Matkusteleva keisarinna.
Täynnänsä lämmintä rakkautta luontoon ja elävää tiedonjanoa sekä
veressään olevan hermostuneen levottomuuden pakoittamana keisarinna
Elisabet vietti, kuten yleisesti tunnettua, suuren osan ajastaan
matkoilla paikasta toiseen. Seurueetta ja aivan tavallisena turistina
hän kävi kaukaisissa, vieraissa maissa.
"Meidän täytyy koettaa pelastaa muutamia tunteja, joina voimme
tunkeutua omaan elämäämme", hän lausui. "Minä löydän itseni joka kerta,
kun vaihdan ilmaa. Ollessani yksin yksinäisessä seudussa, josta tiedän,
että sinne ei usein astu ihmisjalka, tunnen suhteeni tähän luontoon
tulevan aivan toiseksi kun toisten ihmisten ollessa siellä mukana.
Elämä ihmisten keskuudessa antaa meille kaikille samanlaisen ulkonaisen
univormun, mutta sisässämme säilytämme yhteyden ainoastaan alhaisten
vaistojen muodossa".
"Matkan päämäärä on viehättävä pääasiallisesti siitä syystä, että matka
sinne on välissä", hän lausui toisella kertaa. "Jos olisin jossakin
paikassa ja tietäisin, että en enää koskaan poistu sieltä, niin se
tuntuisi minusta helvetiltä, vaikka se muuten olisi itse paratisi.
Ajatus, että kohta täytyy lähteä paikasta, jossa olen, liikuttaa
mieltäni ja saa minut rakastamaan paikkaa. Joka kerta kun matkustan,
hautaan siis unelman, joka äkisti katoaa, ja huokaillen toivon uutta".
Luonnolla oli häneen merkillinen vetovoima. Luonnossa hän löysi
sopusointua, joka repäsi hänet jokapäiväisistä tunnelmista ja
taisteluista.
"Ei pidä olla sisällä kauempaa kuin on aivan välttämätöntä", hän
lausui, "ja asuntomme pitää olla niin laitetut, että ne eivät murskaa
unelmia, joita viemme sinne mukanamme".
Eniten hän piti siitä, että sai katsella outoja seutuja laivansa
kannelta. Joka tapauksessa hän mieluimmin pysytteli loitolla
kansanvilinästä. "Minä katselen Europaa mieluimmin profilista",
kerrotaan hänen lausuneen.
Joku selittämätön voima veti häntä merelle. Lapsuudessaan hän
oli paljon liikkunut sinisellä Starnberger-järvellä ja oli usein
soudellutkin siellä. Hänen rakkautensa järveen oli sittemmin muuttunut
rakkaudeksi mereen.
Kun hän oli laivassaan, saattoi nähdä hänen tuntikausia kävelevän
kannella. Kukaan ei saanut silloin lähestyä häntä eikä häiritä hänen
ajatuksiaan.
"Meri on minun rippi-isäni", hän sanoi. "Se antaa minulle takaisin
nuoruuteni, sillä se poistaa minusta kaiken vieraan. Kaikki, mitä
tiedän, olen oppinut mereltä." Eräässä toisessa tilaisuudessa hän
lausui: "Meri on kuin suuri äiti, jonka rinnoilla unohtaa kaiken".
Hän ei tuntenut mitään pelkoa merellä, vaan pysyi kannella niin rumalla
kuin kauniillakin ilmalla. Seuralaistensa kärsiessä meritaudin tuskia,
hän istui hurjimmassakin myrskyssä tyynesti nojaten tuolinsa selustaan.
Ylen harvoin hän meni salonkiin. Hän tahtoi nähdä aaltojen temmellystä
ja nauttia myrskyn raivosta.
Huvilaiva "Miramar", jolla hän matkusteli ympäri puolen maailman, oli
hyvin hienosti ja miellyttävästi sisustettu, mutta niissäkin huoneissa,
jotka olivat määrätyt keisarinnalle, oli enemmän yksinkertainen
laivanleima. Huonekalut olivat verhotut valkealla liinakankaalla, joka
kätki silkkipäällyksen. Mutta kukkia oli joka paikassa.
