Käyntejä Baierissa. -- Elisabet ja kuningas Ludvig II.
Kaikissa suruissaan ja elämänvaiheissaan Elisabet tunsi sydämensä
olevan kiintyneenä kotimaahansa Baieriin. Palatessaan usein
uusiutuvilta ja pitkiltä matkoiltaan, jotka tuntuivat käyvän
hänelle yhä enemmän elämisen ehdoiksi, hänen tapansa oli aina
pysähtyä muutamiksi viikoiksi lapsuudenkotinsa Possenhofenin
läheisyyteen. Hän kävi silloin uudestaan kaikissa tunnetuissa
paikoissa metsissä ja vainioilla sekä tervehtämässä vanhoja ystäviään
talonpoikien keskuudessa. Baierilaiset kutsuivat häntä aina "meidän
keisarinnaksemme", lainkaan ajattelematta, että tämä arvonimi heidän
puoleltaan vuodesta 1870 kuului Preussin kuningattarelle.
Viimeisinä vuosina Elisabetin oli tapana välttää vanhempiensa linnaa
ja asua Strauchin hotellissa Feldafingin lähellä, mistä hän monena
kesänä peräkkäin vuokrasi itselleen kokonaisen huoneuston. Tämä
hotelli on kuuluisa ihanan asemansa takia. Sen lähellä olevat tuoreet,
tuoksuvat metsät, joissa hiljaisuutta harvoin keskeyttivät muut kuin
halonhakkaajat ja metsänvartijat, tuntuivat olevan aivan kuin luodut
hänen yksinäisyydenkaipuutaan varten.
Aika ja etäisyys eivät olleet voineet vähentää hänen hellyyttään
isäänsä kohtaan, hänen kunnioittavaa luottamustaan äitinsä neuvoja
kohtaan eikä hänen ystävyyttään sisaruksiin. Ilahduttaakseen heitä hän
säännöllisesti kirjoitti heille, ja hämmästytti heitä usein kauniilla
lahjoilla.
Murheet olivat murtaneet vanhan herttuaparin. Heidän vanhin poikansa
oli mennyt naimisiin maineeltaan epäilyttävän näyttelijättären kanssa,
heidän vanhin tyttärensä, Thurn und Taxis'in ruhtinatar, oli aikaisin
menettänyt miehensä ja vanhimman poikansa ja sai käyttää kaiken
tarmonsa hoitaakseen perheen suunnatonta varallisuutta.
Samoin kuin Elisabet, niin heidän kolmaskin tyttärensä oli
seitsentoista-vuotiaana kohonnut valtaistuimelle, menemällä naimisiin
molempien Sisiliain kuninkaan Frans II:n kanssa. Mutta tuskin
vuottakaan häistä oli kulunut, kun Garibaldin vapaajoukot karkoittivat
hänet ja hänen miehensä. Hän eli sitten maattomana kuningattarena
miehensä kera, joka oli kaikissa suhteissa hänelle arvoton.
Tuskin sen suopeamman kohtalon alaiseksi oli joutunut heidän neljäs
tyttärensä, Mathilda, joka kahdeksantoista-vuotiaana oli mennyt
naimisiin Tranin kreivin Ludvigin, irstailujen turmeleman miehen
kanssa, joka viimein itse päätti päivänsä. Ei Maria eikä Mathilda
olleet ennen häitä nähneetkään tulevaa aviomiestään.
Sophie, sittemmin Alenconin herttuatar, oli nuorin Wittelsbachien
sisaruksista, jotka lapsina olivat leikkineet Starnberger-järven
rannalla olevassa linnassa ja joitten kauneus oli laajalti kuulu.
Ulkomuodoltaan hän muistutti Elisabetia, mutta ei ollut luonteeltaan
hänen kaltaisensa, sillä kaikki, jotka tunsivat hänet nuorena, ovat
puhuneet hänen räiskävästä iloisuudestaan.
