Gödöllön huvilinna. -- Elisabet Unkarin kuningattarena.
Heti kruunauksen jälkeen unkarilaiset lahjoittivat kuningattarelleen
pääkaupungin lähellä olevan Gödöllön huvilinnan. Se on metsässä
ylevässä yksinäisyydessä, ja niinä aikoina, kun kukaan kuninkaallisen
perheen jäsenistä ei oleskele siellä, vallitsee siellä yli seudun
ulottuva mitä täydellisin rauha. Mustalaisten viuluniekkain milloin
riemuitsevat, milloin valittavat säveleet ovat melkein ainoat äänet,
jotka häiritsevät luonnon hiljaisuutta.
Monet vuodet Gödöllö oli Elisabetin rakkain olinpaikka. Siellä hän
vietti iloisia, huolettomia päiviä. Siellä hän toimeenpani suuria
metsästyksiä, siellä hän oli emäntä omassa talossaan.
Seitsenkymmen-luvulla hän vietti suurimman osan vuotta tässä
linnassa. Tavallisesti hän nousi ylös neljän aikaan aamulla; viiden
aikaan hän jo oli satulassa ja ratsasti yhteentoista asti, jolloin
tarjottiin aamiainen. Hänen retkeilynsä tasangoilla veivät hänet
usein cziko-leirille, eikä hän koskaan jättänyt juttelematta näitten
Unkarin pusztan beduinien, tämän puoli-villin kansanheimon kera, joka
herätti hänessä vilkasta osanottoa. Tottuneen ratsastajan hartaudella
hän tarkasteli heidän hevosiaan. Hän vei mukanaan lahjoja heille, ja
sydämelliset tervehdyshuudot kajahtivat aina hänelle, kun hän lähestyi
heidän leiriään.
Hän rakasti Unkarin aavoja tasankoja, noita ratsastajalle niin ihania
maita. Hevosen selässä istuen hän harhaili Gödöllön ympäristön joka
suuntaan, tuntien siellä jokaisen metsäpolunkin.
Näinä vuosina oli hänen unkarilaisessa linnassaan vilkas elämä. Hänen
väkiratsastuksensa olivat kuuluisat kautta Europan, ja hänen huoneensa
olivat täynnä metsästyksillä saatuja voitonmerkkejä.
Frans Josef, kruununprinssi Rudolf, prinsessa Valeria ja perheeseen
kuulumattomat vieraat tavallisesti ajoivat sille paikalle, missä
metsästys päättyi. Nähdessään kuningattaren tulevan ratsastaen,
kuningas ja lapset huiskuttivat hänelle nenäliinojaan. Hän oli melkein
aina ensimäisenä perillä -- monta minuttia ennen toisia.
Linnan lähellä on kaurapelto, missä kuningatar usein näyttäytyi
puettuna lyhyeen hameeseen ja sirppi kädessä itse leikkaamassa kauraa
lemmikki-eläimilleen.
"Gödöllössä minulla on puu, joka on parhain ystäväni", Elisabet lausui
muutamia vuosia ennen kuolemaansa luennoitsijalleen. "Joka kerta
kun tulen sinne tai kun lähden sieltä, menen sen puun luokse, ja me
katselemme toisiamme hetkisen äänettöminä. Tuo vanha puu tietää kaikki,
mitä minussa on, ja minä uskon sille kaikki, mitä minulle on tapahtunut
sinä aikana, jonka olemme olleet erillämme".
Itävallassa ollessaan Elisabet ajatuksissaan ikävöi Unkaria, missä hän
tunsi olevansa aivan toisella tavalla kotonaan, koska hänen sydämensä
sykki yhdenmukaisesti sen tuntehikkaan, romantisen kansan kanssa.
Kokonaisia talvia hän vietti tässä maassa. Budapestin aateli,
keskisääty, työväki ja kansan köyhimmät jumaloivat kaunista
kuningatartaan, joka käytti kaikkia tilaisuuksia ollakseen heidän
keskellään ja joka usein esiintyi puettuna heidän kansallispukuunsa.
He näkivät hänessä paljon semmoisia sielunaateluuden piirteitä,
jotka herättivät heidän ihastustaan. Hän rohkeni harhailla
Budapestin köyhimmissä kortteleissa ei ohimenevänä katselijana,
vaan laupeudensisarena, joka etsii inhimillistä kurjuutta siinä
tarkoituksessa, että saisi sitä lievittää.
Hän harjoitti hyväntekeväisyyttään mikäli mahdollista salassa.
Luettuaan polisin raporteista taikka sanomalehtien oikeus- ja
polisiuutisten tietoja onnettomista, hän meni näitä auttamaan.
Monta kertaa hän tunsi sydäntään ahdistavan kulkiessaan pimeissä,
ahtaissa takaportaissa ja astuessaan niin mataloihin majoihin, että
ei voinut seisoa niissä suorana. Mutta ei hän koskaan osottanut
pienintäkään merkkiä pelosta.
Budapestissä asuessaan hänen oli tapana varhain aamuisin hiipiä
linnasta suorittamaan laupeudentöitään. Useimmiten hänellä oli
mukana joku hovinainen, mutta välistä hän meni aivan yksinkin.
Mutta vaikka hän oli hyvin vaatimattomasti puettu ja meni aina
köyhiin kaupunginosiin, hän kuitenkin aina kulki varmana ja turvassa
kaupungin roskaväenkin keskuudessa. Verrattain harvat hädänalaisista,
joitten luona hän kävi, tiesivät, kuka hän todella oli, mutta hänen
ystävällisyytensä ja anteliaisuutensa vaikuttivat sen, että häntä
pidettiin enkelinä.
