Kruununprinssi Rudolfin kuolema. -- Synkkämielisyyden painostusta.
Tammikuun 31 päivänä 1889 kohtasi Itävallan keisariparia onnettomuus,
jonka vertaista ei liene siihen saakka tapahtunut. "Mayerlingin
murhenäytelmä", joka pääpiirteiltään on tunnettu kautta maailman, mutta
joka samalla on peitetty salaperäisyyteen, päätti yhtä äkillisesti kuin
kamalasti heidän ainoan poikansa elämän.
Tästä tapahtumasta on liikkeellä tuhansia kertomuksia. On melkein
suotavaa, että historia ei koskaan loisi valaistustaan tähän
hämäryyteen, jos asia on niin, kuin Belgian kuningas kirjoitti
Flanderin kreiville, että "kaikki huhut ovat paremmat kuin se, että
saataisiin tietää totuus".
Varmasti tiedetään vain seuraavaa:
Kruununprinssi löydettiin kuolleena sängystään Wienin lähellä olevassa
Mayerlingin metsästyslinnassa, missä hän oli viettänyt pari päivää.
Hän oli kuollut päähänsä samastaan ammottavasta haavasta. Samasta
huoneesta löydettiin ruumiina eräs nuori nainen, paronitar Vetsera,
jota kruununprinssi oli rakastanut. Luultiin heidän tehneen itsemurhan,
mutta merkkejä oli siitäkin, että Rudolf olisi murhattu. [Myöhemmin on
eräs Saksan keisarin entinen salainen lähetti julkisesti väittänyt,
että kysymyksessä oli tosiaankin murha, vieläpä Sarajevon tapauksen
luontoinen valtiollinen murha, ja että tämä on todistettavissakin.
Suom. muist.]
Kansa oli suuresti rakastanut krunnunprinssiä. Hänen henkilönsä tuntui
lupaavan, että maa saisi hänestä uudenaikaisten aatteiden elähdyttämän
lahjakkaan hallitsijan.
Mutta loistavien lahjojensa ohella nuori ruhtinas oli perinyt myöskin
huomattavassa määrässä Habsburgien kevytmielisiä taipumuksia. Ja hänen
lähimmät seuralaisensa olivat viime aikoina käyneet levottomiksi hänen
tulevaisuudestaan.
Oli kuitenkin yksi, joka oli säilyttänyt luottamuksensa häneen, ja tämä
ainoa oli hänen äitinsä. Tämä oli viisaasti ja varmasti ohjannut häntä
hänen ensimäisessä esiintymisessään julkisuudessa, ja kruununprinssi
sai osittain kiittää äitiään siitä kansansuosiosta, jonka oli saanut
varhaisimmassa nuoruudessaan.
Sitten hän oli heittäytynyt toisille urille, mutta jotka tunsivat
lähemmin keisarinnan, olivat Rudolfin parhaina hetkinä kuulevinaan
hänestä äitinsä kaiun hänen sanoistaan ja ajatuksistaan.
Masentava kauhu valtasi Wienin tuona kylmän-harmaana tammikuun-aamuna,
kun Mayerlingistä levisi huhu kruununprinssin kuolemasta. Kukaan ei
oikein tuntenut asiaa, ja kaupungissa levisi suunnaton hätäännys.
Hofburgissa muuan vanha kamariherra selitti, että olisi ilmoitettava
ensin keisarinnalle. Ja vaikka useimmat pelkäsivät, että tämä kauhea
isku kokonaan musertaisi hänet, oltiin kuitenkin yksimieliset siitä,
että se oli ainoa oikea menettely.
Tässä tilaisuudessa ilmeni kuitenkin, että Elisabetin sielussa oli
enemmän vastustusvoimaa kuin useimmilla miehillä. Ensin hän ei
virkkanut sanaakaan, mutta kääntyi vain muutamaksi minutiksi pois
niistä, jotka surusanoman olivat tuoneet.
Viimein hän kysyi:
"Missä on poikani?"