Ollessaan merellä Elisabet aina otti merikylpyjä. Vesi tuotiin
tynnyreissä veneellä, jotka lähetettiin sitä ottamaan hyvin etäältä
laivasta. Kylpyhuone oli sisustettu hyvin mukavaksi.
Kannelle oli rakennettu ympyriäinen, lasikattoinen paviljonki, josta
näki yli meren. Se oli varustettu sinisestä silkistä tehdyillä
akkunaverhoilla, jotka voitiin vetää eteen, sekä sohvalla, joka ulottui
ympäri koko paviljongin.
Siellä keisarinna joka aamu kampautti tukkansa. Kampauksen aikana hänen
tapansa oli lukea, kirjoittaa taikka antaa jonkun lukea hänelle ääneen.
Kampauksen kestäessä kaikki akkunaverhot olivat vedetyt eteen.
Muutoin hän oleskeli siinä ainoastaan sateisella ilmalla, ja silloin
akkunaverhot aina vedettiin syrjään, jotta hänellä oli vapaa näköala.
"Olen kuin myrskylintu", hän lausui. "Otatan pois kaikki purjekankaat,
jotta ei olisi pakko jättää näkemättä kiukkuisia aaltoja. Joka kerta
kun uusi laine loiskahtaa yli kannen, tekee mieleni huudahtaa riemusta".
Hänen varsinainen alueensa oli peräkansi ja toinen komentosilta, jonka
hän oli eristänyt purjekankaalla, niin että ei nähnyt sinne mitään
laivasta, vaan ainoastaan näköalan merelle.
Hän oli määrännyt ajat, milloin oleskeli peräkannella ja milloin
komentosillalla. Aamuisin hänen tapansa oli olla sillalla, keskipäivä
kannella ja iltaisin taas sillalla. Silloin hän otatti purjekankaan
pois ja miehistö pysytteli mikäli mahdollista näkymättömissä.
"Koetan nauttia elämästä laivalla niin täydellisesti ja niin kauan
kuin mahdollista", hän selitti. "Siinä on kuin saaressa, mistä kaikki
ikävät ja ahtaat olot ovat karkoitetut. Se on ihanteellista oloa, jossa
ei kaipaa mitään eikä tunne mitään ajan kulkua. Tunto siitä, että aika
vierii nopeasti, on aina tuskallinen, sillä se tuottaa samalla tunteen
elämän turhuudesta".
Vieraissa maissa keisarinna Elisabet matkusti useimmiten nimellä
"kreivitär Hohenembs", joka oli kolmaskymmeneskahdeksas hovikalenterin
mukaan hänelle tulevista kolmestaviidettä arvonimestä. Hän piti
parhaana matkustaa semmoisiin paikkoihin, joihin "maailmankiertäjät"
vielä eivät olleet löytäneet tietään. Hän ei sietänyt ympärillään melua
eikä huutoja ja todella ylhäisten henkilöiden tapaan hän inhosi huomion
herättämistä.
Vuonna 1885 hän teki suuremman matkan itämaille. Hän oli Europan
kruunupäistä ensimäinen, joka on käynyt Troiassa.
Hänen vertaistaan kestävyydessä turistina tuskin on ollut olemassa
naisten keskuudessa. Useimpien keisarinnan seuralaisista noustua
hevosen selkään matkalla Troiaan, hän itse käveli kahdeksan tuntia
jalkaisin polttavassa auringonpaisteessa huonoja teitä ja nauttimatta
mitään ravintoa, eikä perille päästessä kuitenkaan osottanut
pienintäkään väsymyksen merkkiä.
Sittemmin Pohjois-Afrika oli usein hänen matkojensa päämääränä.
Itämailla hän usein asettui henkilökohtaiseen kosketukseen kansan
kanssa, eikä hän tarvinnut lainkaan tulkkia, kun useimmat osasivat
kreikkaa, jota keisarinna puhui sujuvasti.
Ne itämaiden kaupungit, joista hän eniten piti, olivat Tunis,
Algier, Aleksandria ja Kairo. Mutta hän kävi Algierin vanhassakin
pääkaupungissa, Tlemczenissä, ja teki useita retkeilyjä vanhoihin
trapisti-luostareihin Staüelissä, missä suurella harrastuksella
tarkasteli munkkien töitä. [Trapisti-munkkikunta on perustettu v. 1112
ja uudelleen muodostettu 1636 sistersiläisen munkkikunnan tapaiseksi,
eläen hyvin ankarien askettisten sääntöjen mukaan, joihin kuuluu m.m.
ehdoton vaikeneminen. Suom. muist.] Hän ei koskaan käynyt näitten
mykkien miesten luona jättämättä heille suurta rahasummaa, joka aina
käytettiin seudun köyhien hyväksi.
