Ystävyydensuhteita. -- Korfun linna.
Keisarinnan ollessa kerran kävelyllä Madeiralla, tuli hänen luokseen
vanha mies, ojentaen hänelle kimpun kamelioita, ja keisarinna käski
seurueensa antaa miehelle hopeakolikon kiitollisuuden osotukseksi.
Kun oli kulkenut jonkun matkaa, häntä vastaan tuli kaunis tyttö, joka
niinikään ojensi hänelle kamelioita. Elisabet antoi hänelle ominkäsin
kultakolikon.
Hänen seuralaisensa kysyivät häneltä, minkä tähden hän antoi nuorelle,
terveelle tytölle enemmän kuin vanhalle miehelle.
"Koska tyttö oli niin kaunis", Elisabet vastasi.
Hän oli hurmaantunut nuoruuden kauneuteen.
Itsellään hänellä ei ollut ollut mitään nuoruutta. Hän oli ikäänkuin
astunut lastenkamarista suoraan valtaistuimelle. Mutta juuri siitä
syystä, että ei itse ollut saanut nauttia nuoruuden iloja, hän tunsi
vastustamatonta vetovoimaa naisen ensimäiseen nuoruudentuoreuteen,
tapasipa hän sen elämässä taikka taiteen esityksissä.
Shakespearen viisitoista- ja kuusitoista-vuotiaat sankarittaret,
Miranda "Myrskyssä" tai Rosalinda näytelmässä "Miten mielitte",
kuuluivat hänen suosikkeihinsa kirjallisuudessa. Ja joutuessaan
matkoilla kosketuksiin nuorten, kauniitten tyttöjen kanssa, hän
tavallisesti antoi heille kukkuroittain ystävyyttään ja lahjojaan.
Kuinka vakavat hänen ajatuksensa olivatkin, hän voi kuitenkin tuntea
lapsellista iloa mitä vähäpätöisimmistä pikku asioista. Hänellä oli
ihmeellinen taito mukautua lasten ja nuorten ihmisten ajatuselämään, ja
viimeiseen saakka hänellä oli, milloin tahtoi, suuri taikavoima niihin,
joitten kanssa joutui kosketuksiin.
Kuten tiedämme, hän seurusteli ainoastaan poikkeustapauksissa hovin
naisten kanssa, jotka olivat hänelle henkisessä suhteessa ala-arvoiset
ja joitten katsantotapa hänelle oli vastenmielinen. Milloin hän taas
nuorempana ollessaan liittyi johonkin itseään alempisäätyiseen, se
herätti tyytymättömyyttä ja juoruja.
Monet, jotka hänet tunsivat, väittävät, että hän ei ollut koskaan
tuntenut mitään todellista ystävyyttä kehenkään. Mutta ollen suuressa
määrin tunne-ihminen, hän voi jonkin aikaa tuntea lämmintä kiintymystä
milloin toiseen, milloin toiseen, joka oli herättänyt hänessä
myötätuntoa. Ja niin kauan kuin tätä tunnetta kesti, hän voi jutella
tuon ystävän kanssa, olipa mies tahi nainen, kaikista mahdollisista
asioista taivaan ja maan välillä.
Mutta hän väsyi äkisti useimpiin ja päästi heidät häviämään
näköpiiristään tuntematta mitään kaipausta. Tässäkin suhteessa ilmeni
hänen luontonsa ominainen levottomuus.
Eräässä aikaisemmassa luvussa olemme lyhyesti maininneet, että hänen
vanhin veljensä oli mennyt naimisiin näyttelijättären, Henriette
Mendelin kanssa. Heillä oli tytär, nuori kreivitär Wallersee, joka
sittemmin joutui naimisiin operalaulajan Bruckin kanssa. Keisarinna,
joka halveksi säätyerotusta, kutsui luokseen veljentyttärensä, ja piti
tavattomasti tästä sukulaisestaan, joka seitsenkymmen-luvulla melkein
aina nähtiin hänen seurassaan.
Tädin ystävyys valoi nuoreen neitoseen liian suuria ajatuksia omasta
arvosta, ja kuuluupa hän toivoneen pääsevänsä kruununprinssi Rudolfin
vaimoksi.
Tämän mentyä naimisiin, hän kuuluu kylväneen eripuraisuutta nuoren
parin välille, ilmoitellen Stephanielle asioita, jotka Rudolf
mieluimmin tahtoi pitää salassa vaimoltaan. Hänen ja Elisabetin välinen
ystävyys laimeni vuosien kuluessa, ja Rudolfin kuoltua hän ei koskaan
uskaltanut näyttäytyä tätinsä silmissä.