Kuningas Ludvig II oli yhdeksäntoista-vuotiaana noussut Baierin
valtaistuimelle. Vaikka oli kaunis kuin Adonis ja sen vuoksi jumaloitu,
varsinkin naisten kesken, hän pian tunsi inhoa hyvien müncheniläistensä
enemmän taikka vähemmän ystävälliseen uteliaisuuteen, joka sai hänet
rakennuttamaan linnoja yksinäisiin vuoriseutuihin ja yhä harvemmin
näyttäytymään kansalleen.
Oman valintansa perusteella ja ilman yhdenkään ihmisen painostusta
taikka neuvoa hän meni kihloihin serkkunsa Sophien kanssa, joka siihen
aikaan oli kahdeksantoista vanha.
Tämä liitto herätti maassa yleistä tyytyväisyyttä. Ja varmaan se oli
yksi Maksin ja Ludovican elämän onnellisimpia ja ylpeimpiä hetkiä,
kun heidän tyttärensä ja nuoren kuninkaan välillä tapahtunut kihlaus
julkaistiin.
Ludvig oli erinomaisen rakastunut nuoreen serkkuunsa. Hän antoi
kuuluisan kuvanveistäjän muovailla morsiamensa rintakuvan, jonka
sijoitti talvipuutarhaansa ja kävi alituiseen sitä katselemassa.
Sillä aikaa kun Possenhofenissa valmistettiin morsiuskapioita, kuningas
piti huolta siitä, että kansa saisi tulevasta kuningattarestaan
arvokkaan muotokuvan. Hän antoi maansa erään taitavimman
vaskenpiirtäjän valmistaa nuoren prinsessan muotokuvan siinä mielessä,
että sitä hääpäivänä levitettäisiin satoja tuhansia kappaleita.
Levyjä valmistettaessa kuningas usein kävi taiteilijaa tapaamassa, ja
nähtyään ensimäisen jäljennöksen, hän huudahti ihastuneena:
"Toden totta kuninkaallinen morsian!"
Tulevaisuus petti katkerasti kaikki ne toiveet, jotka tähän aikaan
täyttivät kaikkien sydämet.
Lokakuun 11 päivänä, juuri vähän ennen kuin häät piti vietettämän,
kuningas aivan äkkiarvaamatta purki kihlauksen. Hän oli ruvennut
epäilemään, että serkkunsa ei rakastanut häntä eikä ollut hänelle
uskollinen.
Siitä hetkestä saakka, kun valtaistuimelle nousi, kaikki olivat
imarrelleet ja ihannoineet häntä ja madelleet tomussa hänen edessään.
Mieleltään sairaalloisuuteen taipuisa kun oli, nuorukainen ei
sietänyt kaikkia näitä mielenliikutuksia, ja hänen aivoissaan syntyi
kohtuuttomia kuvitelmia siitä, mitä ihmiset olivat velkapäät hänelle
kuninkaana.
Tulevan kuningattaren luuloteltu uskottomuus haavoitti häntä
äärettömästi. Prinsessa oli hänen silmissään kavala ja halveksittava
kiemailija. Omin käsin hän hävitti koko painoksen neidon muotokuvista
ja viskasi hänen rintakuvansa akkunasta ulos, niin että se meni
säpäleiksi pihan kivitykseen.
Huhu on tietävinään, että herttuatar Sophie oli joutunut läheistensä
juonittelujen viattomaksi uhriksi. Mutta hänen nimeensä jäi kuitenkin
ainiaaksi tahra, jonka poistamiseksi kuningas Ludvig II ei tehnyt
mitään. Kihlauksen purkaminen herätti suurta kummastusta ja johti
auttamattomaan eripuraisuuteen kuninkaan sekä Maks Josefin ja tämän
perheen välillä.
