Keisarinna Elisabet ja kirjallisuus.
Elisabet oli hyvin soitannollinen. Tiedämme hänen isänsä opettaneen
hänet sitransoittajaksi, ja hän lauloikin hyvin kauniisti. Wienissä
hän otti opetusta pianonsoitossa Lisztiltä ja esiintyi usein
sitransoittajana ja pianistina hovin hyväntekeväisyyskonserteissa.
Hänen lempisäveltäjiään olivat Rubinstein, Chopin, ja Wagner. Richard
Wagnerille hän esiintyi hädässä pelastavana enkelinä, lähettäen kerran
säveltäjän elämän tukalimpina hetkinä hänelle isomman rahasumman.
Hänen kuolemansa jälkeen keisarinna salanimellä kävi Bayreythin
Wagner-näytännöissä.
Myöskin maalaustaiteesta hän oli kovin huvitettu. Hän oli
personallisessa ystävyyssuhteessa Munkácsyyn ja Makartiin ja oli usein
tuntikausia vieraana heidän ateliereissään.
Nuorempana ollessaan häntä huvitti käydä Burg-teatterissa, mutta
myöhemmällä ijällään hän lakkasi käymästä siellä. Samoin kuin
kuninkaallinen sukulaisensa Baierissa, Elisabetkin olisi mieluummin
varmaan nähnyt, että näytäntö olisi annettu hänelle yksinään.
Mutta vaikka kävikin teatterissa yhä harvemmin, hän kuitenkin yhä
edelleen osotti harrastustaan erinäisiä näyttelijöitä kohtaan.
Kahdeksankymmen-luvun lopulla hän äkkiarvaamatta tuli Wienin
hospitaliin tiedustamaan erään mielipuolisen näyttelijän tilaa.
Ja tunnettu näyttelijä Ferdinand Bonn, joka muutamia vuosia ennen
keisarinnan kuolemaa asui Wienissä, on kertonut seuraavaa:
Hän oli joutunut ansaitsemattomien loukkausten uhriksi sekä
taiteilijatoimessaan että yksityiselämässään ja asui nyt Hietzingin
laidassa Wienin lähellä.
Eräänä aamuna hänen palvelijansa tuli ilmoittamaan, että eräs rouva
Elisabet halusi tavata häntä.
Kiukuissaan siitä, että ei saanut olla rauhassa, hän huusi niin ääneen,
että sen piti välttämättä kuulua avoimesta akkunasta:
"En minä tunne ketään rouva Elisabetia. -- En ole kotona."
Palvelija meni viemään tätä vastausta. Mutta samassa taiteilija
katsahti akkunasta ja näki solakan, musta-pukuisen naisen seisovan
puutarhassa kahden muun naisen seurassa.
"Suokaa anteeksi -- ette suinkaan te vain ole keisarinna?"
Se oli tosiaan keisarinna Elisabet. Hän astui taiteilijan luo ja puhui
ystävällisesti ja lohduttaen hänelle kaikista niistä vainoamisista,
joitten alaiseksi hän oli joutunut. Osanottavaisena hän tarkasteli
taiteilijan yksinkertaista asuntoa, pysähtyen pitkäksi aikaa erään
valokuvan eteen, joka esitti näyttelijää itseään Hamletina.
"Mitä keisarinna, joka itse oli kärsinyt niin paljon, lausui minulle,
kohotti minut niitten häijyjen juonittelujen yläpuolelle, joitten
uhrina olin ollut", näyttelijä selitti. "En koskaan ole unohtava hänen
sanojaan, ja kuolinhetkellänikin olen toistava niitä."
Ylpeä ja älykäs kun oli, Elisabetilla oli oma erikoinen makunsa
taiteessa ja runoudessa, mikä maku ei suinkaan ollut sopusoinnussa
hovin mielipiteiden kanssa. Hänen ihailunsa kaikkeen suureen oli käynyt
hänen toiseksi luonnokseen, ja missä hahmossa hän kohtasikin suuren
hengen, hän osoitti sille kunnioitustaan.
Eräässä edellisessä luvussa olemme nähneet, että hän vasta Madeirassa
ja Korfussa, seurustellessaan luonnon kanssa, rakastui opinnoihin.
Maailmankirjallisuuden suurmiehiltä hän etsi ja sai virkistystä, joka
auttoi häntä kestämään elämän koettelemuksia.
