Wienin maailmannäyttely. -- Elisabet toisten ruhtinatarten joukossa. --
Keisarinna ja wieniläiset.
Vuosi 1873 oli Frans Josefille ja Elisabetille enemmän kuin yhdessä
suhteessa merkillinen.
Heidän vanhin tyttärensä joutui sinä vuonna naimisiin Baierin prinssin
Leopoldin kanssa.
Huhtikuun 20 päivänä kello kaksitoista tapahtuivat vihkiäiset
Augustiner-kirkossa, missä keisaripari yhdeksäntoista vuotta takaperin
oli yhdistetty. Keisarinna itse saattoi tytärtään kirkkoon ja
alttarille. Saman päivän iltapuolella nuori pari matkusti Müncheniin.
Wieniläiset toimeenpanivat arkkiherttuattaren kunniaksi erojaisjuhlia
ja antoivat hänelle lahjoja, ja melkein koko pääkaupunki tuntui olevan
jalkeilla katsomassa morsiusparin lähtöä.
Muutamia päiviä myöhemmin -- toukokuun 1 päivänä 1873 -- keisari ja
keisarinna avasivat maailmannäyttelyn Wienissä. Näyttely oli yhtenäistä
riemujuhlaa. Ylpeydellä keisaripari saattoi katsella sitä suurtyötä,
joka verrattain lyhyessä ajassa oli saatu aikaan heidän alamaistensa
älyllä ja työvoimilla.
Frans Josef ja Elisabet kutsuivat Europan kruunupäät vieraikseen
Itävallan pääkaupunkiin. Vanha keisari Wilhelm ja hänen lahjakas
puolisonsa Augusta kävivät Hofburgissa ja Schönbrunnissa. Venäjän
tsaari Aleksanteri II tuli käymään useitten perheensä jäsenten kera.
Niinikään tulivat Wieniin Italian kuningas Viktor Emanuel, Persian
shahi ja monta muuta ruhtinasta.
Elisabet ei pannut paljon arvoa seurusteluun keisarien ja kuningasten
kanssa.
"Arvonimet ja kunnia-asemat eivät merkitse mitään", hän lausui. "Ne
ovat vain kirjavia lappuja, joita ihmiset ripustelevat ympärilleen,
kun luulevat siten voivansa peittää alastomuuttaan, mutta ne eivät tee
mitään muutosta meidän sisäiseen olemukseemme."
Mutta kuinka vähän hovimenot häntä miellyttivätkin, hän kuitenkin
täytti velvollisuutensa siinä suhteessa ihastuttavalla sulolla, koska
oli siihen pakoitettu. Ja joutuessaan yhteen toisten keisarinnain ja
kuningatarten kanssa, hän aina oli kaunein, eniten ihailtu ja sai
osakseen suurinta huomiota.
Muutamia vuosia ennen Ranskan keisarikunnan kukistumista Itävallan
keisaripari kohtasi Napoleonin ja Eugenien Salzburgissa. Sirona ja
upeana Wittelsbachien tytär astui Montijon kreivittären rinnalla.
Ranskalaisten keisarinna oli vielä kauneutensa ja kansansuosionsa
kukkuloilla, mutta tummine säteilevine silmineen, tuuheine tukkineen
ja koko henkilönsä sulolla Elisabetin ei tarvinnut millään tavalla
vaivautua kyetäkseen kestämään kilpailun espanjattaren kanssa.
Ollessaan nuorempienkin ruhtinatarten kanssa, Elisabet aina vei
kauneudessa voiton.
Kuningas Umberto ja kuningatar Margherita kävivät useita vuosia
myöhemmin tervehtämässä Itävallan keisariparia, ja molemmat
ruhtinaalliset naiset olivat joka päivä yksissä. Margherita edusti
kevään tuoreutta, mutta sen ajan sanomalehtimiehet selittivät, että
Elisabet oli paljon kauniimpi, hän oli "habsburgilainen syksy".
Samana vuonna kuin maailmannäyttely oli Wienissä, Frans Josef
vietti viisikolmatta-vuotista juhlaansa keisarina. Juhlallisuuksien
loistokohdan muodosti keisariparin ja kruununprinssin ajelu vaunuissa
pitkin katuja, jotka olivat juhlallisesti koristellut ja niin
kirkkaasti valaistut, kuin olisi oltu keskellä päivää. Riemuitsevat
ihmisjoukot tunkeilivat kilvan osottamaan keisariparille kunnioitustaan.
