Kruununprinssi Rudolfin avioliitto. -- Keisarinna ja hänen linnansa.
Frans Josefin ja Elisabetin ainoa poika oli varttunut tulemaan yhä
enemmän vanhempiensa ylpeydeksi, ja hän nautti suunnatonta suosiota
kaikissa kansankerroksissa.
Hän ei ollut koskaan käynyt mitään julkista koulua, mutta tiedettiin
hänen saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen kelpo opettajilta.
Hän oli perinyt äitinsä vastenmielisyyden kaikkea pikkuporvarillista
kohtaan, hänen kirjalliset harrastuksensa ja hänen rakkautensa luontoon.
Vanhan itävaltalaisen ruhtinas-tavan mukaan hänen piti ajatella
jokin ammatti, ja hyvin kuvaavaa hänelle on, että hän valitsi
kirjapainoammatin. Hän kävi ahkerasti Wienin yliopistossa luennoilla
sekä Burgteatterissa, wieniläisten taiteellisen maun korkeakoulussa.
Äidin tavoin hänkin haki rakkaimman seuransa oman piirinsä
ulkopuolelta. Lähimmäksi seurakseen hän valitsi runoilijoita ja
sanomalehtimiehiä. Luonnontieteillä oli häneen erityinen vetovoima, ja
innostuneen ystävän ja opettajan hän sai kuuluisasta luonnontutkijasta
Brehmistä.
Itse hän oli etevä matkakirjailija, ja monet hänen kirjoistaan ovat
levinneet laajalti, ei tekijän ruhtinaallisen aseman takia, vaan siitä
syystä, että hän oli tosiaan hyvä kynäniekka.
Hän ja keisarinna olivat vähitellen joutuneet toisiinsa samanlaiseen
suhteeseen, kuin toisiinsa hyvin ihastuneet veli ja sisar.
Kruununprinssi uskoi hänelle sekä ilonsa että surunsa. Mutta poikaansa
tuntemasta lämpimästä rakkaudestaan huolimatta Elisabet hyvin pian
huomasi hänen vikansa ja tiesi hänen olevan yhtä herkän vaikutuksille
ja yhtä kevytmielisen kuin isä oli ollut nuoruudessaan.
Keisarinna ja keisari olivat yksimieliset siitä, että oli välttämätöntä
saada kruununprinssi naimisiin. Se turvaisi perintöjärjestyksen ja
tekisi hänet ehkä vähemmän levottomaksi ja huikentelevaiseksi.
Mutta poikansa tulevan puolison valinnassa Frans Josef piti silmällä
yksinomaan valtiollisia näkökohtia, kun taas äiti ajatteli pojan
koti-onnea.
Elisabetin mielestä ei hänen naimisensa ollut niin kovin kiireellinen,
ja hän toivoi kruununprinssin etsivän itselleen morsiamen, joka
sekä ulkonaisella suloudellaan että älynsä viehätyksellä pystyisi
vangitsemaan ja vallassaan pitämään kruununprinssin epävakaisen sydämen.
Rudolfin täyttäessä kaksikymmentä vuotta, Europassa oli sangen vähän
naimahaluisia katolilaisia prinsessoja. Keisarin, mutta ei keisarinnan,
valinta sattui Belgian prinsessaan Stephaniehen, seitsentoistavuotiseen
tyttöön, joka oli keskinkertaisen lahjakas eikä ulkonaisesti ensinkään
miellyttävä.
Elisabet ei voinut sietää Belgian kuningasta tämän epämiellyttävän
käytöksen ja huonojen elämäntapojen takia. Häntä ei miellyttänyt
myöskään Belgian kuningatar, itävaltalainen arkkiherttuatar, joka
Elisabetin mielestä näytteli alentavaa osaa puolisonsa rinnalla.