Hänen lukuhalunsa tuli hänelle avuksi sitä raskasmielisyyttä vastaan,
joka surullisten kokemusten ja perinnäisen taipumuksen nojalla
alituiseen pyrki peittämään hänen sieluaan.
Harvat ihmiset ovat osanneet käyttää aikansa paremmin, kuin keisarinna
Elisabet. Hän tuskin koskaan astui linnansa kynnyksen yli, ilman
että hänellä oli kirja kädessä, ja tuntikaudet hän voi kävellä
puutarhoissaan ja puistoissaan taikka istua penkillä, syventyneenä
lukemiseen.
Etevät miehet, jotka tutustuivat häneen, hämmästyivät hänen tietojaan.
"Voidakseen puhella hänen kanssaan, täytyy olla hyvin perehtynyt
historiaan, taiteeseen ja tieteisiin", oppinut Hasenauer lausui. "Hänen
tietonsa ovat erinomaiset."
Hän on suurella taituruudella uus-kreikaksi kääntänyt kaikki, mitä
Schopenhauer on kirjoittanut. Erikoisella mielihyvällä hän luki
Voltairea ja Rousseauta. Hän, joka itse oli oppinut niin paljon ja
jonka tiedonjano ei koskaan tuntunut tulevan sammutetuksi, puhui usein
siitä, kuinka hyvin hän ymmärsi Rousseaun ikävöinnin takaisin luontoon.
Keisarinna tahtoi niinkuin ranskalainen filosofikin hylätä kaikki
tarpeettomat tiedot.
Koko maailma tietää, että Elisabetin ensimäinen ja suurin kirjallinen
hurmaaja oli Heine. Ennenkuin hänen varsinainen harrastuksensa
kirjallisuuteen vielä oli herännytkään, hän jo oli oppinut rakastamaan
tätä runoilijaa. Avioliittonsa ensimäisinä vuosina hän oli sattumalta
nähnyt hänen runojaan, ja nämä olivat vallanneet hänet sillä, että
puhuivat samanlaisista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita Elisabet
oli itsekin kokenut.
Myöhemmin hän luki kaikki, mitä Heine oli kirjoittanut.
Heinen "matkakuvilla" oli herkeämätön lumousvoima matkustelevaan
keisarinnaan, joka yhä uudestaan ja uudestaan luki hänen runojaan.
Se, mitä hän piti erikoisessa arvossa runoilijassa, ja mikä vaikutti
sen, että hän niin erikoisesti kiintyi hänen kirjoihinsa, oli Heinen
suuri vilpittömyys.
"Heine on toisenlainen kuin muut suuret runoilijat, hän kun halveksii
tekopyhyyttä", keisarinna kerran kirjoitti. "Hän näyttäytyy aina
semmoisena, kuin on, kaikkine inhimillisine hyveineen ja kaikkine
inhimillisine vikoineen."
Eräälle saksalaiselle kirjailijalle, joka oli löytänyt muutamien
Heinen painamattomien satiristen runojen käsikirjoituksen, mutta joka
valtiollisista syistä epäröi sen julkaisemista, keisarinna lausui:
"Heinrich Heinen lukijakunta ei ole vain yksi erikoinen kansa, vaan
koko maailma. Hänen lukijoillaan on oikeus tutustua kaikkiin tämän
runoilijan teoksiin, jota ei voida verrata kehenkään."
Hän tahtoi julkisesti osottaa kunnioitustaan Heinen muistolle.
Muodostettiin komitea, jonka tehtäväksi tuli pystyttää Heinelle
muistopatsas johonkin Saksan kaupunkiin. Puuha oli jo hyvällä tolalla,
ja Itävallan keisarinna merkitsi listaan nimensä ensimäiseksi ja
huomattavan suuren rahasumman.
Mutta silloin tuli Wienin hallitukselle kirje Saksan
valtakunnankanslerilta. Bismarck lausui ihmettelynsä siitä, että
ystävällisissä suhteissa olevan naapurimaan keisarinna tahtoi osottaa
kunnioitusta runoilijalle, joka oli häväissyt Hohenzollerneita.
Frans Josef ja Elisabet olivat monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä,
jotka pitivät arvossa toistensa erilaista makua ja tunteita, mutta
kolmiliiton takia keisarin täytyi pyytää puolisoaan tällä kertaa
taipumaan rautakanslerin edessä ja pyyhityttämään nimensä pois Heinen
muistopatsaan rahankeräyslistoista.