Jo tässä tilaisuudessa huomattiin kuitenkin, että keisarinnaa vaivasi
osanotto julkisiin juhliin ja että hän niin paljon kuin mahdollista
koetti vetäytyä syrjään niitten melusta ja hälinästä.
Sairaudenaika oli opettanut häntä rakastamaan yksinäisyyttä.
Hänelle oli tullut elämänehdoksi olla paljon yksinään. Ollessaan
toisten seurassa hän tunsi itsensä vieraaksi, ja kun ruhtinaalliset
velvollisuudet pakoittivat hänet olemaan paljojen ihmisten joukossa,
oli koko hänen olemuksessaan surullinen, kärsivä ilme.
Luultavasti hänen ei olisi ollut ensinkään vaikea säilyttää sitä
suosiota, jota syvemmissä kansankerroksissa hänen avioliittonsa
ensimäisinä aikoina oli hänelle niin auliisti osotettu, jos hän ei
olisi kuulunut sukuun, joka kautta vuosisatojen oli ollut omituinen ja
hermostunut.
Kaikkialla nähtiin hänen muotokuviaan: kouluissa, yliopistoissa,
hotelleissa, kirjakauppojen akkunoissa. Naiset käyttivät
"Elisabetin-harsoja", "Elisabetin-kappoja" ja "Elisabetin-huiveja".
Ulkomaalaisia hän on vieläkin muistuttamassa "Elisabetin-näköalalla",
"Elisabetin-kujanteella", "Elisabetin-sillalla" ja monella muulla, joka
kantaa hänen nimeään.
Yleinen mielipide itävaltalaisten keskuudessa oli, että kukaan ei
voinut kauneudessa kilpailla heidän keisarinnansa kanssa. Mutta
lukuunottamatta osaa hoviväestä ja niitä vieraita, jotka kävivät
keisariparin joka talvi toimeenpanemissa juhlissa, vain hyvin harvat
voivat seitsenkymmen-luvun alkupuolelta keisarinnan kuolemaan saakka
kehua nähneensä häntä läheltä.
Hän oli liiaksi tietoinen sisäisestä arvostaan salliakseen käyttää
itseään ainoastaan ulkonaisena koristuksena.
Vastenmielisyydellään sisällyksettömään loistoon ja uteliaihin
katselijoihin hän vieroitti itsestään monet sydämet.
Uteliaisuus on ominainen piirre wieniläisille, vallankin mitä tulee
keisarihuoneeseen. Ja juuri sen tähden, etteivät saaneet nähdä
keisarinnaa, tehtiin häntä vastaan katkeria valituksia.
Wieniin verraten München oli pikkukaupunki, mutta Elisabet ei ollut
kauan kerinnyt olla Wienissä, kun huomasi juorujen rikkaruoholla
olevan siellä paljon syvemmät juuret kuin hänen lapsuutensa
aikuisessa kotikaupungissa. Joka kerta kun hänet nähtiin, otettiin
hänet arvosteltavaksi. Hänen suoran, arvokkaan ryhtinsä selitettiin
merkitsevän ylpeyttä. Väitettiin hänen hienon hipiänsä olevan
keinotekoisesti aikaansaadun. Häntä moitittiin hänen asemassaan
olevalle henkilölle liian yksinkertaisesta vaatetuksesta. Ja
tyytymättömyyttä herätti sekin, että hän ei tehnyt pääkaupungissa
kyllin suuria ostoksia.
Katolinen kirkko velvoittaa keisarillisen perheen jäsenet
pitkänäperjantaina ja pääsiäispäivänä ottamaan osaa kirkollisiin
juhlakulkueisiin.
Wieniläiset iloitsivat tästä loistavasta näytelmästä, he iloitsivat
näkevänsä keisarinnan kulkueen etunenässä, perässään hänen
laahustintaan kantavat hovinaiset.
Mutta muutamia päiviä ennen pääsiäistä heille ilmoitettiin aina,
että hänen majesteettinsa keisarinna oli tullut pahoinvoivaksi ja
matkustanut maalle vahvistamaan itseään.
Iloiset wieniläiset olisivat tämän ehkä suoneet anteeksi, jos
keisarinnan maineessa olisi ollut pieninkin tahra, mutta he eivät
koskaan antaneet anteeksi, että heiltä hänen oikkunsa takia jäi
näkemättä hauska näytelmä.
Niinpä vähitellen ruvettiin tervehtämään häntä tavallaan
kylmäkiskoisesti niissä harvoissa tilaisuuksissa, joissa hän esiintyi
julkisesti. Häntä sanottiin ylpeäksi ja itseensä sulkeutuneeksi, eikä
ole kiellettävissä, että hän osottamallaan välinpitämättömyydellä pani
wieniläisten kärsivällisyyden kovalle koetukselle.