"On paljon ihmisiä, jotka eivät halusta matkusta näillä seuduin, koska
kaupungit eivät ole kyllin siistejä", hän lausui. "Minä puolestani
rakastan itämaita, varsinkin nykyisessä, ihanassa tilassaan. Minun
silmäni eivät näe likaa eikä pölyä. Näen vain kansan, joka tuottaa
minulle mitä suurinta iloa".
"Tunnen viihtyväni tavattoman hyvin Kairossa", hän lausui eräässä
toisessa tilaisuudessa. "Keskellä muulien ja aasien pahinta tungosta
tunnen olevani vähemmin ahdistuksessa kuin hovitanssiaisissa ja melkein
yhtä onnellinen kuin metsässä. Viljelystä on Afrikankin erämaissa,
varsinkin etelässä ja idässä, minne sivistys ei vielä ole tunkeutunut.
Sivistys on kuin raitiotiet, viljelystä vertaan vapaihin, raittiisiin
metsiin. Sivistys on lukemista, viljelys ajattelemista. Sivistys tahtoo
vallata jokaisen yksityisen ihmisen ja asettaa hänet häkkiin".
Missä oleskelikin, hän aina ajatteli hätää kärsiviä, ja monessa
kurjassa hökkelissä Marokossa, Egyptissä ja Tunisissa, yhtä hyvin kuin
Kreikassa, Ranskassa, Englannissa ja Sveitsissä muistellaan hänen
hyvyyttään kiitollisuudella.
Kaikkialla, missä kävi, hän jakeli lahjoja. Yksinpä asemapäälliköt
pikku asemilla, joitten ohi hän oli matkustanut, hämmästyivät
saadessaan kravattineulan tai jonkun muun koristeen häneltä muistoksi.
Hän oli harvinaisen taitava kielissä. Paitsi saksaa ja unkaria, hän
hallitsi täydellisesti ranskaa, englantia ja kreikkaa, taisipa hiukan
latinaakin.
Italiankielestä hän sitä vastoin ei lainkaan pitänyt. Hän ei
erikoisesti rakastanut Italiaa eikä italialaisia.
"Keisari puhuu vielä sangen hyvin italiaa", hän lausui muutamia vuosia
ennen kuolemaansa luennoitsijalleen Christomanokselle. "Se on ainoa,
mitä on jälellä italialaisesta vallastamme, ja siinäkin on enemmän,
kuin tarpeeksi. -- Minunkin oli aikoinaan opittava italiaa, mutta en
minä koskaan voinut sietää sitä kieltä. Se oli turhaa vaivaa".
Monta vuotta ennen kuin italialainen murhasi hänet, hän jo oli ollut
vaarassa menettää henkensä erään toisen italialaisen kautta. Eräässä
näyttelyssä Triestissä kahdeksankymmen-luvun alulla muuan italialainen
viskasi pommin siihen linnaan, jossa keisarinna oleskeli. Useita
henkilöitä haavottui, mutta Elisabet pääsi vaarasta loukkaantumatta.
Kaksi viikkoa myöhemmin piti Frans Josefin ja kruununprinssi Rudolfin
käydä näyttelyssä ja keisarinna tahtoi lähteä heidän mukaansa.
Oli syytä pelätä murhayritystä, ja hänen miehensä ja poikansa
vannottivat häntä jäämään Wieniin.
Mutta hän kieltäytyi mitä jyrkimmin noudattamasta heidän toivomustaan.
"Jos te pelkäätte väkivaltaisuuksia, niin se on vain uusi syy minulle
lähteä mukaanne", hän vastasi. "Onnettomuuden tapahtuessa minun
paikkani on enemmän kuin koskaan mieheni ja poikani rinnalla".
Muutamia vuosia ennen kuolemaansa hän sai osakseen raakoja loukkauksia
italialaisen väestön puolelta Lago di Gardan rannalla.
