Maria Valerian kihlaus. -- Herttuatar Ludovica kuolee. -- Oleskelu
Korfussa. -- Viimeinen hovijuhla ja viimeinen käynti Unkarissa.
Kruununprinssi Rudolfin kuoleman jälkeisenä jouluaattona -- isänsä
toisenakuudetta syntymäpäivänä -- arkkiherttuatar Maria Valeria meni
kihloihin sukulaisensa, ritarillisen ja taiteita rakastavan Toscanan
herttuan Frans Salvatorin kanssa.
Syvästi liikutettuna Frans Josef yhdisti tyttärensä ja nuoren miehen
kädet.
"Olenhan sen jo kauan tiennyt", hän lausui. "Tulkaa niin onnellisiksi,
kuin ihmisten on mahdollista!"
Valeria kätki kasvonsa isänsä rintaa vasten. Sitten hän kiiruhti
keisarinnan luo ja suuteli häntä hellästi.
"Äiti, kuinka onnellinen olen, että minun ei tarvitse naimisiin
mentyäni matkustaa pois, vaan saan aina olla sinun luonasi", hän
huudahti.
Kihlauspäivänään hän lausui toivomuksen päästä niin pian kuin
mahdollista matkustamaan äidinäitinsä luo Baieriin saamaan hänenkin
siunauksensa. Toisena joulupäivänä keisarinna Elisabet matkusti
Müncheniin tyttärensä ja tulevan vävynsä kanssa.
Herttua Maks oli kuollut vuonna 1888, kohta Possenhofenissa
vietettyjen timanttihäitten jälkeen. Herttuatar Ludovica oli vanha
ja heikko. Rudolfin kuolema oli koskenut häneen kovasti. Mutta hän
oli yhtä terve kuin nuorenakin, ja hänen kohtaamisensa tyttärensä ja
tyttärentyttärensä kanssa oli hyvin sydämellinen.
Kevätkuukaudet vuonna 1890 Elisabet vietti yhdessä Valerian ja
tämän sulhasen kanssa osaksi Wiesbadenissa ja osaksi kauniissa
Heidelbergissa. Ylimääräinen juna, jonka piti viedä heidät takaisin
Wieniin, suistui radalta lähellä Frankfurtia Mainin varrella. Monta
vaunua keisarinnan vaunun edestä sekä takaa kaatui ja meni murskaksi,
mutta Elisabet seurueineen pelastui kuin ihmeen kautta.
Hän oli tuskin palannut pääkaupunkiin, kun sai suvustaan uuden
surusanoman. Hänen vanhin sisarensa, Thurn und Taxis'in Helena, kuoli
aivan äkkiä Regensburgissa. Keisarinna matkusti hänen hautajaisiinsa ja
sieltä Müncheniin lohduttamaan murheellista äitiä.
Kohta sen jälkeen vietettiin Maria Valerian ja Frans Salvatorin
häät. Hymy, joka pojan kuolemasta saakka oli ollut poissa Elisabetin
huulilta, näyttäytyi taas tyttären hääpäivänä. Ja siksi päiväksi hän
luopui surustaan, pukeutuen harmaaseen silkkiin.
Mutta tämä valonvälähdys hänen mielialassaan ei kestänyt kauan.
Valerian uskollinen hellyys oli lieventänyt synkkämielisyyden
painostusta. Mutta äiti tiesi, että vaikkakin tytär oli joutunut
naimisiin itävaltalaisen prinssin kanssa ja sen vuoksi jäi asumaan
maahan, niin suhde heidän välillään tästä päivästä lähtein olisi
toinen. Tytär ei enää olisi alituisesti hänen seuranaan, ja hän, joka
tuntui rakastavan yksinäisyyttä niin määrättömästi, itki katkeria
kyyneleitä ajatellessaan, että jäisi nyt yksinäisemmäksi kuin koskaan
ennen.