Kun tähän oli vastattu, hänen ajatuksensa lensivät kuolleesta pojasta
hänen mieheensä, joka ei vielä tiennyt mitään. Koko Hofburgissa ei
näet ollut ketään, ei upseerien eikä ministerien joukossa, joka olisi
rohjennut viedä keisarille tuota hirveätä sanomaa.
Neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä. Silloin keisarinna astui toisten luo.
Suru oli jäykistänyt hänen piirteensä, ääni oli saanut toisen soinnun,
ja kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Varmaan tämä oli raskain
hetki tämän kovia kokeneen ruhtinattaren elämässä.
Hän ilmoitti itse tahtovansa antaa keisarille tiedon kauheasta
tapauksesta.
Sankarillisesti taistellen omaa suruaan vastaan ja samalla kertaa
lempeällä ja lujalla kädellä tukien puolisoaan, hän seurasi keisaria
läpi kaikkien loppumattomien surumenojen jakson, saatellessa hautaan
tätä heidän onnetonta lastaan, joka vei mukanaan niin monet heidän
toiveensa.
Raskaat surunpäivät olivat ainakin antaneet maailmalle tilaisuuden
kerrankin oppia tuntemaan keisarinnan arvon. Kun valtiopäivien
lähetystö tuli ilmaisemaan osanottoaan keisarihuoneen suruun, keisari
Frans Josef lausui seuraavat muistettavat sanat, joita sydäntä särkevät
nyyhkytykset keskeyttivät:
"Mistä näinä päivinä saan kiittää korkeasti rakastettua puolisoani,
mikä tuki hän on minulle ollut, sitä en voi kuvata enkä kyllin
lämpimästi mainita. Kiitän sydämestäni Jumalaa, joka on lahjoittanut
minulle semmoisen elämäntoverin. Levittäkää tätä tietoa. Kuta enemmän
sitä levitätte, sitä kiitollisempi olen teille".
Toivo Habsburgien huoneen miehisen linjan jatkumisesta oli äkkiä ja
kamalalla tavalla riistetty keisariparilta. Ja kuitenkin oli Frans
Josefilla ja Elisabetilla voimia kirjoittaa paavi Leo XIII:lle:
"Nöyryydessä annamme Jumalalle takaisin, mitä hän armossaan oli meille
suonut".
Kymmenen päivää myöhemmin molemmat matkustivat Unkariin, seurassaan
Maria Valeria.
Rudolf oli ollut ensimäinen hallitsevan huoneen prinssi,
jota järjestelmällisesti oli kasvatettu tulemaan hyväksi,
perustuslailliseksi Unkarin hallitsijaksi. Hän oli lapsuudesta
pitäen tutustunut unkarinkieleen, jota hän puhui ja kirjoitti kuin
unkarilainen. Lukuisilla matkoillaan maassa hän oli hankkinut
perinpohjaiset tiedot sen eri osista, käyden yksinpä kaikkein
syrjäisimmissäkin seuduissa. Hän tunsi kaikki Unkarin yhteiskunnan
huomattavat miehet ja oli ystävyydensuhteissa Unkarin ylimystön useihin
jäseniin.
Hänen kuollessaan järkkymätön kohtalo oli riistänyt unkarilaisilta
suuren toivon.
Suru hänen kuolemastaan sai Budapestissä yhtä sydämellisen osanoton
kuin Wienissä. Maan kaikista osista Frans Josef ja Elisabet saivat
osakseen mitä lämpimintä osanottoa. Varsinkin äitiä säälittiin syvästi.
Budapestin asemalla olivat kuningasperhettä vastassa ministerineuvoston
jäsenet, molempien kamarien edustajat, aatelismiehiä, kirkkoruhtinaita
ja kaupunginvaltuusmiehiä. Rautatieaseman edustalla ylioppilaat
odottivat suruharso käsivarressa, ja kansa muodosti kujanteen aina
Ofenin kuningaslinnaan saakka. Kansanjoukko tervehti kuningastaan ja
kuningatartaan semmoisella ystävällisyydellä, jonka vertaa oli nähty
vain kruunajaisissa.
Unkarin Elisabet lausui muutamia vuosia ennen kuin hänet murhattiin:
"Jokaisella ihmisellä on elämässä hetki, jolloin hänen sielunsa kuolee,
eikä sen tarvitse suinkaan sattua yhteen sen hetken kanssa, jolloin
ruumiillinen kuolema tulee".
