziin, missä hän viipyi kaksi
viikkoa.
Hänen elämässään oli tuskin ollut yhtään semmoista aikaa, jolloin
hän olisi ollut lähempänä mielipuolisuuden rajaa kuin nyt.
Synkkämielisyyden harso painui hänen ylitseen yhä taajempaan, hänen
katseensa oli harhaileva ja levoton, ja piirteet hänen suunsa ympärillä
olivat tulleet katkeriksi ja jyrkiksi.
Hänen ruumistaan raatelivat hirveät hermotuskat eikä hän saanut lepoa
yöllä eikä päivällä. Kun puheli hänen kanssaan, voi nähdä hänen
laihojen käsiensä vapisevan ja kuihtuneiden kasvojensa kalpenevan
hänen ponnistaessaan voimiaan kestämään ruumiillisia tuskiaan. Hän ei
sietänyt enää juuri ketään ihmistä läheisyydessään. Yksinpä miehensä,
lastensa ja lastenlastensa tapaaminen kiusasi häntä.
Heinäkuun 2 päivänä hän lähti Ischliin miehensä, Valerian ja
tyttärenlastensa kera viettämään, kuten tavallista, keisarin
syntymäpäivää mainitussa linnassa. Heinäkuun 18 päivä oli ainoa päivä
vuodessa, jolloin hän luopui surupuvustaan, ja sinä päivänä oli
keisariparin tapana yhdessä käydä kirkossa. Mutta tänä vuonna hän
lähti jo ennen sitä matkalle, mennäkseen lääkärien neuvosta Hessenin
Nauheimiin.
Viikkoa ennen oli Itävallan ja Unkarin suuremmissa lehdissä ollut hänen
terveydestään seuraava tiedonanto:
"Hänen majesteettinsa keisarinna ja kuningatar lähtee heinäkuun
puolivälissä Nauheimiin kylpemään.
"Hänen majesteettinsa on pitkän aikaa sairastanut verenvähyyttä,
mikä tauti viime talvena on huomattavasti pahentunut vaikean
hermotulehduksen (neuritis) ja siitä aiheutuneen useitten viikkojen
unettomuuden johdosta. Sitä paitsi on tapahtunut sydämen laajennus.
"Täysin rauhallisissa oloissa tauti ei aiheuta mitään pelkoa, mutta
lääkärit neuvovat hänen majesteettiaan mitä hartaimmin alistumaan
kylpyhoitoon Nauheimissa sydänlihaksen vahvistamiseksi".
Matkalla Nauheimiin keisarinna poikkesi syntymäkaupunkiinsa Müncheniin,
käymättä kuitenkaan tapaamassa tytärtään tai muita sukulaisiaan.
Sitä vastoin hän hovinaisensa seurassa kävi julkisissa paikoissa ja
"Hofbräuhaus'issa".
Vaikka yhä oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen, hänen terveytensä
kuitenkin parani huomattavasti Nauheimissa olon aikana. Hieronta,
jota hänelle annettiin, lisäsi hänen ruokahaluaan ja untaan. Hän
oleskeli joka päivä monta tuntia läheisissä metsissä, kävi lähiseudun
maalaistaloissa ja jaksoi jälleen käydä kävelyllä. Mutta entiset
pitkät kävelyretkensä hänen oli pakko lopettaa, ne kun väsyttivät ja
synnyttivät hengenahdistusta.
Elokuun 29 päivänä hän matkusti Nauheimista jälleen Sveitsiin. Tällä
kertaa hän meni ylimääräisellä junalla. Nauheimista Mont de Caux'hon,
missä voi helpommin saada olla rauhassa kuin meluisassa Territetissä,
missä oli ennen asunut.
Hän oli huomattavan hyvässä voinnissa, nousi varhain ylös niinkuin
tavallista ja teki joka päivä kävelymatkoja läheisille vuorille.
Jotka tapasivat tuon aina mustiin puetun, solakan, oudon naisen, joka
niin tuttavallisesti puheli yhden ainoan naisen kera -- joka ilmeisesti
oli hänen ystävättärensä -- saattoivat tuskin aavistaa, että hän oli
Europan kolmannen suurvallan keisarinna ja yli neljänkymmenen miljonan
ihmisen hallitsijatar.