Elisabet vastusti mitä jyrkimmin semmoista avioliittoa. Mutta Belgian
kuningattaren sisar, itävaltalainen arkkiherttuatar Elisabet, jolla oli
suuri vaikutusvalta hovissa ja jota kohtaan Frans Josef tunsi lämmintä
ystävyyttä, puhui sisarentyttärensä puolesta. Hän ja monet muut
neuvonantajat tekivät keisarinnan esittämät epäilykset tyhjiksi.
Kihlaus julkaistiin, ja Belgian kuningaspari tuli tyttärensä kera
Wieniin. Rudolf itse oli asian suhteen sangen välinpitämätön.
Vihkiminen tapahtui toukokuun 10 päivänä. Kaikissa häitten
aiheuttamissa juhlallisuuksissa Elisabet täytti arvokkaasti ne
velvollisuudet, jotka kuuluivat hänelle tulevan keisarin äitinä. Mutta
hänen kylmyytensä ja jäykkä käytöksensä Belgian kuningasparia kohtaan
pistivät kaikkien silmiin.
Ajellessaan vaunuissa pääkaupungissa ja istuessaan kuningatar
Henrietten rinnalla, keisarinna vastaili kohteliain tervehdyksin
kansanjoukkojen eläköön-huutoihin. Mutta hänen kasvoillaan oli
hajamielinen ilme, eikä hän koko pitkällä matkalla lausunut yhtään
ainoata sanaa Belgian kuningattarelle. Ja kesken vihkimistoimituksen
hän kokonaan menetti mielenmalttinsa, purskahtaen itkemään.
Rudolfin häissä hän viimeisen kerran julkisesti näyttäytyi Wienissä.
Wieniläiset tarvitsivat keisarillisesta huoneesta jotakin naispuolista
edustajaa, jonka puoleen voivat kääntää sydämensä. Stephanie
edusti nuoruutta, sen toivoja ja sen lupauksia. Tämä elämäniloinen
kuninkaantytär sai Wieniin tullessaan sydämelliset tuliaistervehdykset,
ja kun hän syyskuun 3 päivänä 1883 synnytti tyttären, niin kansan
ihastuksessa ilmeni voimakkaana hänen ja Rudolfin nauttima suosio.
On luonnollista, että pojan suhde äitiin tämän naimisen jälkeen tuli
toiseksi. Elisabet tämän tunsi ja se kiusasi häntä.
Vielä Rudolf kuitenkin uskoi hänelle monet huolensa, ja keisarinna
huomasi pian, että poikansa ei ollut onnellinen avioliitossaan.
Elisabet tunsi nyt vähemmin kuin koskaan ennen viihtyvänsä Hofburgissa.
Kruununprinsessan saavuttua hoviin, hän oli enää vain lyhemmän aikaa
talvisin Wienissä. On väitetty olleen vuosia, joina hän ei oleillut
siellä muuta kuin kolme tai neljä viikkoa.
Sekä hän että keisari asuivat mielellään kuukauden verran kesällä
Ischlissä, missä heille oli niin monta ja merkitsevää nuoruudenmuistoa.
Koko perheen oli silloin tapana kokoontua sinne viettämään keisarin
syntymäpäivää.
Siellä Elisabetilla oli runsaasti tilaisuutta vuorikäveilyihin,
joita hän niin kovin rakasti. Ischlin lähellä on tuskin ainoatakaan
vuorenhuippua taikka paimenmajaa, jossa keisarinna ei olisi vuosien
kuluessa käynyt.
Kävelyretkillään hän mielellään tarinoi talonpoikien kanssa. Hän kyseli
heiltä heidän jokapäiväisestä elämästään ja maksoi ruhtinaallisesti
joka maitolasin, joka hänelle tarjottiin.
Lapset toivat hänelle alppikukkasia, ja hän vastasi heidän
sydämelliseen tervehdykseensä: "Grüss die Hand, Frau Kaiserin!"
ystävällisellä vastatoivotuksellaan: "Grüss Euch Gott, liebe Kinder!"
Lankonsa, Meksikon keisarin Maksimilianin kuoleman jälkeen Elisabet
useina vuosina kävi hänen huvilinnassaan Miramarissa Triestin lähellä.