Innokkaana ratsastajana keisarinna tunsi suurta kiintymystä Elisa
Renziin, ja heidän ystävyytensä antoi aihetta pahoihin juoruihin. Elisa
ratsasti keisarinnan hevosia keisarillisessa ratsastushuoneessa, ja
kehuttuaan keisarinnan lempihevosta "Lord Byronia", hän sai sen heti
lahjaksi.
Myöskin taideratsastajatar Emilie Loisset sai iloita keisarinnan
erikoisesta suosiosta.
Tuskin kuitenkaan mikään nainen hänen sukunsa ulkopuolelta on ollut
niin läheisissä suhteissa keisarinnaan kuin _Ida von Ferenczy_,
unkaritar, joka aivan nuorena oli tullut hänen palvelukseensa ja pysyi
hänen luonaan hänen kuolemaansa asti.
Unkarissa toimitetuissa kruunajaisissa Elisabet oli tutustunut
tähän nuoreen tyttöön, joka valloitti hänen sydämensä raikkaalla,
miellyttävällä ulkomuodollaan, kirkkaalla älyllään, iloisella,
avoimella olennollaan ja hienolla käytöksellään.
Monet vuodet hän seurasi keisarinnaa kaikilla tämän matkoilla,
harmaantui hänen palveluksessaan, ja Elisabet osotti hänelle kaikin
tavoin suosiotaan melkein viimeiseen hetkeensä asti.
Ida von Ferenczy oli kiintynyt valtiattareensa rajattomalla rakkaudella
ja ihailulla. Viimeisinä vuosina hän oli vain nimellisesti keisarinnan
lukijatar; itse asiassa hän oli keisarinnan seuranainen, hänen
neuvonantajansa ja ystävänsä.
Muistamme, että Elisabet kuusikymmen-luvulla sai takaisin terveytensä
Korfulla, jonka luonto oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen ja jonka
kielen hän helposti oli opetellut.
Lukuisilla myöhemmillä käynneillään Kreikan maassa hänessä kypsyi
ajatus rakennuttaa saarelle oma huvila. Ihanan Gasturin kylän
lähelle loihdittiin hänen käskystään ja hänen makunsa mukaisesti se
rakennustaiteellinen mestariteos, joka on saanut nimen "Achilleion".
Tätä linnaansa Elisabet rakasti.
"Kaikki olen itse järjestänyt", hän sanoi, "ja itse valinnut jok'ikisen
esineen. Sen tähden tunnenkin itseni siellä vähemmän vieraaksi kuin
Wienissä."
Achilleionin julkisivu on merelle päin. Muita sivuja ympäröivät
kukkaisterassit ja öljy-, laakeri- ja sitronapuiden vyöhyt. Linnassa
on 128 huonetta ja tallissa sijaa 50 hevoselle. Kaikkiin huoneisiin
keisarinna on koonnut kreikkalaisia ja pompejilaisia taideteoksia.
Linnan lähelle hän pystytti lempirunoilijansa Heinen muistopatsaan.
Runoilija istuu Aja Kyriahin vuoren juurella pilarien kannattaman
avoimen marmoritemppelin suojassa, katse suunnattuna merelle. Polvea
vasten nojaavassa kädessä hänellä on taulu, johon kuvanveistäjä
keisarinnan tahdosta on piirtänyt runoilijan seuraavan säkeistön:
"Was will die einsame Thräne?
Sie trübt mir ja den Blick!
Sie blieb aus alten Zeiten
In meinen Augen zurück."
(Mitä tahtoo yksinäinen kyynel? Sehän sumentaa katseeni! Se on jäänyt
silmiini vanhoilta ajoilta.)
Keisarinnan yksityishuoneet Achilleionissa olivat tykkänään eristetyt
linnan muista osista. Hänellä oli oma käytävänsä, josta voi tulla ja
mennä, milloin tahtoi, sekä yöllä että päivällä.
"Tahdon elää kuin ylioppilas", oli hänen tapansa sanoa. Ja niin hän
elikin, mutta niinkuin hyvin ahkera ylioppilas.
Hän nousi nukkumasta kello viisi, otti kylvyn ja meni sitten ulos
kävelemään, mutta tavallisesti yksin ja kirja kainalossa.
Kävelyltä palattuaan, hän harjoitti opinnoita. Tavallinen koululaisen
kirjoitusvihko ja lyijykynä olivat kaikki, mitä hän tarvitsi
kirjoittamiseen. Hän taivutteli eri kielten sanoja ja kirjoitti joka
päivä aineen, jonka näytti luennoitsijalleen taikka opettajalleen.
Achilleionin ihanalla terassilla hänen oli tapansa pukeutua. Siihen
laitettiin teltta, jossa hän puetutti ja kampautti itsensä merta
vasten. Illalla hän kylpi marmoriammeessa, jonka oli ostattanut Villa
Borghesesta Romassa. Yhdeksän aikaan keisarinna aina makasi vuoteessaan
Heinen "Buch der Lieder" päänalusensa alla.
