Keisarinna ja hyväntekeväisyys. -- Keisariparin hopeahäät.
Olemme edellisessä luvussa tutustuneet muutamiin niistä syistä, jotka
vaikuttivat siihen, että Elisabet rupesi menettämään suosiotaan
Itävallan pääkaupungissa. Mutta siihen oli olemassa muitakin syitä.
Itävallan saksalaisten ruvetessa lähentymään Preussia ja
Hohenzollerneja, keisarinna lakkasi tuntemasta itseään saksalaiseksi.
Ja hänen miehensä maitten saksalainen väestö tunsi vaistomaisesti, että
Elisabet paheksui heidän menettelyään monissa asioissa.
Heikäläisten oli vaikea sulattaa hänen rakkauttaan Unkariin. Miehestä
mieheen kuiskailtiin, että hänen melkoinen itävaltalainen vuosirahansa
jaettiin puutteessa oleville magyareille. Jalon ja lahjakkaan
keisarinnan epäsuosio lisääntyi Itävallassa paljon sen kautta, että
hänen sydämensä myötätunto oli toisella puolella Leitha-joen.
Mutta hänen jakamiensa lahjojen suhteen häntä tuomittiin väärin, sillä
tuskin koko Habsburgien valtakunnassa -- enemmän Itävallassa kuin
Unkarissakaan -- on yhtään hyväntekeväisyys- tai armeliaisuuslaitosta,
jota hän ei olisi suojellut taikka avustanut.
Kerrotaan, että kun hän eräänä päivänä avioliittonsa ensimäisinä
vuosina ajoi erään Wienin kasarmin ohi, sattui niin, että muuan
sotamies juuri sai raipparangaistusta jostakin rikoksestaan. Keisarinna
kuuli miehen voivotukset, pysähtyi ja otti selon niitten syystä,
ja muutamien päivien perästä keisari Elisabetin rukousten johdosta
antoi määräyksen, että tuo vanhentunut rangaistustapa oli Itävallan
armeijassa vaihdettava uusiin ja enemmän ajanmukaisiin.
Missä tahansa hän kuulikin puhuttavan onnettomuudesta, siellä hän aina
koetti lievittää sitä.
Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, kuinka hän vuosina 1859
ja 1866 kävi haavoitettujen luona, joita hoiteli ja lohdutteli. Mutta
vielä rohkeampana ja uhrautuvaisempana hän esiintyi useitten kolera- ja
lavantauti-ruttojen aikoina, käyden sairaaloissa vähääkään välittämättä
siitä vaarasta, johon siten antautui.
Miehitettyään vuonna 1878 Bosnian ja Hertsegovinan, itävaltalaiset
kohtasivat ankaraa vastarintaa väestön puolelta. Voittaakseen nämä
uudet alueet, heidän täytyi uhrata paljon ihmishenkiä.
Huolenpito haavottuneista ja kaatuneiden omaisista tuli taaskin
ankaraksi välttämättömyydeksi. Keisarinna löysi uuden alan
toiminnalleen suomalla suojeluksensa niille kansallisille
naisyhdistyksille, joitten tehtävänä on auttaa kaatuneitten soturien
leskiä ja lapsia sekä pitää huolta haavoittuneiden hoitamisesta.
Itävalta-Unkarin kaikissa kaupungeissa naiset mielellään noudattivat
hänen kehoitustaan muodostaa yhdistyksiä ja työskennellä mainitun
tarkoituksen hyväksi.
Keisarinnan, niin sanoaksemme, virallisia velvollisuuksia on
asettua johtamaan armeliaisuuslaitoksia ja käydä parantoloissa ja
kenttäsairaaloissa. Mutta kun Elisabetin halu yksinäiseen elämään kävi
yhä voimakkaammaksi, niin ei hänen mielensä tietysti myöskään enää
tehnyt ottaa osaa julkiseen hyväntekeväisyyteen. Viimeisinä vuosinaan
hän kävi Itävallan julkisissa hyväntekeväisyyslaitoksissa ainoastaan
keisarin painostuksesta eikä hän jaksanut tehdä sitä säännöllisesti.
Hän suoritti viralliset armeliaisuustekonsa omituisen kylmästi ja
hätäisesti, aivan kuin hänellä olisi ollut niukalti aikaa. Silloin
tällöin esiintyessään Wienin filantropisissa laitoksissa, hän saapui
kuin tuulenpuuska, ilman että hänen tulostaan tiedettiin edeltäpäin
mitään. Saattoi tapahtua, että hän yhtenä ainoana päivänä teki
kahdeksan ja kymmenenkin vierailua kaupungin eri osissa, aivan kuin
tahtoisi korvata sen, mitä oli laiminlyönyt, ja yhdellä kertaa
suorittaa kaikki velvollisuutensa hyväntekeväisyyden suhteen.
