Sairaus. -- Keisarinnan jokapäiväinen elämä. -- Hänen suhteensa
palveluskuntaansa ja hovinaisiinsa.
Tiedämme, kuinka keisarinna Elisabet aikaisemmassa nuoruudessaan, kohta
ainoan poikansa syntymän jälkeen, sairastui pitkälliseen tautiin.
Huolellinen hoito ja lukuisat oleskelut etelän lempeässä ilmastossa
olivat pelastaneet hänen henkensä. Ja palatessaan monet vuodet
kestäneiltä matkoiltaan kotiinsa, hän loisti terveyttä, ja hänen
kauneutensa nousi uuteen kukoistukseen.
Seitsenkymmen-luvun lopulla hän sairastui siihen kiusalliseen tautiin,
jota nykyisin tavallisesti sanotaan neurasteniaksi.
Se oli huomattavassa määrässä Wittelsbachien perhetauti. Miespolvesta
miespolveen se oli ilmennyt vastenmielisyytenä seurusteluun toisten
ihmisten kanssa ja kaikenlaisina merkillisinä oikkuina.
Kun perinnäistä taipumusta on, silloin hermotaudit vaikuttavat
kaksinkertaisella voimalla. Elisabetin taipumus yksinäisyyteen, hänen
vastenmielisyytensä julkiseen esiintymiseen, hänen tarpeensa alituiseen
vaihtaa olinpaikkaa voidaan varmaan osaksi pitää perinnäisinä
taipumuksina.
Hän oli sairaampi, kuin useimmat aavistivatkaan. Häiriöt ruumiinelinten
toiminnassa, hermotulehdukset ja monet muut vakavat taudit tekivät
monet vuodet hänen elämästään todelliseksi kärsimykseksi.
Tuskallinen ischias kummassakin polvessa pakoitti hänet
kahdeksankymmen-luvun alussa luopumaan ratsastusurheilusta, uhri, joka
tuntui hänestä erikoisen raskaalta. Koko loppu-ikänsä häntä vaivasi
ischias, kymmenenä viimeisenä vuonna nämä tuskat olivat välistä
niin voimakkaat, että hänen lääkärinsä selitti tarvittavan melkein
yli-inhimillistä kärsivällisyyttä kestämään taudinkohtauksia huutamatta
tuskasta.
Mutta Elisabet oli totuttanut ruumiinsa tottelevaisuuteen. Hän
kärsi tuskansa kuin sankaritar ja etsi ratsastusretkien korvausta
väsyttävistä vuorten kiipeämisistä ja peninkulmien pituisista
kävelyretkistä.
Hänen rasittavat kävelynsä vapaassa luonnossa saivat asioita
tuntemattoman luulemaan hänellä olevan hyvätkin ruumiinvoimat, sillä
tottuneittenkin vuori-oppaitten oli vaikea seurata häntä väsymättä.
Tosin hän kevyen, joustavan käyntinsä takia saattoi kulkea pitempään
kuin useimmat muut, mutta taipumus liiallisiin voimanponnistuksiin
johtui suureksi osaksi ärtyneestä hermostosta. Kärsien unettomuutta,
hän koetti väsyttää ruumiinsa, toivoen siten saavansa yöllä lepoa,
jonka tarpeessa oli ja jota kaipasi.
Keisarinna oli tottunut hyvin yksinkertaisiin elämäntapoihin. Pöydän
nautinnot olivat hänelle kokonaan vieraat; ei hän ainakaan pannut
niihin mitään arvoa. Hänellä oli tavattoman huono ruokahalu ja hän
söi harvoin muuta kuin kylmiä ruokia. Suurilla juhlapäivällisillä hän
tavallisesti söi vain pari viipaletta vehnäleipää, kupin lihalientä ja
hedelmiä.
Jokapäiväisessä elämässään ja matkoilla hän sangen usein jätti
päivällisen syömättä, ja hänen ravintonaan oli silloin enimmäkseen lasi
maitoa, palanen leipää ja pari kaakkua. Eniten hän piti makeisista, ja
hänellä olikin aina konvehtirasia mukanaan.
Hän inhosi väkijuomia. Hovijuhlissa viinilasit olivat aina hänen
lautasensa vieressä niinkuin muittenkin. Mutta hänen lasinsa pysyivät
tyhjinä, hän joi maitoa eikä mitään muuta.