Keisarinna huomasi olevansa pakoitettu antamaan myöten, ja Bismarckin
sekaantuminen estikin pystyttämästä Heinelle muistopatsasta Saksaan.
Mutta Elisabet oli itsepäinen ja osasi kostaa. Hän sai tietää,
että tanskalainen kuvanveistäjä Hasselriis oli Romassa muovaillut
hänen lempirunoilijansa muistopatsaan. Hän pyysi nyt kuvanveistäjän
hakkaamaan sen hänelle marmoriin ja asetti sen Korfussa olevan linnansa
edustalle.
Hohenzollernien ystävyys keisarinnaa kohtaan ei muuten millään tavalla
tästä tapauksesta häiriintynyt. Saksan nykyinen keisari, joka oli hänen
poikansa ystävä, osotti hänelle kaikkea mahdollista kohteliaisuutta.
Elisabetin matkustaessa hänen valtakuntansa läpi taikka oleskellessa
jossakin saksalaisessa kylpypaikassa, keisari puolisoineen kävi
häntä tapaamassa ja osotti hänelle tuhansia pikku huomaavaisuuksia,
joita Elisabet piti arvossa. Wilhelm II kuuluu lausuneen, että
Itävalta-Unkarin Elisabet oli henkevin nainen, mitä hän on elämässään
tavannut.
Mutta myötätunto oli tuskin molemminpuolinen. Heinen lyrillinen tuska
ja iva elämän sortuneista kuvitelmista ensin oli saanut myötätunnon
kielet väräjämään Elisabetin rinnassa. Mutta vasta sitten, kun
preussilaiset olivat voittaneet Itävallan, maailma sai tietää hänen
ihailevan runoilijaa. Tämän avoin viha Preussia kohtaan, hänen
pureva ivansa hiippalakeista, hänen halunsa laittaa Preussin kotka
seipään päähän Rheinin maitten tarkka-ampujain maalitauluksi, saivat
epäilemättä vastakaikua Elisabetin sielussa.
Kirjoista hän oli oppinut pitämään Heinestä ihmisenä, ja hän ilmaisi
monella tavalla ihastuksensa häneen. Usein hän lähetti seppeleen hänen
haudalleen. Nauhoissa oli seuraava kirjoitus: "Keisarinna Elisabetilta
hänen lempirunoilijalleen."
Tiedämme, että hän matkoillaan usein oleskeli Parisissa eikä hän
koskaan jättänyt käymättä Montmartren kirkkomaalla omin käsin
koristelemassa Heinen hautaa.
Oppiakseen tuntemaan runoilijan lähemmin, kuin mitä elämäkerroista
oli mahdollista, hän kävi tapaamassa Heinen yhdeksänkymmen-vuotista
sisarta, Hampurissa asuvaa rouva Charlotte von Embdeniä.
"Hän istui minun luonani, ei kuin keisarinna, vaan kuin rakas
tytär", on tämä vanha nainen kertonut, lisäten, että hänen
keskustelunsa Elisabetin kanssa ovat olleet hänen elämänsä kaikkein
mielenkiintoisimmat.
"Ei yksikään arvostelija, ei yksikään elämäkerrankirjoittaja ole
ymmärtänyt veljeäni niin hyvin kuin keisarinna Elisabet ymmärsi hänet",
hän lausui.
Kruununprinssi Rudolf oli saanut selville, missä "Buch der
Lieder"-teoksen käsikirjoitus oli ja oli ostanut sen äidilleen.
Osottaakseen kiitollisuuttaan keisarinnan ystävällisyydestä, rouva
Embden lahjoitti hänelle kokoelman runoilija-vainajan kirjeitä, jotka
olivat sisällöltään liian yksityis-luontoisia tullakseen yleisön
silmiin.
Piti itse olla harvinaisen runollinen luonne, voidakseen tuntea niin
lämmintä osanottoa runoilijoihin ja heidän teoksiinsa, kuin keisarinna
Elisabet teki. Ja kuitenkaan hän ei laisinkaan tahtonut lukea paljon
kirjoja. Niitä, joita piti arvossa, hän luki yhä uudestaan ja uudestaan.
Saksalaisista runoilijoista Heine varmaankin oli ainoa, jota hän
kokonaan ymmärsi ja piti arvossa. Göthe häneen ei tehnyt mitään
vaikutusta, eikä Schillerkään ollut varsin läheinen hänen sielulleen.
