Loppusanat.
Ruumishuone hotellissa verhoiltiin mustalla. Arkun ympärillä seisoi
korkeita kynttiläjalkoja. Papit polvistuivat arkun päässä, ja kannen
päällä olevan purppurapeitteen nurkkaan olivat nuoret sveitsiläiset
naiset kirjailleet: "_Repose en paix_" (Lepää rauhassa).
Niinkuin oli ollut surupuvussa eläessään, niin Elisabet oli
kuolleenakin. Hän oli verhottu mustaan silkkileninkiin. Jalot
kasvot, jotka olivat olleet niin kuuluisat kauneudestaan, eivät
olleet muuttuneet, ja piirteet olivat säilyttäneet majesteetillisen
tyyneytensä.
Hänen tukkansa oli järjestetty aivan samalla tavalla kuin eläessäänkin.
Tummansiniset silmät, joissa ei koskaan oltu nähty ilkeyttä eikä
vahingoniloa, olivat suljetut. Kädet, jotka olivat kääntäneet niin
monta lehteä hänen lempikirjoissaan, olivat nyt ristissä norsunluisen
ristin ja rukousnauhan ympärillä.
Keisarinna ei ollut koskaan väsynyt matkustamiseen ja nyt hän kuoli
matkalla ollessaan. Mutta hengen erottua, ruumiin piti vielä lähteä
viimeiselle matkalle.
Illalla syyskuun 11 päivänä lähti ylimääräinen juna Genevestä
kuljettamaan keisarinnan arkkua.
Eläessään hän oli kammonnut kaikkia mielenosotuksia matkallaan.
Mutta tällä keisarinnan viimeisellä matkalla ylhäiset sekä alhaiset
paljastivat päänsä hänelle ja kuoleman majesteetille.
Matka Sveitsistä hänen itävaltalaiseen pääkaupunkiinsa kulki useitten
paikkojen läpi, joissa hän neljäviidettä vuotta aikaisemmin oli käynyt
morsiusmatkallaan Wieniin. Linzissä, missä ensimäinen kerta oli
seppelöity hänen laivansa ruusuilla, liehuivat suruharsot ja suruliput
jok'ikisestä talosta. Missä kaupungin arvohenkilöt hänen ensimäistä
kertaa tullessaan olivat astuneet nuorta ruhtinatarta vastaan lausumaan
häntä tervetulleeksi, papit nyt astuivat siunaamaan hänen tomuaan.
Saatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta, Frans Josef purskahti
nyyhkytyksiin ja lausui:
"Ei kukaan aavista, kuinka suuri kärsimäni tappio on. -- Minua ei
sitten säästetä tässä maailmassa miltään."
Unkarilaisten lähetystölle hän lausui muutamia päiviä myöhemmin:
"Ilman häntä en koskaan olisi voinut suorittaa sitä tehtävää, jonka
Jumala on pannut hartioilleni."
Joka taholta keisari sai osanoton todistuksia. Italiassa, Kreikassa,
Englannissa ja Sveitsissä kirjoitettiin runoja vainajan kunniaksi.
Irlantikin, missä hän oli niin rakastettu varsinkin köyhien
keskuudessa, ilmaisi suruaan ja osanottoaan. Tuhansittain seppeleitä
lähetettiin sekä linnasta että matalista majoista melkein kaikista
maista, missä hän oli käynyt. Yksinpä Smyrnasta, Johannesburgista
Transvaalista ja Kiinasta saapui seppeleitä hänen haudalleen.
Kairosta hänelle lähetettiin seppele, joka oli sidottu erämaan
kukkasista, sadoista Jerikon ruusuista -- vanhimpien kristittyjen
ylösnousemuksen-merkki -- ja lotus-kukkasista, jotka ovat ikuisen
elämän tulkkina. Nauhojen yli oli kiinnitetty oksa siitä vanhasta
viikunapuusta, jonka alla tarinan mukaan Neitsyt Maria oli lapsineen
levähtänyt pakomatkalla Egyptiin. Keisarinna Elisabetkin oli usein
levännyt sen varjossa, ollessaan siellä pakosalla maailmaa.
Armenian naiset olivat mustiin nauhoihin kirjaelleet seuraavan
omistuksen: "_Flores etiam miseri desertorum te salutant_!" (Raukat
erämaan kukkasetkin tervehtävät sinua!)
Kuvaavaa vaeltavalle keisarinnalle oli, että hänen kuolemansa teki
syvällisemmän vaikutuksen useimmissa muissa pääkaupungeissa kuin
Wienissä. Häntä oli viimeisinä aikoina nähty siellä niin harvoin,
että hänen kuvansa oli puolittain häipynyt hänen itävaltalaisten
alamaistensa tietoisuudesta. Hänen kuolemansa herätti Tonavan varrella
olevassa pääkaupungissa vähemmin kaihoa kuin katkeruutta sitä konnaa
kohtaan, joka oli surmannut turvattoman naisen, surussa olevan äidin.