Kun hänen lääkärinsä määräsi hänet terveytensä takia juomaan lasin
viiniä, oli se hänelle melkein mahdotonta.
Ylipäänsä hän vähän luotti lääketieteeseen. Mieluummin hän koetti
lievittää tuskiaan omilla keksimillään hoitotavoilla. Viikkoja ja
kuukausia hän eli yksinomaan maidolla. Toisinaan taas hän heittäytyi
appelsini-hoidolle, jota noudatti hyvin tunnollisesti.
Hänellä oli sairaaloinen kauhu lihomista vastaan, osaksi siitä syystä,
että pani suuren arvon solakalle varrelleen, osaksi sen tähden,
että piti terveydelleen hyödyllisempänä olla laihana. Sen vuoksi
hän punnitsikin itsensä joka päivä. Ja jos oli tullut parikin kiloa
tavallista lihavammaksi, hän söi ainoastaan appelsineja, kunnes jälleen
tuli niin laihaksi kuin tahtoi olla.
Lääkärit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että hän kiinnitti niin
vähän huomiota heidän neuvoihinsa. He pitivät sitä puolustamattomana,
että hän eli niin niukalla ja kevyellä ruoalla. Ja kun hän myöhempinä
vuosinaan kävi hyvin vähäveriseksi, he uskoivat tämän johtuneen hänen
vuosikausia kestäneestä, itse valitsemastaan ruokajärjestyksestä.
Vaikka Elisabet omasta kohdastaan pani vähän arvoa aineellisille
nautinnoille, hän ollessaan keisarin kanssa kuitenkin aina kiinnitti
suurta huomiota ruokalistaan. Joka aamu piti kyökkimestarin lukea
hänelle ruokalista, jonka hän huollelisesti tarkasti, ehdottaen siihen
välistä muutoksiakin.
Ei mikään ruokapöytä maailmassa voinut olla maukkaampi kuin Itävallan
hovipöytä keisarinnan ollessa kotona, ja hän hankki kaikkiin
linnoihinsa kalleimmat porslinit ja komeimmat kulta- ja hopeakalustot.
Voi muuten sanomattakin käsittää, että näitä ihanuuksia hänen
viettämässään yksinäisessä elämässä käytettiin hyvin harvoin.
Maria Theresialla oli ollut kuusitoista lasta. Hänen pojallaan keisari
Leopold II:lla oli ollut seitsemäntoista lasta, niin että Itävallan
keisariperhe oli siis hyvin lukuisa.
Sitäpaitsi asui Wienissä monta vierasta ruhtinasta, joista useimmat
olivat sukua habsburgilais-lotringilaiselle suvulle.
Mutta lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, joissa arkkiherttuat ja
arkkiherttuattaret talvisin kokoontuivat keisarilliseen pöytään,
etäisemmät sukulaiset eivät juuri koskaan tavanneet Frans Josefia ja
Elisabetia.
Keisari oli kovin kiinnitetty työhön ja vanhempana ollessaan hän
menetti makunsa muihin huvituksiin kuin metsästykseen. Hän vietti siis
melkein yhtä yksinäistä elämää kuin puolisonsakin.
Hänen käydessään tapaamassa Elisabetia taikka milloin tämä joksikin
aikaa asettui johonkin keisarillisen linnaan ollakseen yhdessä
miehensä ja lastensa kanssa, keisarinna teki kaikkensa luodakseen iloa
näihin yhdessä-oloihin. Hän näytti ikäänkuin tuntevan tarvetta antaa
miehelleen hiukan korvausta siitä perhe-elämästä, jota ilman tämän piti
olla hänen matkojensa takia.
Illat hän silloin vietti melkein aina pitkissä, huvittavissa
keskusteluissa terassilla taikka takkavalkean ääressä miehensä ja
heidän nuorimman tyttärensä kanssa. Välistä Rudolfkin liittyi heidän
seuraansa.
Jos keisari oli iltasella kiinni, hän seurusteli Valerian ja muutamien
hovinaistensa kanssa, joitten lukumäärä kuitenkin yhä pieneni.
Hovia hän yleensä tahtoi pitää erillään itsestään. Hänen käytöksensä
ilmaisi selvästi niille, joista hän ei pitänyt: "Pääsy syrjäisiltä
kielletty!" Ja jos tätä hänen toivomustaan ei ymmärretty, hänen
hermostuksensa saattoi leimahtaa ilmi-liekkiin.