Hän oli muutamien naisten ja herrojen kanssa höyrylaivalla pikku
huvimatkalla. Seurueen noustessa maihin erään pienen kaupungin rannassa
järven toisessa päässä, väestö vastaanotti Itävallan keisarinnan
huudoilla ja vihellyksillä. Väkijoukon käytös kävi lopulta niin
uhkaavaksi, että Elisabet tunsi olevansa pakoitettu seurueineen
palaamaan höyrylaivaan. Sen poistuessa rannasta, viskeltiin hänen
jälkeensä vielä kiviä.
Kun Itävallassa sittemmin tämä tapaus tuli puheeksi, niin keisarinna
lausui:
"Mitä Italiassa tapahtui, sen jätämme Italiaan".
* * * * *
Kun keisarinna tahtoi viettää niin syrjäistä elämää, niin suuri yleisö
hänen maissaan tunsi ulkomuodolta paremmin Itävallan arkkiherttuat ja
arkkiherttuattaret kuin itsensä keisarinnan.
Eräänä päivänä hän nousi junaan Mödlingissä, ainoastaan palvelijan
saattamana. Hän lähetti palvelijansa pyytämään asemapäällikköä
järjestämään niin, että juna pysähtyisi eräälle hänen huvilinnansa
Lainzin lähellä olevalle pysäkille.
Palvelijan puhuessa asemapäällikön kanssa, juna lähti liikkeelle.
"Sanokaa tuolle musta-takkiselle miehelle, että hänen tulee kiirehtiä",
keisarinna huusi konduktöörille.
"Joutukaa, muuten vaimonne jättää teidät", konduktööri huusi,
ilmeisesti luullen keisarinnaa palvelijan aviosiipaksi.
Keisarinna piti niistä yllätyksistä, joita hänelle sattui sen johdosta,
että häntä ei tunnettu, ja melkein kaikilla matkoillaan hän saikin
kokea seikkailuja.
Hänen ei ollut aina helppo säilyttää salaisuuttaan henkilönsä suhteen,
mutta hän ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, jotta olisi
voinut siinä onnistua. Sattui usein, että hän oleskeli päiviä tai
viikkoja linnassaan, ennenkuin ulkoinen maailma sitä aavistikaan.
Ja usein seisoi väkeä rautatieaseman taikka hotellin ulkopuolella
odottamassa hänen tuloaan, vaikka hän itse asiassa oli saapunut monta
tuntia sitten ja aivan toiselta taholta, kuin odotettiin.
Käydessään Itävallan eteläosissa, hän teki huvimatkan katsoakseen
erästä vanhaa linnaa, jonka omisti muuan maalais-aatelismies.
Portilla seisoi mies, joka, niinkuin niin monet muut, ei tuntenut
keisarinnaa. Tämä kysyi, olisiko lupa katsella linnaa, ja miehen
vastattua myöntävästi, keisarinna meni seurueineen sisälle.
Hetken kuluttua hänen hovinaisensa astui ulos Elisabetin itsensä
jäädessä eteissaliin.
Mies, joka yhä seisoi linnan edustalla, oli sen omistaja itse.
Hän kysyi, olivatko naiset ulkomaalaisia ja mistä he tulivat.
"Olemme hovista", vastaus kuului.
"Minkä näköinen keisarinna on?" kysyi mies edelleen.
Sillä välin keisarinna oli astunut ulos ja vastasi:
"Häntä on vaikea kuvailla, hänet pitää nähdä".
Aatelismies huomautti, että hänellä ei ollut siihen tilaisuutta.
Silloin Elisabet hymyillen lausui:
"Keisarinnan voi nähdä silloin, kuin vähimmin aavistaa".
Hän luuli miestä portinvartijaksi ja ojensi hänelle kolikon, jota mies
kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sanoen:
"Naiset eivät näytä tuntevan minua".
"Älkää loukkaantuko", keisarinna pyysi ja lisäsi: "Kun te ette tunne
minua, niin suotakoon minulle anteeksi, että minäkään en tunne teitä".
Nuorempana ollessaan hän usein oleskeli Skotlannissa ja Irlannissa,
missä hän huvitteli ketun metsästyksellä.