Kuinka vähän Europan iloisin pääkaupunki soveltuikaan tälle
keisarinnalle, joka vuosien kuluessa kävi yhä enemmän synkkämieliseksi
ja ihmisiä arastelevaksi!
Ehkäpä hän itse ensimäisenä huomasikin, että hän ei enää nauttinut
suosiota, ei Itävallan keskisäädyn eikä korkeampien luokkien taholta,
ja tämä varmaan lisäsi hänen haluaan vetäytyä erilleen maailmasta.
"Ihmiset eivät tiedä, mitä heidän pitäisi minusta sanoa", hän lausui.
"Minä en sovellu heidän laatimiinsa kuvitelmiin, eivätkä he pidä siitä,
että heidän laatikkonsa saatetaan epäjärjestykseen. Sen vuoksi olenkin
kokonaan omissa oloissani. Sivistyneet ihmiset eivät seuraakaan minua
yksinäisyyteeni, sillä heillä on kyllä mielestään tilaisuutta käyttää
aikansa paremminkin."
Ja hän lisäsi: "Pitkällinen yksinäisyyteni on opettanut minulle, että
oleminen tuntuu raskaimmalla silloin, kun on toisten ihmisten seurassa."
Kun Wienin maailmannäyttely suljettiin, hän otti palvelukseensa
pienen neekeripojan, jonka nimi oli Mahmud. Hän oli ollut oppaana
siinä Kairon-talossa, jonka Egyptin khedivi oli laitattanut
maailmannäyttelyyn ja jonka hän lahjoitti Elisabetille.
Mahmud jumaloi valtijatartaan ja oli onnellinen saadessaan elää hänen
läheisyydessään. Keisarinna kohteli pikku poikaa erinomaisen hyvin.
Tottuneena Afrikan ilmastoon poika sai Wienissä keuhkokuumeen, ja
keisarinna hoiteli häntä kaikin tavoin. Sekä kansa että Itävallan
ylimystö pitivät hyvin sopimattomana, kun saivat tietää, että
keisarinna salli tyttärensä Valerian leikkiä neekeripojan kanssa.
"Puhua pahaa lähimmäisistään on ihmisille elämänehto, samoin kuin
valittaminen on sypressille elämänehto", keisarinna kuuluu lausuneen.
"Varokaa hovin juonitteluja", hän virkkoi eräässä toisessa
tilaisuudessa. "Ei koskaan tiedä, mitä ansoja viritellään eteemme.
Hovissa on kenenkään mahdotonta elää tuntiakaan puhumatta pahaa
lähimmäisestään."
"Varmaan minun olisi kiitettävä Jumalaa siitä, että olen keisarinna",
hän jatkoi, "sillä muuten minun olisi käynyt huonosti. Keisarinnaa
suvaitaan vain siitä syystä, että hänen avullaan voidaan luoda oma
asema."
Hovielämä synnytti hänessä välistä suorastaan kauhua.
Wienin lyhytnäköinen, turhamainen hovi oli aina valmis levittämään
hänestä valheita, joita keskisääty sitten levitti edelleen.
Vuosien kuluessa keisarinnan nimi tahrattiin niin likaan Itävallan
pääkaupungissa, että hänen oli tosiaan vaikea sietää oleskelua siellä.
Eikä Elisabet voinut sitä sietääkään -- kärsivällisyys ei kuulu
Wittelsbachien sukuominaisuuksiin. Hän oli luonnostaan hermostunut
mielenlaadultaan, ja myöhempinä vuosina ruumiilliset kivutkin vielä
edistivät hänen luontonsa kiivaita ja kärsimättömiä ominaisuuksia.
Niinpä syttyi hänessä melkein hurja uhma kaikkea sitä parjausta
vastaan, jonka esineeksi hänet oli tehty.
Kun hänelle huomautettiin, että hänen ystävällisyytensä Mahmudia
kohtaan herätti paheksumista, niin hän valokuvautti tyttärensä Valerian
yhdessä neekeripojan kanssa ja panetti näitä kuvia näytteille.
Ei ihme, että tämä sai pahat kielet entistä vilkkaampaan toimintaan.
Ja siitä hetkestä alkaen monet väittivät, että keisarinnan merkilliset
päähänpistot ja se rauhaton levottomuus, joka yhä enemmän ilmeni
hänessä, olivat alkavan mielenhäiriön merkkejä.