Jo Ludvigin ensimäisinä hallitusvuosina terävä tarkkaaja olisi voinut
monista merkeistä päättää, että hän ei suinkaan ollut mieleltään
normaali. Kihlauksen purkamisen jälkeen hänen elämänsä kului
yksinäisyydessä. Hän arasteli vertaistensa seuraa, ja ollessaan
pakoitettu vastaanottamaan ministereitään, hän piilottautui varjostimen
taakse.
Se pettymys, jonka hän uskoi kohdanneen itseään, jätti hänen sieluunsa
katkeruuden ja epäluulon. Hän selitti, että ei enää koskaan rakastaisi
ketään naista eikä koskaan menisi naimisiin.
Ainoa Sophien läheisistä sukulaisista, joka vielä oli jossakin
yhteydessä kuninkaan kanssa, oli keisarinna Elisabet. Tämä oli hyvin
sydämellisissä suhteissa serkkuunsa aina tämän kuolemaan saakka.
Epäilemättä oli heidän välillään vahva henkinen sukulaisuus, niinkuin
he ulkomuodoltaankin olivat hyvin toistensa näköiset.
Ludvigin valtakunnassa kävi kuninkaita, keisareita ja kuuluisia
valtiomiehiä, ilman että kuningas näyttäytyi heille, mutta kun Unkarin
Elisabet kesällä saapui Feldafingiin, he aina tapasivat toisensa.
Semmoisinakin ajanjaksoina, joina hän tuskin sieti ketään ihmistä
lähellään, hän aina oli valmis vastaanottamaan Elisabetin.
Vähäisen matkan päässä Feldafingistä on "Ruususaari". Tiheät pensaikot
ja korkeat puut, jotka reunustavat sen rantoja, peittävät sen
soutelijoitten katseilta.
Muinaisina aikoina siinä kuuluu olleen pakanallinen temppeli, joka
sittemmin muutettiin katolilaiseksi kappeliksi, mutta vielä meidän
aikoinamme sieltä on löydetty roomalaisia koristeita ja rahoja.
Puutarhat istutti kuningas Maksimilian II, mutta hänen poikansa Ludvig
teki ne melkoista kauniimmiksi. Huhun mukaan pitäisi tällä saarella
olla kuusitoista tuhatta kauneinta ruusulajia ja niitten tuoksu on niin
väkevä, että tuntuu kauas järvelle.
Eremitasi -- pieni italialais-mallinen huvila -- ja puutarhurin asunto
ovat nykyisin ainoat ihmisasunnot tässä kukkaismeressä, missä kukat
kasvavat niin taajassa, että tuskin voi nähdä sitä pientä laituria,
johon Ludvig II nousi maihin huvipurrestaan "Tristanista".
Sinne satukuningas oli kerännyt lemmikki-kirjailijainsa teokset. Siellä
hän haaveili ja mietiskeli, siellä hän vietti muutamia onnellisimpia
päiviään.
Siellä hän myöskin kohtasi keisarinna Elisabetin. Siellä he, kenenkään
häiritsemättä, saattoivat puhella siitä, mitä heidän sydämissään
liikkui.
"Kuka voikaan tässä ihmiselämässä tarkalleen ratkaista, missä järki
loppuu ja alkaa järjettömyys? Olen taipuisa uskomaan, että ne ihmiset,
joita sanotaan hulluiksi, oikeastaan ovatkin viisaimmat", keisarinna
Elisabet kerran lausui puheen ollessa Shakespearen Hamletista.
Koko Europa oli kuullut puhuttavan Ludvigin päähänpistoista, hänen
veloistaan, hänen vastenmielisyydestään naisia kohtaan ja hänen
ihailevasta rakkaudestaan erinäisiä miehiä kohtaan. Häntä pidettiin
yleisesti mielisairaana.
Semmoisena häntä viimein kohdeltiin omassa maassaankin. Vuonna 1886
hänet erotettiin hallituksesta ja lääkärin saattamana hänet lähetettiin
Bergin linnaan.