Hänen ollessaan eräänä päivänä Irlannissa harjoittamassa tätä urheilua,
kettu, jota hän ajoi, pakeni hänen metsästysmaittensa lähellä olevaan
Maynoothin pappisseminaariin.
Oppilaat olivat välitunnilla. Koulukartanon ympärillä oli korkea muuri,
jonka sisäpuolella nuoret ylioppilaat olivat kävelyllä.
Yht'äkkiä he näkivät ketun hyppäävän muurin yli ja epätoivossaan
juoksevan heidän joukkoonsa. Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi useita
ajokoiria, ja kohta sen jälkeen rohkea ratsastajatar yli muurin.
Kettu otettiin kiinni, ja nainen astui tyynesti alas hevosen selästä.
Hän meni nuorten miesten luo ja pyysi saada puhutella koulun johtajaa.
Heti tämän saavuttua, hän selitti olevansa Itävallan keisarinna ja
pyysi saada jossakin huoneessa kuivatella vaatteitaan. Hurjalla
ajollaan ketun jälestä hän oli näet antanut hevosen laukata poikki
lammikon, jolloin hänen leninkinsä oli joutunut laahaamaan vedessä,
niin että se oli aivan kastunut.
Tohtori Logue (sittemmin Irlannin kardinaali-piispa) järjesti heti
kuntoon huoneen ja käski sytyttää kaminiin tulen.
Keisarinnan huomattiin kastuneen paljon enemmän, kuin hän itse oli
luullutkaan, ja leningin oli mahdotonta kuivua vähemmässä kuin kolmessa
tai neljässä tunnissa.
Seminaarissa ei ollut lainkaan naisväkeä eikä siis myöskään naisten
vaatteita, mutta Elisabet pyysi saada lainaksi tohtorin pappiskaapua.
Ratsastuspukunsa kuivaessa hän pukeutui papilliseen kaapuun ja
kutsui johtajan ja muut opettajat huoneeseen ottamaan lasin hänen
kanssaan. Kaikki olivat hurmaantuneet hänen ystävällisyydestään,
pitäen hyvin hauskaa hänen koomillisen pukunsa ja hänen matkoillaan
ja metsästysretkillään sattuneiden seikkailujen johdosta, joita hän
kertoeli.
Amsterdamissa hän oleskeli usein ja hierotti itseään kuuluisalla
lääkärillä, tohtori Metzgerillä.
Eräänä päivänä hän astui tämän kaupungin muutamaan leikkikalukauppaan
ja osti nuken. Hovinaiseensa kääntyen hän lausui:
"Luulen pikku tyttärentyttäreni ihastuvan tämän saadessaan".
Kauppias, joka ei ottanut uskoakseen, että tämä solakka, nuorekas
nainen olisi isoäiti, kiiruhti huomauttamaan:
"Armollinen rouva ei varmaankaan tarkoita totta; armollisella rouvalla
ei toki vielä voi olla lapsenlapsia".
"Kyllä, minulla on neljä lapsenlasta", keisarinna vastasi, "ja
todistaakseni teille sen, tulen piakkoin ostamaan toisia leikkikaluja
lapsenlapsilleni. Voitte silloin lähettää ne suoraan tyttärelleni
prinsessa Giselalle Müncheniin".
Kauppias nolostui kovin ja pyysi nöyrästi anteeksi, että oli ollut
epäkohtelias.
"Ette ole ollut lainkaan epäkohtelias", keisarinna vastasi,
"päinvastoin hyvinkin kohtelias".
Amsterdamissa häntä muuten pidettiin hiukan omituisena, kun hän siellä
niinkuin muuallakin piti tapanaan kävellessään kadulla pidellä viuhkaa
kasvojensa edessä. Niinpä tapahtui tässä kaupungissa, että muuan
katupoika riuhtasi häneltä viuhkan pois, huutaen:
"Annas, kun katson naamaasi!"
Mutta vaikka hänelle oli kaikenlaisia ikävyyksiäkin siitä, että
matkusti tuntemattomana, kuten olemme nähneet, niin hän ei kuitenkaan
koskaan voinut luopua tästä tavastaan, ja hän loukkaantui kovin, jos
tätä hänen toivomustaan ei pidetty arvossa. Eräässä espanjalaisessa
hotellissa hän kirjoitti nimekseen matkustajakirjaan "rouva Folna
Korfusta". Mutta kun eräs palvelija puhutteli häntä "teidän
korkeutenne!" niin hän vastasi jyrkästi:
"Minun huoneissani ei ole mitään korkeuksia!"