Usein sattui, että hän nousi ylös keskellä yötä ja meni kävelemään
pimeille puistokäytäville. Vetäydyttyään huoneisiinsa, hovihenkilökunta
voi nähdä, kuinka hän, puettuna pikimustaan pukuun ja musta harso
käärittynä pään ympärille, hiipi terassin poikki puistoon.
Hän kuljeskeli kautta koko Achilleionin läheisen seudun. Erikoisella
halulla hän käyskenteli jyrkimmillä ja vaarallisimmilla vuoripoluilla.
Sinne hän aina meni yksin, sillä hänen hovinaisillaan ei ollut
rohkeutta eikä kestävyyttä seurata häntä. Hiljaisuus vuorten
huipuilla, ylimaallinen kirkkaus, luonnon majesteetillinen kauneus
soivat hänen levottomalle mielelleen hetkisen rauhaa, ja hän palasi
vuorikävelyiltään rikkaana ylentävistä vaikutelmista ja rakkaista
muistoista.
"Mihin tulee ihmisiä, siellä kaikki turmeltuu", hän lausui. "Vain
missä luonto saa olla rauhassa, se säilyttää kauneutensa. Sen vuoksi
en näytäkään Achilleion-linnaani vieraille. Jos sen tekisin, niin
muutaman kuukauden kuluttua ei olisi kiveäkään, jota toiset eivät olisi
koskettaneet. Ihmiset kirjoittelevat nimiään joka paikkaan painaakseen
oman vähäpätöisen leimansa kiviin."
Korkea, valkea puutarhamuuri ja öljypuiden lehvistö suojasivat hänen
linnaansa uteliaitten katseilta.
"Englantilaiset ovat aivan toivottomat", hän virkkoi, "he seisovat
tuntikausia vastakkaisella kukkulalla eivätkä kuitenkaan saa nähdä
mitään."
Ja kuitenkaan hän ei ollut läheskään niin ihmisarka kuin on väitetty.
Hän tunsi osanottoa ihmisiin. Mutta hän ilmaisi osanottoaan vain
silloin, kun itse ei ollut heidän uteliaan huomionsa esineenä.
"Enhän pyydä ihmisiltä muuta, kuin että antavat minun olla rauhassa",
hän usein lausui.
Missä häntä ei tunnettu, hän voi tuntikausiksi sekaantua kansan
joukkoon, ja köyhiä kohtaan hän aina oli ystävällinen.
"Katsellessani luonnonihmisiä, saan jotakin siitä samasta rauhasta,
jota luonnon on tapana suoda minulle", hän lausui.
Istuen tuoksuvan ajuruohon ja vaaleanpunaisten kanervapensaiden
välissä, hän jutteli Gasturin talonpoikain kanssa, virkistäen itseään
lempijuomallaan, vasta lypsetyllä kilinmaidolla.
Seudun asukkaat jumaloivat "Gasturin kuningatarta", niinkuin he häntä
nimittivät. Hänen näyttäytyessään maantiellä, he heittäytyivät maahan
hänen eteensä.
"Ihana kuningatar!" nuoret naiset huutelivat hänen jälkeensä. "Jumala
askeleesi siunatkoon", vanhat naiset toivottivat, ristiten itsensä
ikäänkuin antaakseen suurempaa tehoa sanoilleen. Nuoret miehet
paljastivat päänsä ja katselivat häntä ihastuksella. Kylänlapset
seisoskelivat ryhmissä häntä odottelemassa. Puoliksi piilottuneina
paksujen öljypuiden runkojen taakse he tähystelivät häntä kaukaa, ja
hänen tullessaan lähelle, he kilpailivat siitä, kuka saisi ojentaa
hänelle öljypuun tai oranssipuun oksia.
Usein hän kävi eräässä munkkiluostarissa, joka on vuorenkukkulalla
hänen linnansa lähellä. Hän jutteli mielellään näitten miesten kanssa,
jotka vapaaehtoisesti olivat luopuneet elämästä toisten ihmisten
keskuudessa.
Hän kysyi eräältä heistä, kävikö tämä joskus kylässä.
"Täytyyhän siellä silloin tällöin käydä ostoksilla", munkki vastasi.
"Olemmehan ihmisiä ja ruumis tuntee nälkää ja vilua. Mutta mitäpä
muuta kylässä tekisi? En kiellä, että siellä alhaalla voi olla sangen
kaunista, mutta täällä ylhäällä on parempi olla."
"Ja minä sanon teille", keisarinna vastasi, "että olette valinnut
paremman osan."