Eräänä kesäkuun-iltana hän meni yhdessä lääkärinsä kera kävelemään,
ja kun tunnin kestäneen odotuksen jälkeen ruvettiin heitä etsimään,
löydettiin heidät molemmat ruumiina Starnberger-järvestä.
Kerrotaan Itävallan keisarinnan panneen kovin pahakseen, että Ludvig
julistettiin mielisairaaksi, ja että Frans Josef hänen hartaista
rukouksistaan oli luvannut tehdä kaikkensa saadakseen aikaan, että
hänen erottamisensa kuninkuudesta olisi tullut vain väliaikaiseksi.
Tuon kauhean loppuonnettomuuden sattuessa keisarinna Elisabet oli
Feldafingissa, niinkuin hänen tapansa oli siihen aikaan vuodesta.
Kuninkaan tragillinen loppu teki häneen hyvin syvän vaikutuksen.
Hän kiiruhti paikalle, niissä kuninkaan ruumis oli, ja käski seurueensa
jättää hänet yksin vainajan paarien ääreen.
Kun sitten viimein mentiin katsomaan ruumishuoneeseen, tavattiin
keisarinna pyörtyneenä lattialla. Suurella vaivalla saatiin hänet
virvoitetuksi jälleen tuntoihinsa.
Mutta hänen sielunsa tuntui aluksi olevan kuin sumentunut. "Päästäkää
kuningas pois hautakappelista", hän huusi houraillen. "Hän ei ole
kuollut. Hän on vain olevinaan kuollut, saadakseen olla rauhassa ja
päästäkseen kiusaajistaan."
"Oletteko koskaan nähnyt ruumista?" hän eräänä päivänä kysyi
luennoitsijaltaan Christomanokselta. "Kaikkien kuolleitten kasvoilla on
tuskan ja ivan ilme. Se on voittajan ivaa elämästä, joka on tuonut niin
paljon tuskaa ja jonka hän viimein on onnistunut voittamaan."
Ludvig II makasi ruumisvuoteellaan Münchenin linnassa. Hänen
katafalkinsa ympärille oli kasattuna suuret määrät seppeleitä. Mutta
vain yksi ainoa kukka oli kuninkaan rinnan päällä; se oli jasminin
oksa, Elisabetin viimeinen lahja ystävälleen ja sukulaiselleen.
Heidän välillään oli ollut semmoinen sopimus, että tulisivat
Ruususaarelle määrätyllä kellonlyönnillä. Jos jotakin tapahtuisi, joka
estäisi toista saapumasta kohtauspaikalle, niin toinen kirjoittaisi
kirjeen ja panisi sen kirjoituspöydän laatikkoon, johon heillä
molemmilla yksin oli avain.
Kuninkaan jäämistöä järjesteltäessä tavattiin kirjoituspöydän
laatikosta kirje, jossa oli päällekirjoitus: "Kotkalta Kyyhkyselle".
Nämä olivat näet ne nimitykset, jotka kuningas ja keisarinna olivat
valinneet käytettäviksi keskinäisessä romantisessa seurustelussaan.
Monta viikkoa Elisabet yksinäisyydessä suri serkkunsa kuolemaa.
Toiselta puolen hän toivoi, että Ludvig ei ehkä ollut mielipuoli,
toiselta taas pelkäsi, että sukutauti pian tarttuisi häneenkin.
Sen ajan jälkeen hän ei enää koskaan viettänyt kesäänsä Feldafingissa.
Hänen veljensä, Karl Teodor, koetti saada häntä tulemaan Tegernseen
kylään Ylä-Baieriin, missä hänellä oli sairaalansa ja klinikkansa.
Eräänä vuonna Elisabet sitä koettikin, mutta lähti sieltä pian pois.
Serkkunsa kuoleman jälkeen hän kävi vain lyhyillä vierailuilla
vanhempiensa ja tyttärensä Giselan luona. Mutta niin usein kuin oli
Münchenissä, hän meni hautakappeliin rukoilemaan onnettoman Ludvigin
arkun ääressä.