Mutta jos itävaltalaisten suru keisarinnan kuolemasta oli pintapuolinen
ja sovinnainen, niin Unkari suri kuningatartaan sitä vilpittömämmin.
Siellä nähtiin miesten ja naisten itkevän kaduilla. Koko maassa
liehuivat liput puolitangossa. Suuret syysmanöverit peruutettiin.
Valtiopäivät kutsuttiin ylimääräiseen istuntoon. Hänen hautauspäivänään
suljettiin pörssi, ja pörssineuvosto päätti heti merkitä viisi tuhatta
guldenia hänen muistopatsaansa pystyttämistä varten.
Kaikki sanomalehdet tulkitsivat valituin sanoin maan surun. Kuinka
suuressa arvossa unkarilaiset pitivät häntä, se näkyy m.m. siitä, että
hänen elämäkertansa päätettiin liittää kansallisarkistoon, jotta hänen
kuvansa säilyisi maan historiassa.
Elisabetilla oli melkoinen omaisuus. Yksistään hänen personalliset
korunsa -- Frans Josefin ja muitten ruhtinaallisten henkilöiden lahjoja
-- arvioitiin neljään miljonaan guldeniin.
Hänen testamenttinsa oli kirjoitettu vuonna 1896 Budapestissa. Se oli
omakätinen ja hyvin lyhykäinen. Hän testamenttasi linnansa Lainzissa
tyttärelleen Valerialle. Hänen tyttärensä Gisela sai Korfun linnan.
Kaikki hänen hovinaisensa ja palvelijansa saivat suuria lahjoituksia.
Eipä hän ollut unohtanut myöskään vanhoja ystäviään ja opettajiaan
Baierissa. Hovipalveluskunnastaan hän oli runsaasti muistanut
edellämainittua seuranaistaan Ida von Ferenczyä, joka kolmekymmentä
vuotta oli kuulunut hänen lähimpään seurapiiriinsä. Paitsi suurta
rahasummaa, jonka keisarinna lahjoitti hänelle, hän sai pitää
vuosipalkkansa ja asuntonsa keisarillisessa linnassa.
* * * * *
Eräässä edellisessä luvussa olen maininnut säkeistön, jonka Elisabet
oli kirjoittanut ja ripustanut Korfussa olevan linnansa seinälle. Se
ilmaisi meille hänen ajatuksensa kuolemasta ja elämästä.
Toinen säkeistö näyttää meille, että hän harjoitteli nöyryyden taitoa
ja että hän ei kuvitellut muistonsa jäävän elämään ihmisten keskuudessa.
"Ob gross, ob klein erscheint was wir gethan,
Wenn wir beschlossen unsere Erdenbahn,
Wie schnell ist ausgefüllt die leere Stelle!
Wie viel macht's Unterschied im Ocean,
Ein Tropfen weniger oder eine Welle."
(Näyttääpä suurelta tai pieneltä, mitä olemme tehneet, kunhan maallisen
vaelluksemme päätämme, kuinka pian onkaan tyhjä paikka täytetty! Kuinka
paljon onkaan eroa valtameressä, onko siinä enemmän pisara tai aalto!)
Varhaisempina vuosinaan hän oli lausunut, että hän tahtoisi tulla
haudatuksi sen vanhan puun alle Gödöllöön, joka oli ollut hänelle niin
rakas. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein lausui haluavansa levätä
Korfussa linnansa Achilleionin läheisyydessä. Hänen seurapiirinsä kuuli
hänen usein sanovan:
"Tahdon tulla haudatuksi Korfuun meren rannalle, jotta laineet saisivat
huuhdella hautaani."
Keisarinnan luennoitsija kertoo hänen kerran lausuneen hänelle
Achilleionissa:
"Tahdon, että minut haudattaisiin tänne, jos en häviä mereen. Täällä
minulla olisi kaikki tähdet päälläni, ja sypressit huokaisivat
haudallani enemmän kuin koskaan ihmiset. Sypressien valituksessa
eläisin kauemmin kuin alamaisteni muistissa."
Testamentissaankin hän oli lausunut toivomuksen saada levätä lähellä
Achilleionia. Mutta tätä hänen toivomustaan ei noudatettu.
Tiedon tultua hänen kuolemastaan Unkariin, lähetystö meni Wieniin
pyytämään Frans Josefilta, että Elisabetin maalliset jäännökset
saisivat levätä Gödöllössä, toivomus, jota kannatti koko kansa.
Mutta ei tähänkään rukoukseen suostuttu.
Wienin sisäosassa on pieni vähäpätöinen kappeli, joka kuuluu
kapusinimunkeille. Erään sivuoven päällä nähdään kirjoitus:
"Kaisengruft" (keisarihauta). Kuluneet kiviportaat vievät
ummehtuneeseen kellariin, jossa Habsburgien ruhtinassuku lepää ikuista
untaan.