Mutta tällä kertaa olikin hänelle puhuttelusanassa annettu arvo liian
alhainen hänen säädylleen.
Sattui usein, että hän matkusti katsomaan jotakin taideteosta, josta
oli kuullut puhuttavan. Kuitenkaan hän ei seurueelleen koskaan
etukäteen ilmoittanut, minne matkustettaisiin.
Eräs hänen kreikkalaisista opettajistaan, professori Rhousso
Rhoussopoulos on kertonut, kuinka hän eräänä päivänä Wiesbadenissa,
missä keisarinna kävi kylpemässä ischias-kipujensa tähden, sai
määräyksen lähteä keisarinnan ja tämän tyttären Valerian kanssa
matkalle.
Vasta heidän tultuaan rautatieasemalle hän sai tietää, että matkan
päämäärä oli Frankfurt Mainin varrella, missä Elisabet halusi nähdä
Thorwaldsenin korkokuvia ja Danackerin Ariadnen, jotka olivat
Rothschildien kodissa.
Päivällinen oli tilattu Frankfurtin rautatieaseman ravintolassa.
Keisarinna oli mitä mainioimmalla tuulella. Hän tarttui tyttärensä
käsipuoleen ja käveli hänen kanssaan edes-takaisin asemalaiturilla. Hän
oli iloissaan siitä, että kukaan ei tuntenut häntä, ja söi suurella
nautinnolla ensimäisen ruokalajin.
Mutta seuraava ruokalaji tarjoiltiin kullatuilla lautasilla ja
palveluskuntaa lisättiin. Joku oli tuntenut hänet ja ilmaissut hänen
oikean henkilönsä.
Hänen hyvä tuulensa hävisi heti, ja hän kiiruhti lopettamaan
päivällisensä päästäkseen pois niin pian kuin mahdollista.
Hänestä oli hirveän ikävää, että häntä pidettiin silmällä.
Kävellessään eräänä päivänä professori Rhoussopouloksen kanssa
muutamassa Pohjois-Saksan pikku kaupungissa, hän lausui äkkiä:
"Pitäkäähän silmällä tuota naista toisella puolella katua! Huomatkaa,
kuinka hän katselee meitä tutkivasti!"
Professori katsoi osoitettuun suuntaan, ja keisarinna toisti:
"Hänhän aivan tuijottaa minuun! Mitä te sanotte semmoisesta?"
"Teidän majesteettinne, minä luulen, että tuolla naisella on semmoinen
huono tapa", professori vastasi.
Samassa keisarinna riensi yli kadun tuon tuijottavan naisen luo, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä he syleilivät toisiaan.
Nainen oli keisarinnan sisar, kreivitär Trani, joka rakasti
matkailijaelämää melkein yhtä paljon kuin keisarinnakin.
Missä keisarinna kulkikin, hän oli aina sotajalalla polisiviranomaisten
kanssa, joitten velvollisuutena oli valvoa hänen turvallisuuttaan.
Milloin hän teki pitkiä kierroksia välttääkseen heitä, milloin koetti
narrata heitä antamalla harhaanjohtavia tietoja matkasuunnitelmistaan.
Ja häntä huvitti suunnattomasti, milloin onnistui viemään heidät
harhaan.
Muuan englantilainen sanomalehtimies seisoi eräänä päivänä antikvarisen
kirjakaupan edustalla Italian kaupungissa Monzassa. Hän oli tuskin
seisonut kahta minuttia katselemassa akkunalla näytteillä olevia
kirjoja, kun kirjakauppias astui ulos ja pyysi häntä poistumaan,
koska muuan nainen, joka oli myymälässä, ei tahtonut, että häntä
vartioitaisiin. Keisarinna näet otaksui seisoskelijan olevan
sivilipukuisen polisin.
Sanomalehtimies, joka halusi tietää, kuka se nainen oli, vilkaisi
myymälään ja näki, että se oli keisarinna Elisabet. Hän antoi silloin
käyntikorttinsa ja pyysi kirjakauppiaan ilmoittamaan korkealle
ostajalleen, että tämä oli erehtynyt.