Vielä surullisemmaksi ja synkemmäksi Elisabet kävi, kun hänen äitinsä
kohta sen jälkeen sairastui ja kuoli tammikuun 25 päivänä 1892.
Keisarinna vetäytyi nyt linnaansa Korfuun, missä eleli vainajiaan
muistellen.
Aja Kyriahin vuoren huipulla on yksinäinen, pieni sypressien ympäröimä
kirkko. Joka aamu ennen auringon nousua hän käveli sinne ja julkaisi
kiellon, että kukaan muu ei niin varhain saanut tulla sinne.
Vaarallisimmillakin ja jyrkimmillä vuoripoluilla hän kulki aina ilman
seuraa. Kuihtunut, mustiin puettu keisarinna muodosti lohduttoman
vastakohdan saaren valoisalle, iloiselle väriloistolle.
"Minä hengitän kevyemmin ja vapaammin yksinäisillä kukkuloilla, missä
toiset tuntevat ahdistusta", hän lausui. "Aja Kyriahilla viihdyn
erinomaisesti; siellä voisin voittaa matkahaluni ja jäädä sinne
ainiaaksi."
Siellä olevan kirkon muuriin hän oli kirjoittanut:
"Tässä istui Itävallan Elisabet. Länsituuli kuiski hänelle leppoisasti,
ja kallio, joka hänen tähtensä oli pukeutunut kukkaisiin, rakkaudesta
säilyttää hänen muistonsa."
Sattui usein, että hänen hovinaisensa ja hänen luennoitsijansa eivät
nähneet häntä muuta kuin muutamia tunteja päivässä. Mutta näitten
murheellisten vuosien monina murheellisina päivinä hänen suurimpana
huvinaan yhä oli jonkun Heinen runon taikka jonkun Shakespearen
näytöksen lukeminen.
Hän vaati kirjoilta vähemmin, että ne huvittaisivat häntä, vaan siihen
sijaan, että ne toisivat hänen yksinäisyyteensä mielikuvituksellisia
henkilöitä. Hän oli niin eläytynyt lempirunoilijainsa henkilöihin, että
ne olivat hänen mielessään melkein todellisuuksina.
Välistä hänen luennoitsijansa koetti saada häntä mieltymään uusiin
kirjailijoihin. Mutta silloin hänen silmänsä tuijottivat yhä kauemmas
avaruuteen, ja hänen hajamielinen katseensa ilmaisi kaikkien sen
tapaisten yritysten olevan turhia.
Vasta kun he uudestaan kävivät käsiksi Heineen tai Shakespeareen,
syttyi hänen katseeseensa uutta eloa, ja sattui usein, että hän
keskeytti lukijan ja lausui ääneen muutamia säkeistöjä, joita
erityisesti rakasti.
Ainoa kerta, minkä hän näyttäytyi hovissa poikansa kuoleman jälkeen,
oli silloin, kun Venäjän keisari ja keisarinna kävivät Wienissä
yhdeksänkymmen-luvun keskivaiheilla. Hänen läsnäolonsa suurissa
vastaanottajaisissa herätti vielä suurempaa osanottoa ja uteliaisuutta
kuin Venäjän keisaripari. Suuri jännitys ja kunnioitus valtasi kaikki,
hänen astuessaan Venäjän keisarin käsipuolessa juhlasaliin.
Hän oli puettu kuten aina surupukuun. Majesteetillisella sulolla hän
tervehti läsnäolijoita. Hän näytti vähintäin kahtakymmentä vuotta
nuoremmalta kuin ikäisensä, ja kaikista kestämistään kärsimyksistä
huolimatta häntä vieläkin täydellä syyllä mainittiin hovinsa
kauneimmaksi naiseksi.
Mutta varmaan hänen ajatuksensa olivat loitolla siitä loistosta, joka
säihkyi hänen ja hänen vieraittensa ympärillä.