Rakennus on tehty puhtaimmasta, hienoimmasta marmorista kalliolle
avoimen meren rannalle. Lähellä on paviljonki, jossa keisarinna
Charlotte asui Meksikosta palattuaan leskenä, mielipuolena ja kansansa
karkoittamana.
Sekä Hofburgissa että Schönbrunnissa keisarinna oli huomannut
semmoista, mikä ei ollut hänen makunsa mukaista, mutta mitä hän
hienotunteisuudesta ei kuitenkaan tahtonut muuttaa.
Keisarin oli tapana viettää talvikaudet Schönbrunnissa, ja heidän
avioliittonsa ensimäisinä vuosina keisarinnakin usein asui siellä.
Mutta Elisabet rupesi pian ikävöimään toista olinpaikkaa, ja Rudolfin
häitten aikoihin hän päätti rakennuttaa oman linnan, "Waldesruhe",
Lainzin eläintarhan lähelle Hietzingiin Wienin laitamalle.
Waldesruhe rakennettiin kahden vuoden kuluessa keisarinnan oman ylimmän
johdon mukaisesti. Sillä aikaa kun tätä pikku renesanssi-linnaa
rakennettiin, ei kukaan utelias päässyt katsomaan sitä eikä edes
astumaan sen alueelle, ja keisarinnan kuolemaan saakka se pysyi
ulkomaailmalle salaisuutena.
Lainzin leppoisa eläintarha on vanhimpia ja kauneimpia puistoja
Wienin lähellä. Se ympäröitiin korkealla kivimuurilla, jonka yli voi
nähdä vain puiden latvat, ja linnan ympärillä olevat puutarhat ovat
läpipääsemättömillä pensasaidoilla ympäröidyt.
Puistoon ja puutarhaan eivät päässeet ketkään muut kuin
hovihenkilökunta, eikä yleisön keskuuteen päästetty edes kuvia linnasta
eikä niistä taideaarteista, joita siellä säilytettiin.
Julkisivua koristavat terassit ja parvekkeet, jotka keisarinnan aikana
melkein huojuivat kukkien painon alla.
Leveät marmoriportaat, joille on kiinnitetty pehmeät samettimatot,
vievät ylempään kerrokseen, jossa ovat keisarin ja keisarinnan
huoneet sekä suuri vastaanottosali. Rakennuksen nurkkauksessa on
Elisabetin tilava makuuhuone, jossa on kaksi akkunaa itään ja kaksi
etelään; toinen näistä on varustettu leveillä ovilla, jotka johtavat
parvekkeelle.
Keisarinnan sänky oli vapaana keskellä lattiaa. Päänpuolessa oli
varjostin, jonka takapuolella oli harvinaisen kaunis Neitsyt Marian
kuva ja sen edessä rukouspalli.
Huoneen yhteen nurkkaan keisarinna oli pystyttänyt Neitsyt Marian
pystykuvan, jonka jalustaan oli kiedottu kallisarvoinen vanhanaikainen
rukousnauha.
Toiseen nurkkaan hän oli asettanut pronssisen Nioben patsaan, joka
vihreitten kasvien keskellä teki omituisen kolean vaikutuksen.
Vastakkaisessa nurkassa riippuivat vihreät hehkulamput. Maatessaan
sängyssä keisarinna voi vääntää sähkövalon niin, että huoneessa ei
ollut muuta kuin Niobeen lankeava vihreä valo.
Makuuhuoneestaan hän aamuisin astui parvekkeelle, joka aina oli
kaunistettu kukilla ja jonne usein katettiin aamiaispöytä. Tälle
parvekkeelle hän viimeisinä vuosinaan teetti taideteoksen, joka oli
hänelle hyvin rakas. Se oli pienoiskokoon valettu jäljennös siitä
runoilija Heinrich Heinen patsaasta, jonka hän oli marmorista teettänyt
tanskalaisella kuvanveistäjällä Hasselriisillä Korfun saarella olevaan
huvilaansa "Achilleion".