Sähkösanomassa, jolla ilmoitti miehelleen onnellisesti saapuneensa Mont
de Caux'hon, hän valitti sitä, että keisari ei voinut olla nauttimassa
Sveitsin elämän tarjoamista suloista.
Hän aikoi viipyä siellä viisi tai kuusi viikkoa. Vähän ennen
kuolemaansa hän kirjoitti miehelleen tuntevansa voivansa siksi paljon
paremmin, että toivoi voivansa olla saapuvilla hänen pian vietettävässä
keisarina-olonsa viisikymmenvuotisjuhlassa.
Syyskuun 9 päivänä hän meni huvimatkalle Rothschildien perheen
omistamaan Pregnyn linnaan, joka oli ollut Josef Bonaparten omaisuutta.
Rothschildit olivat tehneet suuria palveluksia Neapelin kuninkaalle
ja kuningattarelle, ja Elisabet halusi nyt osottaa heille
kohteliaisuuttaan käymällä heidän linnassaan.
Sinne lähtönsä edellisenä iltana hän käveli Territetin sillan lähellä
Fredrik Barkerin kanssa. He istahtivat rannalla olevalle sammaltuneelle
paadelle. Keisarinna kuori viikunan ja tarjosi seuralaiselleen toisen
puolen.
Samassa silmänräpäyksessä korppi lähti lentoon aivan heidän vierestään
ja löi siivellään hedelmän keisarinnan kädestä.
Habsburgien suvussa oli korppia aina pidetty onnettomuuden-lintuna.
Elisabetin seuralainenkin piti sitä pahana enteenä ja neuvoi luopumaan
aijotusta matkasta Genèveen ja Pregnyyn.
"Rakas ystävä, minä en pelkää mitään", Elisabet lausui. "Olen
fatalisti. Minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu".
Seuraavana päivänä hän lähti Pregnyyn, ainoastaan hovinaisensa,
unkarilaisen kreivitär Sztarayn seuraamana. Hän oli mitä ihanimmalla
tuulella, osottaen vapaaherratar Rothschildille mitä sydämellisintä
ystävyyttä.
Samana päivänä iltapäivällä hän matkusti Genèveen, mennen asumaan
Beaurivagen hotelliin, missä oli asunut ennenkin.
"Genève on minun kaikkein rakkain olinpaikkani", hän oli lausunut pari
vuotta ennen kuolemaansa, "sillä siellä kävelen aivan huomaamatta
kosmopolitien seassa".
Hotellin emäntä luonnollisesti tiesi, kuka hän oli. Keisarinna kysyi,
oliko hänen henkilönsä pidetty salassa.
"Kyllä", emäntä vastasi, mutta lisäsi, että ei ollut mahdotonta, että
palvelusväki oli tuntenut hänet eräältä aikaisemmalta käynniltä.
Elisabetin tultua Sveitsiin, kantonin hallitus oli antanut salapolisien
toimeksi valvoa hänen turvallisuuttaan. Mutta hän oli tavallisuuden
mukaan pyytänyt päästä sen luontoisista seuralaisista, koska
tahtoi mieluimmin matkustaa yksinään. Syyskuun 10 päivänä, aivan
keskipäivällä, hän lähti hotellista hovinaisensa seurassa mennäkseen
höyrylaiva "Genèveen", joka veisi hänet takaisin Mont de Caux'hon.
Hotellin henkilökunta katsoi hänen jälkeensä kiinnittäen huomiotaan
hänen kevyeen, reippaaseen käyntiinsä.
Näytti siltä, kuin naiset eivät kerkiäisi laivalle ajoissa, ja
kreivitär kiiruhti sen vuoksi muutamia askeleita edelle keisarinnasta.
Samalla hetkellä astui esiin mies, joka oli istunut penkillä Quai Mont
Blanc-kadun varrella. Se oli italialainen Luigi Luccheni, vaarallinen
anarkisti, joita Sveitsin viranomaisten oli kehoitettu pitämään
tarkasti silmällä.