Kulkiessaan tuntia myöhemmin Monzan linnanpuistossa, sanomalehtimies
aivan odottamatta sai nähdä jälleen keisarinnan, joka käveli muutamia
askelia hänen edellään.
Tahtomatta uudestaan herättää epäluuloa, että olisi polisi, hän aikoi
väistyä syrjäkäytävälle, mutta silloin keisarinna viittasi hänelle ja
kutsui lähemmäksi.
Hyvin arvokkaasti, mutta samalla kertaa erittäin ystävällisesti
keisarinna nyt selitti hänelle, että polisin aivan liian suuri into
vaivasi häntä, sekä pyysi anteeksi käytöstään kirjakaupassa.
Seuraavana päivänä sanomalehtimies matkusti Milanoon. Mentyään myöhään
illalla erääseen tunnettuun ravintolaan ja istuttuaan pikku pöydän
ääreen, hän suureksi hämmästyksekseen huomasi Itävallan keisarinnan,
joka istui aivan yksinään sivupöydän ääressä ilman mitään seuraa taikka
suojelusta.
Muuan viinureista meni hänen luokseen.
"Ei suinkaan rouva liene tullut tänne syömään?" hän tiedusti. "On jo
hyvin myöhä, ja kaikki hyvät ruoat ovat lopussa".
"Mutta minulla on kovin nälkä", keisarinna virkkoi. "Kyllä teidän pitää
hankkia minulle jotakin syötävää".
Viinuri riensi kiiruusti keittiöön ja palasi muutaman minutin kuluttua.
"On vielä yksi ruokalaji jälellä", hän sanoi, "ja minkälainen
ruokalaji, armollinen rouva! Se on jotakin aivan erikoisen hienoa!
Voitte huoleti syödä sitä, kun minä suositan. Ei ole tuntiakaan, kuin
itse söin sitä. Mutta se on kyllä aika kallista".
"Mitä tuo erinomainen ruokalaji sitten maksaa?" keisarinna kysyi
hymyillen.
"Kahdeksankymmentä centisimeä", viinuri vastasi epäröiden.
Elisabet purskahti nauramaan.
"Rouvan ei lainkaan tarvitse nauraa", mies jatkoi loukkaantuneena.
"Useimmat pitävät sitä liian kalliina eivätkä ota muuta kuin puolen
annosta".
Sanomalehtimies istui ääneti, suuren sanomalehden taakse piiloutuneena.
Mutta keisarinna oli kuitenkin varmaan tuntenut hänet ja lausui
hymyillen:
"Hyvää iltaa, herra toimittaja, tätä teidän ei pidä kertoa lehdessänne!"
Kesällä vuonna 1875 keisarinna salanimellä vuokrasi komean huvilan
Normandiassa, missä oleskeli muutamia kuukausia. Hän teki joka päivä
ratsastusmatkoja rannikkoa pitkin ja hämmästytti talonpoikia sillä
uskaliaisuudella, jolla hän meni vaikeimpienkin esteiden yli.
Eräänä päivänä juoksi muuan poikanen hänen hevosensa perästä, viskellen
sitä kivillä, niin että se pillastui. Jotkut näkijät kertoivat
tapauksesta, ja prefekti meni keisarinnalle ilmoittamaan, että poika
saa rangaistuksen.
"Kiitoksia paljon vaivastanne", keisarinna virkkoi. "Mutta minä en ole
valittanut enkä tahdo, että ketään rangaistaan minun takiani".
Merellä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, jossa monta kalastajaa
hukkui, hän riensi tarjoamaan leskille ja orvoille apuaan, osottaen
niin suurta anteliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia.
Siitä hetkestä alkaen hänen oli mahdoton säilyä tuntemattomana. Missä
hän näyttäytyikin, ihmiset pysähtyivät tervehtämään häntä suurella
kunnioituksella.
Mutta kansan kunnioituskin oli hänelle taakka. Niin pian kuin hänen
todellista yhteiskunnallista asemaansa ei enää voinut pitää salassa,
hän kiiruhti lähtemään tiehensä.