"Minusta tuntuu usein, kuin olisin taajalla harsolla hunnutettu, vaikka
en olekaan, kuin olisin naamiaisissa keisarinnan vaatteissa", hän
lausui kerran näinä vuosina. Ja toisessa tilaisuudessa hän virkkoi:
"Liikkuessani ihmisten joukossa, tarvitsen itsestäni vain sen osan,
joka minulla on yhteistä toisten kanssa. Ihmiset ihmettelevät, että
minä olen niin heidän kaltaisensa, koska kyselen heiltä ilmasta ja
makeisten hintoja. Se muistuttaa aivan vanhaa leninkiä, jonka silloin
tällöin ottaa käsille säiliöstä pitääkseen sitä päivän."
Vuonna 1896 vietettiin Unkarin tuhatvuotis-juhlaa. Siihen aikaan
Elisabet oli heikompi kuin tavallisesti eikä hän millään ehdolla
tahtonut lähteä juhliin. Mutta lähetystö esitti hänelle valikoiduin
sanoin, että hänen poissaolonsa heittäisi varjon unkarilaisten
juhlatunnelmaan. Sielullisista ja ruumiillisista tuskistaan huolimatta
hän viimein taipuikin ottamaan osaa juhliin.
Hän istui valtaistuimella puolisonsa rinnalla, puettuna mustaan
pitsipukuun. Kaikki hänen yllään oli mustaa. Unkarilaisen tavan mukaan
musta harso lankesi hänen hiuksilleen, jotka olivat säilyttäneet
kauneutensa ja rehevyytensä.
Vain kasvot olivat valkeat ja äärettömän surulliset. Pitkät
silmänripset olivat painuneet alas. Hiljaa ja välinpitämättömänä,
niinkuin ei näkisi eikä kuulisi mitään, hän istui valtaistuimella: hän
oli kuin kuvapatsas.
Silloin edustajakamarin presidentti rupesi puhumaan. Frans Josefin
huomio heti heräsi ja hänen katseensa kiintyi puhujaan.
Mutta kuningattaren kasvoilla ei havaittu mitään muutosta, ne pysyivät
yhtä valkeina ja yhtä liikkumattomina.
Puhuja mainitsi hänen nimensä. Ei lihaskaan värähtänyt hänen
kasvoillaan. Mutta Elisabetin nimeä mainittaessa eljen-huudot
kajahtivat kautta salin. Se oli yhteisen tunteen purkaus, niin voimakas
suosionmyrsky, että valtaistuinsalin marmoriseinät tuntuivat vapisevan.
Tässä "_Eljen Erzsébet_!"-huudossa oli rukous taivaaseen hänen
puolestaan ja syvimmän rakkauden ilmaus. Siihen saakka niin jäykkä
ja majesteetillinen pää liikahti; melkein huomaamatta hän nyökkäsi
kiitokseksi. Eljen-huudot kajahtivat vielä mahtavampina kuin ennen
ja niitä kesti useita minuteja. Unkarilaisten ylimykset heiluttivat
töyhtökoristeisia hattujaan.
Heidän kuningattarensa päästi päänsä painumaan alas. Lumikalpeat
kasvot punehtuivat yhä enemmän, hänen silmänsä avautuivat täydelleen,
vanha loisto hohti hänen katseestaan, ja silmissä kiilui kyyneleitä.
Läsnäolijat tunsivat, että rakkaus kuningattaren ja tämän kansan
välillä oli yhtä vilpitön ja luja molemmin puolin, kuin se oli aina
ollut.
Kuningatar vei pitsinenäliinan silmilleen ja pyyhki pois kyyneleet.
Presidentti jatkoi puhettaan. Puna väistyi verkkaan hänen kasvoiltaan,
ja pian hän jälleen istui Frans Josefin rinnalla kuin "Mater dolorosa".
Tämä oli viimeinen kerta, kun hän näyttäytyi Unkarissa ja viimeinen
kerta, kun hän esiintyi ruhtinaallisessa loistossa.