Hän astui Elisabetia kohti ja iski terävän murha-aseen hänen rintaansa.
Elisabet vaipui maahan. Hovinainen, jolla ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä oli tapahtunut, otti hänet käsivarrelleen, kun näki hänen
kaatuvan.
"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" hän kysyi.
"En tiedä", kuului vastaus.
"Tahtooko teidän majesteettinne tarttua minun käsivarteeni?"
"Kiitos."
Kreivitär koetti tukea häntä, mutta se oli tuskin tarpeellista. He
menivät laivaan.
"Olenko kalpea?" keisarinna kysyi.
"Olette, teidän majesteettinne".
Hän vaipui jälleen alas ja pyörtyi.
Laiva oli sillä välin lähtenyt laiturista. Kreivitär Sztaray ja pari
muuta laivassa ollutta naista koettivat virvoitella keisarinnaa
tajuihinsa. Kukaan ei ajatellut murhaa. Mutta päästellessään auki hänen
vaatteitaan helpottaakseen hänen hengittämistään, hovinainen huomasi
veren jälkiä.
Elisabet tuli vielä kerran tuntoihinsa.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.
Ne olivat hänen viimeiset sanansa.
Vasta nyt hovinainen vakavasti säikähtyi. Hän ilmoitti kapteenille,
että sairas nainen oli Itävallan keisarinna, ja laiva kääntyi heti
takaisin Genèveen.
Elisabet vietiin purjekankaisella paarilla Beaurivagen hotelliin. Juuri
kun hänet oli viety huoneeseensa, hän vielä pari kertaa huokasi syvään.
Se oli hänen viimeinen elonmerkkinsä.
Muutamia päiviä ennen hän oli sanonut luennoitsijalleen:
"Toivon saavani nopean, kivuttoman kuoleman. Tahtoisin mieluimmin
kuolla muualla kuin vuoteessani".
Kaksi lääkäriä ja pappi tulivat hotelliin aivan heti, mutta lääkärien
tutkimukset voivat todeta vain, että hän oli tyynesti vaipunut
kuolonuneen.
Kuolema oli aiheutettu terävällä aseella, joka oli lävistänyt neljännen
kylkiluun, vasemman puolen rinnasta, keuhkon ja sydämen.
Tämä tapaus keskellä päivää ja avonaisella paikalla suuressa
kaupungissa herätti koko maailmassa inhoa ja kauhua. Harvoin lienee
mikään murha ollut niin kokonaan mieletön. Itävalta-Unkarin Elisabet
ei ollut suoranaisesti eikä epäsuorasti millään tavoin vaikuttanut
politikan menoon. Suurin osa siitä, mikä oli koskenut hänen maansa
politikaa, oli ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän oli, niinkuin Frans
Josef surun hetkellä lausui, "tehnyt monelle hyvää, mutta ei kellekään
pahaa".
Maailman silmissä hän oli vähemmin otsakoristeinen keisarinna kuin
Wittelsbachien ihana ja onneton tytär, joka oli mennyt omaa tietään
kautta elämän katse suunnattuna sisäänpäin ja ylöspäin.
Tämän jalon, oikeamielisen naisen murha vieraassa maassa kaukana
omaisistaan on inhoittavimpia rikoksia, mitä meidän aikanamme on tehty.
Ja kuitenkin oli Luccheni korkeampien voimien aseena. Aavistamattaan
Elisabet oli mennyt päin kohtaloaan. Kuolema oli hänelle ystävä ja
vapauttaja.
Elisabet oli kauan ikävöinyt rauhaa ja lepoa, ja hän löysi ne niin,
kuin itse oli toivonut -- ilman pitkiä kärsimyksiä ja luonnon
helmassa. Jumala yksin, joka isänhelmaansa otti hänen levottoman
sielunsa, tietää, eikö hänen viimeinen huokauksensa maailmassa ollut
kiitollisuuden ja vapautuksen henkäys. [Keisarinna Elisabetin murhaaja
hirttäytyi vankilassa lokakuun 19 päivänä 1910. Suom. muist.]