Hänelle se hetki sattui silloin, kun hänelle tuotiin tieto hänen
poikansa kuolemasta. Siitä hetkestä lähtien hän ei enää ollut
entisellään. Kerrotaan, että hän ei enää milloinkaan nauranut ja että
hänen huulillaan harvoin nähtiin hymyäkään:
Hän oli ollut sankarillinen onnettomuuden kohdatessa häntä, mutta
ensimäisten viikkojen itsehallitsemisen jälkeen tuli vastavaikutus
raatelevana epätoivona.
Monien mielestä hänen käytöksensä oli jo kauan ollut ristiriitaista ja
omituista. Nyt hän itse lausui, että hänellä ei enää ollut "voimaa elää
eikä halua kuolla".
Berlinin lehdet kertoivat hänen tulleen mielipuoleksi. Siinä ne
kuitenkin erehtyivät. Mutta jos hän todellakin olisi tullutkin
mielipuoleksi semmoisen iskun jälkeen, ei sen olisi pitänyt ihmetyttää
maailmaa. Juuri niihin aikoihin lääkärit huomasivat hänessä ensimäiset
merkit sydäntaudista, jota hän sairasti kuolemaansa asti.
Tullessaan niitten huoneitten lähelle, joissa keisarinna oleskeli,
hänen seurueensa saattoi kuulla epätoivoisan äidin nyyhkytykset. Yhä
suuremmaksi kävi hänen vastenmielisyytensä näyttää ulkomaailmalle, mitä
hän kärsi.
Useammin kuin koskaan hän pakeni pois hovista.
Kruununprinsessa Stephanieta hän ei enää koskaan tahtonut nähdä
silmissään, sillä keisarinna piti hänen älyttömyyttään syynä Rudolfin
erehdyksiin ja kuolemaan. Ei hänen tytärtäänkään, arkkiherttuatar
Elisabetia, keisarinna sietänyt lähellään. Häntä vaivasi tämän
lapsen näkeminen, joka oli perinyt isänsä luonnon ja osaksi äitinsä
kasvonpiirteet.
Kansa ei häntä nähnyt enää koskaan ja aateli melkein yhtä vähän.
Tullessaan joskus Wieniin hän ei enää asunut linnassa vanhoissa
huoneissaan, n.s. Amalienhofissa. Hän ei voinut unohtaa sitä päivää,
jolloin oli ollut pakoitettu keisarille viemään tiedon, jota kukaan muu
ei uskaltanut hänelle ilmoittaa.
Häntä ympäröivä piiri kävi yhä suppeammaksi. Yhä enemmän hän
pakeni ihmisiä, ja hän käski mitä ankarimmin pitämään uteliaat
hänestä loitolla. Haavoittipa hän miestäänkin ja lapsiaan
yksinäisyyden-kaipuullaan.
Tuskin edes hänen lempilinnansa Lainz nyt enää saattoi pidättää häntä
montakaan viikkoa. Unkariinkin hän tuli harvemmin kuin ennen eikä
viipynyt koskaan kauempaa kuin kuukauden kerrallaan. Ruusut kuihtuivat
hänen puutarhasalongissaan Gödöllössä, ja hänen ratsastusratansa olivat
jo kauan sitten menneet ruohon peittoon.
Ennenkin matkustushalu oli vallinnut häntä, mutta nyt se oli muuttunut
kuumeeksi, joka ajoi häntä paikasta toiseen. Hän harhaili pitkin
maailmaa kuin rauhaton lintu, joka ei voi löytää lepopaikkaa.
Silloin tällöin keisari kävi häntä tapaamassa näillä alituisilla
matkoilla, ja silloin keisarinna tuntui hetkeksi hiukan vilkastuvan.
Mutta tuskin keisari oli matkustanut, kun Elisabet vaipui vielä
syvempään synkkämielisyyteen. Hän kävi aina surupuvussa, oli aina
murheellinen, ja minne tulikin, aina hänessä kuvastui mitä syvällisin
suru.