Tahtoessaan olla yksin taikka kun ei voinut hyvin, hän mielellään
käytti tätä aamiaispaikkaa.
Hänen makuuhuoneensa toisella puolella oli hänen pukuhuoneensa,
jossa oli vain yksi ainoa akkuna. Huomattavinta tässä huoneessa oli
mahtava toalettipöytä liikkuvine kuvastimineen ja monine hopeisine
toalettiesineineen, kristalleineen ja maalattuine porsliineineen.
Vasemmalla keisarinnan makuuhuoneesta oli Waldesruhessa --
eli Lainzissa, niinkuin linnaa yleensä kutsuttiin -- keisarin
kirjoitushuone, josta ovet samoin johtivat parvekkeelle. Yhdessä
nurkassa oli iso kirjoituspöytä, jolle keisarinna oli järjestänyt
muistoja lapsistaan ja lapsenlapsistaan, piirroksia ja maalauksia,
jotka olivat omistetut hänelle itselleen.
Keskellä huonetta oli pöytä, jolla oli joukko loistoteoksia ja
salkkuja, muistoja hänen matkoiltaan. Samalla pöydällä oli myöskin
erinomaisen kaunis valokuva hänen serkustaan, Baierin kuninkaasta
Ludvig II:sta.
Pylväitten ja hyllyjen päälle oli asetettu pronssimaljakkoja, itämaisia
porsliineja ja kaikenlaisia harvinaisia taideteoksia, ja kaikissa
maljakoissa oli kukkia.
Kirjoitushuoneessa -- keisarinnan budoarissa -- paloi usein tuli
kaakeliuunissa, ja keisarin ja keisarinnan oli tapana iltaisin istua
keskustelemassa takkavalkean ääressä. Linnan keskellä oleva suuri sali
oli heidän huoneittensa välillä.
Elisabetin huoneitten alla olivat arkkiherttuatar Valerian huoneet,
keisarin huoneitten alla vierashuoneet.
Keisarinnan komeasti sisustettu kylpyhuone ja hänen voimistelusalinsa
olivat linnan toisella puolella.
Voimistelu ei suinkaan ollut vähäpätöinen tekijä hänen elämässään, ja
kaikkiin linnoihin, joissa oleskeli, hän laitatti voimistelutelineet.
Hänen luennoitsijansa, Christemanos, on kertonut kerran astuneensa
voimistelusaliin juuri kun keisarinna oli renkaissa nostamassa itseään
käsivoimillaan. Hän oli puettu mustaan silkkileninkiin, jossa oli pitkä
kamelikurjen höyhenillä reunustettu laahustin. Päästäkseen tulijan
luokse hänen täytyi hypätä nuoran yli, joka oli viritetty osaksi poikki
huoneen.
"Tämän nuoran olen virittänyt sen tähden, että en unohtaisi
hyppäämistä ja juoksemista", keisarinna selitti. Hän odotti muutamia
arkkiherttuattaria ja oli sen vuoksi niin hienosti puettu.
"Jos arkkiherttuattaret tietäisivät minun voimistelleen tässä puvussa,
niin he kaatuisivat selälleen kauhistuksesta", hän jatkoi. "Teinkin
niin muuten vain ohimennen. Muuten voimistelen aamuisin ja iltaisin.
Tiedän, mitä olen velkapää ruhtinaalliselle arvokkuudelleni."
"Minä en koskaan väsy kävelemään", hän lausui erään toisen kerran.
"Sisareni, Alenconin herttuatar ja Neapelin kuningatar, ovat Parisissa
kuuluisat verrattomasta käynnistään. Mutta me emme kävele niin, kuin
kuningatarten tulee kävellä. Bourbonit eivät juuri koskaan kulje
jalkaisin ja he ovat omaksuneet aivan erikoisen käynti-tavan --
kävelevät kuin hanhet. He kävelevät niinkuin oikeat kuninkaat!"