Sinne oli suuren Maria Theresian tapana laskeutua ja siellä hän
pakoitti elämäniloiset tyttärensä katsomaan vallan turhuutta.
Elisabet oli elämässä ollut poikkeusasemassa, mutta Frans Josef ei
tahtonut, että hän olisi siinä kuoltuaankin. Hän oli päättänyt, että
hänen puolisonsa elämän myrskyistä sijoitettaisiin lepäämään saman
katon alle, missä entisetkin keisarinnat, hänen sukunsa jäsenet olivat.
Ristikäytävän päässä on murhatun keisarinnan arkku hänen lankonsa,
murhatun keisari Maksimilianin, ja itsemurhaajan tai murhatun Rudolfin
välissä.
Elämässä hän vältteli kirkollisia juhlamenoja, nyt luetaan hänen
sielunsa puolesta messuja yötä päivää. Joka aamupäivä on kappelin ovi
auki, ja hän, joka elämässään vihasi ihmisten uteliaisuutta, on nyt
uteliasten joukkojen vaellusten päämääränä.
Kuinka paljon paremmin hänelle olisikaan sopinut kreikkalainen saari
taikka Gödöllön puu kuin Habsburgien kolkko hautaholvi! Kuinka paljon
paremmin hänelle olisikaan sopinut meren kohina kuin munkkien messut!
Achilleion myytiin pelipankille, jossa kaiken maailman pelurit pääsivät
heittelemään rahojaan sen linnan pöydille, jonka yksinäisyyttä
rakastava keisarinna oli rakennuttanut.
Mutta suuren matkustajayleisön joukosta on varmaan moni muistava sitä
harhailevaa ruhtinatarta, joka piilotti kasvonsa viuhkansa taakse ja
joka aina oli surupuvussa. Muistokiviä hänelle on pystytetty useihin
paikkoihin, missä hänen oli tapana oleksia ja missä köyhät muistelevat
hänen anteliaisuuttaan.
Arvostelu hänestä oli hyvin erilainen hänen eläessään. Ulkomailla
oltiin kuitenkin aina yksimielisiä huomauttamaan hänen kauneudestaan,
hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen ja hänen anteliaisuudestaan.
Itävallassakin häntä oli mainittu suuri-lahjaiseksi hengeksi. Mutta
tässä maassa, missä häntä ei ymmärretty viimeiseen hetkeensä saakka, on
kuitenkin sanottu kovia sanoja hänen omituisesta personastaan ja siitä
Wittelsbachin perinnöstä, joka hänessä oli.
Mutta kuolema on sovittanut paljon, joka ennen herätti katkeruutta.
Itävaltalaiset eivät ole unohtaneet, mitä hänellä oli voimaa tehdä
kauheana tammikuunaamuna vuonna 1889 keisarin hyväksi. He eivät ole
unohtaneet, että kymmenen viimeistä vuotta hänen elämästään olivat
vaellusta tuskassa ja että hän jalolla alistuvaisuudella kantoi ne
koettelemukset, jotka sallimus lähetti.
Unkarissa Elisabetin muistoa suuresti kunnioitetaan. Unkarin
naiset ovat pystyttäneet muistomerkin hänen arkkunsa viereen. Se
esittää surevaa madonnaa, jonka ristiinpuristetuissa käsissä on
orjantappurakruunulla ympäröity risti. Kuvan jaloissa on suuri
pronssiseppele neilikoita ja ruusuja, keisarinnan lempikukkia.
Nauhoihin on piirretty lämpimiä sanoja vainajasta.
Ofenin linnoitusesplanaadissa oli kauan ollut vuoden 1848-49 sodassa
Unkaria vastaan kunnostautuneen itävaltalaisen kenraalin muistopatsas,
joka oli tietysti pahana silmätikkuna unkarilaisille. Frans Josef
päätti poistaa sen ja luovuttaa paikan Elisabetin muistopatsasta varten.
Tätä päätöstä tervehdittiin suurella ihastuksella. Sen johdosta Mauri
Jókai kirjoitti "Magyar Hirlap"-lehdessä:
"Rakastettu kuningattaremme Elisabet tekee ihmeitä meille taivaastaan.
Hän kuivaa viimeiset kyyneleet kansan silmistä, hän parantaa viimeisen
haavamme, josta voimme sanoa, että se on lakannut särkemästä, mutta
vuotaa kuitenkin vielä verta".
Unkarin papisto on korottanut Elisabetin pyhimysten joukkoon. Kansan
rakkaus on lahjoittanut hänelle nimen "pyhä Elisabet".
Unkarilaisista tuntuu hyvältä uskoa, että heidän rakas kuningattarensa,
joka elämässä oli heille niin ystävällinen ja suopea, joka suri
heidän kanssaan ja itki heidän kanssaan, kuoltuaankin on heidän
suojelusenkelinään.