Maria Valeria, joka ihaili Scheffeliä, kiinnitti äitinsä huomion
häneen, mutta tämä herätti paljon suurempaa innostusta nuoressa
arkkiherttuattaressa kuin keisarinnassa, joka oli nähnyt ja kokenut
niin paljon.
Uudenaikaisia ranskalaisia runoilijoita hän luki harvoin. Sitä vastoin
hän pani paljon arvoa Lamartineen. Englantilaisesta kirjallisuudesta
hän ihaili etupäässä Shakespearea ja Byronia.
Hänen harrastuksensa Shakespearea kohtaan ei antanut paljon perään
hänen ihastukselleen Heineen. Hän kuuluu tehneen mainioita käännöksiä
Shakespearen useista näytelmistä, ja monet kohtaukset hän osasi lausua
ääneen muistista. "Hamlet" ja "Kesäyön unelma" miellyttivät häntä
eniten. Hänellä oli jokaisessa linnassaan taulu, joka kuvasi Titaniaa
aasinpäineen. "Se on kuvitelmiemme aasinpää, jota aina hyväilemme",
keisarinna lausui.
Pitkiltä matkoiltaan, jotka veivät suurimman osan hänen aikaansa, hän
joka viikko, joskus useamminkin, lähetti pitkiä kirjeitä keisarille ja
lapsilleen. Sen sijaan, että olisi kertoellut kokemistaan ja omista
ajatuksistaan, oli hänen suurissa, nelis-kulmaisissa kuorissaan
runoja, joita hän itse oli sepitellyt, taikka hänen käännöksiään
joistakin kohtauksista Shakespearen dramoista. Hän kirjoitti mainioita
matkakuvauksia. Tehdäkseen ne vaihtelevammiksi, hän kuvitti tekstiä
sadoilla piirroksilla paikoista, joissa oli käynyt.
Hänen kirjalliset työnsä säilytetään Hofburgissa, osaksi monet vuodet
pitämiensä päiväkirjojen muodossa, osaksi omaisilleen lähettämäinsä
kirjeitten muodossa.
Hänellä ei koskaan ollut mielessä päästää julkisuuteen mitään siitä,
mitä kirjoitti. Hän luki ja kirjoitti sen ilon ja huvituksen takia,
jota tämä työskentely hänelle antoi. Mutta kirjallinen maine ei häntä
houkutellut.
Vain muutamia harvoja hänen runoistaan on tullut yleisön silmiin.
Niistä on tunnetuin seuraava säkeistö, joka on kirjoituksena eräässä
Ischlin lähellä olevassa Neitsyt Marian kuvassa, vaikka monet, jotka
sen ovat lukeneet, eivät tiedä sen olevan keisarinna Elisabetin
kirjoittaman:
"O, breite deine Arme aus,
Maria, die wir grüssen!
Leg' schützend sie auf dieses Haus
Im Thal, zu deinem Füssen!
O, segne dieses kleine Nest,
Mag rings der Sturm auch wüthen!
In deinem Schutze steht es fest
Voll Gnaden wirst du's hüten!"
(Oi, levitä kätesi, Maria, jota tervehdämme! Laske ne suojaten tämän
laaksossa, jalkojesi juuressa olevan talon yli. Oi, siunaa tämä pieni
pesä, vaikka myrsky ympärillä riehukoonkin! Sinun suojassasi se pysyy
lujana, armosta olet sinä sitä varjeleva.)
Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän oleskeli eräässä Kaakkois-Unkarin
pikku kaupungissa Mehadiassa, käyttäen hyväkseen sikäläisiä
"Herkules-kylpyjä".
Muuan paimen oli rakentanut majansa korkealle vuorenkukkulalle
kylpypaikan yläpuolelle. Siellä keisarinna usein kävi, kirjoittaen
kerran lyijykynällä pöytään unkarinkielellä runon, joka suorasanaisena
käännöksenä kuuluu seuraavaan tapaan:
"Kaikki on maassa turhuutta, uskollisuus vain tyhjä sana. Suuri ja
ihana olet korkeudessasi yksistään sinä, luonto! Onnellinen se, joka on
sinua lähellä,sillä hän ei pety. Kaikki muun vaihdan mielelläni siihen
rauhaan, jonka sinä minulle lahjoitat."