Kerran hän Wienin keisarillisen linnan suurilla portailla antoi
korvapuustin eräälle palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka
syystä taikka toisesta oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.
Tämän tapauksen olivat nähneet liian monet, jotta kamariherra olisi
vaieten voinut niellä loukkauksen. Hän tunsi olevan syytä pyytää
keisarilta eroa toimestaan.
Frans Josef varmaankin soi anteeksi puolisonsa tämmöisen tarmon
puuskahduksen -- tarmon, jota häneltä itseltään puuttui aivan liian
paljon. Hänen sanotaan lausuneen, että hänellä oli mitä suurin halu
antaa kamariherralle ero.
Mutta hyväntahtoinen kuin oli, hän otti asian harkitakseen, ja
lepyttääkseen katkeroittuneen kamariherran, keisari antoi hänelle
seuraavana päivänä ritarimerkin.
Juttu aatelismiehestä, joka oli saanut ritarimerkin siitä syystä,
että keisarinna oli antanut hänelle korvapuustin, huvitti wieniläisiä
suunnattomasti.
Vanhempana ollessaan Elisabetista tosin ei paljon pidetty korkeammissa
piireissä, joissa häntä tuskin tunnettiin, mutta siihen sijaan
häntä sitä enemmän rakastivat hänen lähimmät hovinaisensa, ja hänen
palvelijansa jumaloivat häntä.
Hän osotti suurta huolenpitoa sekä palveluskuntaansa että hovinaisiaan
kohtaan. Hän otti osaa kaikkiin heidän suruihinsa ja kärsimyksiinsä,
eikä kukaan osannut paremmin kuin hän hoivata ja lohduttaa heitä.
Palvelevan hovinaisen ollessa sairaana, keisarinnan oli tapana käydä
häntä tapaamassa, ja hän voi silloin tuntikausia istua potilaan
vuoteen vieressä.
Eräänä aamuna sanomalehdet toivat sanoman, että eräs hänen
majesteettinsa keisarinnan kamarirouvista oli yöllä kuollut.
Wieniläiset, jotka mielellään moittivat keisarinnaa, soimasivat häntä
välinpitämättömyydestä, sillä hänet oli nähty edellisenä iltana
ratsastamassa Praternissa.
Mutta kukaan ei tiennyt, että hän oli viettänyt viimeisen ja monta
edellistä yötä potilaan vuoteen vieressä ja että hän oli ratsastanut
raittiissa ilmassa liikunnolla virkistääkseen itseään siten
aiheutuneesta rasituksesta.
Muuan hänen hovinaisistaan kirjoitti hänestä hänen kuolemansa jälkeen:
"Me, jotka rakastimme häntä niin suuresti, koska tunsimme hänet, ja
jotka tunsimme hänet juuri siksi, että rakastimme häntä niin suuresti,
emme kyyneliltä voi puhua hänestä.
"Hän oli yksi niitä harvoja olentoja, jotka voivat tulla toimeen ilman
maailmaa, koska heillä omassa sydämessään on maailma, joka on niin
paljon rikkaampi ja parempi kuin meidän maailmamme.
"Hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen tunteensa oli ylevämielinen.
Hän oli kuningatar sielultaan. Ja kuitenkin hän oli suora, vaatimaton,
inhimillinen, täynnänsä liikuttavaa hienotunteisuutta hovinaisiaan ja
palvelijattariaan kohtaan, Menipä hän siinä suhteessa pitemmällekin,
kuin heille oli mieluista. Hän ei soittanut öisin, vaikka kärsi
tuskiakin, sillä hän ei tahtonut häiritä toisten unta, hienotuntoisuus,
joka -- keisarinnan tietämättä -- aiheutti sen, että palvelusvuorolla
olevat hovinaiset monasti valvoivat hallitsijattarensa makuuhuoneen
oven takana."
* * * * *
"Hänelle me uskoimme syvimmät ja inhimillisimmät tunteemme, aina
varmoina hänen lämpimästä osanotostaan, hänen ystävällisistä
neuvoistaan, ja samalla kertaa varmoina hänen avustaan, jos sitä
tarvittiin" [Tämän kirjeen on tekijä saanut Wienin keisarillisesta
hovikirjastosta.]