Ja kuitenkin hän oli oikein hyvä. Hän kannatti kuolemaansa asti
lukemattomia tarvitsevaisia ja onnettomia. Wienissäkin hän kävi
tuntemattomana kurjuuden pesissä, vaikkakaan ei niin usein kuin
Budapestissä. Mutta wieniläiset eivät yleensä tienneet mitään niistä
rakkaudentöistä, joita hän teki hiljaisuudessa. Heidän ei koskaan
pistänyt päähänsä, että hyväsydäminen nainen, joka tuhlasi hyviä
töitään heidän hädänalaisilleen, olisi heidän ylpeä keisarinnansa, joka
ylhäisten ja alhaisten silmissä kuvattiin sydämettömäksi ja toisten
hädästä välinpitämättömäksi.
Vuonna 1879 Frans Josef ja Elisabet viettivät hopeahäitään. Varmaan
kumpikin kaihomielin odotti tätä päivää.
Heidän avioliittonsa oli enemmän kuin useimpien muitten joutunut
kokemaan pettymyksiä ja muutoksia heidän molemminpuolisten tunteittensa
suhteen. Mutta uusille edellytyksille oli heidän välilleen syntynyt
uusi ja tavallaan sydämellinen suhde, jossa keisarinna oli oppinut
tinkimään vaatimuksistaan, silti menettämättä kunnioitusta itseään
kohtaan.
Keisarillinen hopeamorsiuspari lausui toivomuksen, että
päivän merkityksen johdosta ei toimeenpantaisi mitään
julkisia juhlia ja että rahat, joita maan eri osissa aijottiin
uhrata semmoisiin juhlallisuuksiin, käytettäisiin sen sijaan
hyväntekeväisyystarkoituksiin.
Ainoastaan Wienin suhteen tehtiin poikkeus, sillä pääkaupunki varusti
suuria mielenosoituksia. Sen johdosta, että Frans Josef vuonna 1853 oli
pelastunut unkarilaisen Libenyn murhayrityksestä, oli vapaaehtoisilla
lahjoilla rakennettu kirkko sille paikalle, missä murhaajan väkipuukko
oli sattunut häneen. Tämä kirkko vihittiin hopeahääpäivänä ja
keisariparin läsnäollessa.
Vihkimisensä viisikolmattavuotispäivänä Frans Josef ja Elisabet
jälleen astuivat alttarin ääreen. Hopeaparista ei päältäpäin voinut
päätellä mitään niistä myrskyistä, jotka olivat järkyttäneet heidän
kuluneen elämänsä menneitä vuosia. Keisari näytti vielä olevan
miehuutensa täysissä voimissa ja keisarinnaa kutsuttiin syystä kylläkin
"kauneimmaksi isoäidiksi". [Heidän vanhimmalla tyttärellään Giselalla
oli siihen aikaan jo useita lapsia.]
Koko Wien oli kokoontunut niille kaduille, joita keisaripari ajoi
kirkkoon. Nuoria tyttöjä oli odottamasssa kirkon asehuoneessa, ja
keisarin ja keisarinnan saapuessa juhlallisten jumalanpalvelusmenojen
jälkeen kävellen ovea kohti, he astuivat esiin ojentamaan kukkasia.
Erinomainen ystävällisyys, jolla keisarinna tervehti heitä, rohkaisi
heitä, ja yksi nuorista tytöistä piti kauniin pikku puheen antaessaan
kukkiaan.
Itävallan ja Unkarin runoilijat olivat virittäneet lyyransa
hopeamorsiusparin kunniaksi. Mutta heidän kunnioituksensa liikuttivat
Elisabetia vähemmän kuin seuraava tervehdys eräältä hänen oman
synnyinmaansa runoilijalta:
"Wie deiner Güte milder Sinn,
Erhab'ne Kaiserin!
Wie Huld, die deine Stirne kränzt
Hoch über allen Festschmuck glänzt,
So blüh' dir Macht und Segen
In Zukunft allerwegen.
O, nimm hierfür als Treuespfand
Den Herzensgruss von Heimatsland!"
(Niinkuin hyvyytesi leppeä mieli, niinkuin lempeys, joka seppelöi
otsaasi, loistaa yli kaiken juhlakorun, niin alati kukoistakoon
sinulle tulevaisuudessa valta ja siunaus, ylevä keisarinna! Oi, ota
uskollisuuden pantiksi siitä sydämellinen tervehdys kotimaastasi!)
Wienin historiallinen juhlakulkue hopeaparin kunniaksi päätti
juhlallisuudet huhtikuun 27 päivänä. Useita kuukausia ennen
kuuluisa maalari Hans Makart oli laatinut kulkueen suunnitelman
ja yksityiskohtaiset piirustukset. Se oli nerokkaasti ajateltu ja
mainiosti järjestetty.
Osanottajia oli ilmoittautunut suunnaton määrä. Valtakunnan kaikki
säädyt, kaikki laitokset, kaikki valtiot olivat edustettuina.
Kulkue vieri verkalleen Ringstrassea pitkin, korvia vihlovien
suosionhuutojen kaikuessa. Eri ryhmät, jotka esiintyivät ratsain,
jalkaisin ja loistavissa vaunuissa, olivat puetut historiallisiin
pukuihin.
Frans Josef ja hänen puolisonsa, jotka monta tuntia lakkaamatta
kuuntelivat ohikulkevien riemuhuutoja, olivat syvästi liikutetut
yleisestä innostuksesta.