Hän piti äärettömän paljon Parisista. Kiertomatkoillaan Europassa hän
melkein aina kävi Ranskan pääkaupungissa, mutta hän tuli sinne aina
kreivitär Hohenembs'inä, ei koskaan Itävallan keisarinnana eikä Unkarin
kuningattarena.
Tavattuaan hänet Salzburgissa, Napoleon ja Eugenie odottivat häntä
viralliselle vastavierailulle Tuillerioihin, mutta hän antoi Frans
Josefin matkustaa yksin.
Mutta maailman aavistamatta vähääkään, hänkin kävi kuitenkin usein
keisarikunnan aikana Parisissa tapaamassa sisariaan, entistä Neapelin
kuningatarta, kreivitär Trania ja Alenconin herttuatarta.
Hän ratsasti mielellään Boulognen metsässä ja käveli Boulevardeilla
tässä miljonakaupungissa, missä hän voi kadota ihmisjoukkoon.
Eräänä päivänä hän sai päähänsä nousta omnibusvaunuun. Maksaessaan
pilettiään, hän antoi konduktöörille kaksi kultakolikkoa. Hänen
anteliaisuutensa herätti säästäväisten parisilaisten ihmettelyä. Hänet
tunnettiin ja vaunussa olevat muut matkustajat ilmaisivat hänelle
ihastustaan.
Keisarinna astui kiiruusti pois vaunusta, meni lähimpään taloon aivan
vento-vierasten ihmisten luo, ja odotti siellä, kunnes väkijoukko
hajaantui. Sitten hän ajoi umpinaisissa vaunuissa akuttimet alhaalla
hotelliinsa ja päätti itsekseen, että se oli ensimäinen ja viimeinen
kerta, kun hän missään pääkaupungissa ajaisi omnibuksella.
Hän ihaili kovin Napoleon Suurta.
"Mikä mies!" hän lausui. "Vahinko vain, että hän himoitsi
keisarikruunua". Hänen Napoleon-ihastuksensa vei hänet Ajaccioon,
Napoleonin synnyinkaupunkiin.
Vuoden 1870 sodan jälkeen hän kävi Parisissa useammin kuin ennen,
vaikka hän syvästi valitti, että kommuni oli hävittänyt niin monta
rakennustaiteellista mestariteosta.
Polisimiehillä, jotka olivat saaneet toimekseen hänen turvallisuutensa
valvomisen, ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Hän nousi makuulta usein
kello neljä aamulla ja meni yksinään Boulognen metsään. Salapolisien,
jotka olivat olleet koko yön vahdissa hänen hotellinsa ulkopuolella,
täytyi kiiruhtaa perästä, minkä suinkin kerkisivät. Jouduttuaan
heidän kanssaan personalliseen kosketukseen, hän kohteli heitä mitä
ystävällisimmin, mutta oli tavattoman varomaton ja sangen itsepäinen,
kun kysymyksessä olivat hänen henkilöllistä turvallisuuttaan
tarkoittavat toimenpiteet.
Frans Josef ja Elisabet olivat jonkun aikaa yhdessä Mentonessa. Eräänä
päivänä keisarinna kutsutti luokseen sikäläisen polisikomisariuksen.
Hän sanoi tälle, että häntä vaivasi kovin, kun salapolisit aina
seurasivat hänen kintereillään kaikilla hänen kävelymatkoillaan, ja
vaati, että tämä vartioiminen oli lopetettava.
Komisarius vastasi olevansa pakoitettu täyttämään velvollisuutensa. Jos
se ei miellyttänyt hänen majesteettiaan, niin komisariuksella ei ollut
muuta neuvoa kuin pyytää eroa virasta.
"Tahdon, että jäätte edelleen Mentoneen", keisarinna vastasi.
"Kohdistakaa kaikki huomionne mieheeni, sillä hänen elämänsä on
välttämätön hänen alamaistensa menestykselle. Mutta minä sitä vastoin
-- mitä minä olen? Muukalainen, joka kulkee tietään kenenkään
huomaamatta. Minä voin joutua semmoisen tapaturman uhriksi, jota teidän
valppautenne ei voi ehkäistä. Te ette kykene estämään, että kattotiili
putoaa päähäni taikka että kallionlohkare irtaantuu jalkani alta, kun
olen vuorta kiipeämässä."