Hämärissäkin hän usein kävi tervehtimässä köyhiä, lahjoillaan ja
ystävällisellä hymyllään hän levitti päivänpaistetta monen sairaan
vuoteelle.
Unkarilaisten keskuudessa elää joukottain kertomuksia, jotka todistavat
yhtä hyvin hänen ihmisrakkauttaan kuin mielenmalttiaan. Tässä niistä
muutamia.
Eräänä päivänä hän ratsasti metsästykselle Magyarodiin. Tie sinne
kulkee syvän vuorenrotkon ohitse. Yht'äkkiä hän näki edessään naisen
lähestyvän rotkoa. Nainen oli sokea ja vanha, ja hänen saattajansa oli
jättänyt hänet yksin.
Elisabet pysähtyi silmänräpäyksessä, hyppäsi alas hevosen selästä ja
auttoi eukon turvalliseen levähdyspaikkaan tien viereen. Jos hän ei
olisi tullut juuri ratkaisevalla hetkellä, niin eukko olisi epäilemättä
syöksynyt syvyyteen.
Muutamia minutteja myöhemmin tuli se pieni tyttö, joka oli ollut sokeaa
vanhusta saattamassa, saaden kuningattarelta kaikkea muuta kuin lempeän
vastaanoton, sillä kuningatar oli hyvin kiivastunut.
Muutamat tapaukset hänen elämässään Unkarissa olivat myöskin sangen
koomilliset. Niinpä eräänä iltana, kun hän hovinaisensa kera ratsasti
Budapestissa. Molemmat ratsastajattaret ajoivat kaupungin laidassa,
jonkun matkaa maantiestä olevan aivan yksinäisen majan ohi, josta
kuului kauheita hätähuutoja. Joku nainen huusi siellä apua ja oli
ilmeisesti mitä äärimmäisessä hädässä.
Hetken vaikutusta noudattaen Elisabet hyppäsi hevosen selästä ja riensi
majaan. Hovinainen seurasi perästä.
Naiset työnsivät oven auki, ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä
matalassa, likaisessa huoneessa. Suunnattoman suuri mies, joka näytti
oikealta metsärosvolta, laahasi naista pitkin huonetta hänen pitkistä,
hajallaan olevista hiuksistaan, samalla kertaa ankarasti potkien häntä.
Kuningatar löi ratsupiiskallaan miestä kasvoihin.
Mies hämmästyi hänen odottamattomasta ilmestymisestään ja ripeästä
sekaantumisestaan asiaan niin, että heti päästi irti uhrinsa ja
tuijotti ihmetellen kuningattareen.
Mutta Elisabetin oma hämmästys oli seuraavassa silmänräpäyksessä
vieläkin suurempi, kun pahoinpidelty nainen nousi ja hyökkäsi häntä
vastaan kuin raivostunut tiikeri. Hän syyti alhaisinta katukieltä oudon
naisen silmille, joka oli uskaltanut lyödä hänen miestään.
Kuningatar purskahti nauramaan. Hän otti taskustaan kultakolikon ja
ojensi sen miehelle.
"Lyökää häntä, ystäväni", hän lausui miehelle, "antakaa hänelle selkään
niin paljon, kuin hän ansaitsee. Hänen tulee saada selkäänsä, koska on
teille niin uskollinen."
Kesällä 1886 raivosi Unkarissa kolera. "Unkarilaisten äiti", niinkuin
Elisabetia nyt kutsuttiin, oleskeli niihin aikoihin Ischlissä, mutta
lausui heti tahtovansa mennä unkarilaiseen pääkaupunkiinsa käymään
sairaaloissa. Mutta silloinen pääministeri, Coloman von Tisza, vastusti
tätä hänen toivomustaan. Toiselta puolen ei vaara ollut niin suuri,
että kansa olisi joutunut pakokauhun valtaan, mikä olisi oikeuttanut
niin poikkeuksellisen toimenpiteen kuin kuningattaren menon itse
ruton pesäpaikkaan. Toiselta puolen ei ollut hänelle vaaratonta
oleskella Budapestissä, ja pääministeri selitti sen vuoksi, että hänen
vastuunalaisuuden-tunteensa pakoitti häntä vastustamaan tätä matkaa.
Toistaiseksi kuningatar taipui pääministerin vastaväitteisiin. Mutta
kun Frans Josef kolerasta ja rokkotaudista huolimatta kohta sen jälkeen
matkusti Budapestiin avaamaan valtiopäiviä, niin Elisabetiakaan ei enää
voitu saada jäämään Ischliin.
"Vaaran hetkellä on paikkani puolisoni vierellä", hän selitti.
Aivan äkkiarvaamatta hän saapui Gödöllöön, mistä saattoi kuningasta
joka kerta, kun tämä vaunuissa ajoi kaupunkiin.
Rakkautensa Unkaria kohtaan hän ilmaisi myöskin suhteessaan Frans
Deákiin. Tätä sai maa kiittää suureksi osaksi sen vapautensa
palauttamisesta, mutta hän kieltäytyi vastaanottamasta mitään arvonimiä
ja rahalahjoja, joita hänelle oli kiitollisuuden osotukseksi tarjottu
hänen palveluksistaan.
Kuningatar osotti hyvin monta kertaa häntä kohtaan huomaavaisuutta ja
ystävällisyyttä. 1875 tuo unkarilainen valtiomies sairastui. Tammikuun
25 päivänä 1876 kuningatar tuli Münchenista Ofeniin, ja ensimäinen
kysymys, jonka hän linnan eteissalissa teki piispa Ronaylle, oli:
"Kuinka on Deákin laita?"
Kun sanottiin, että potilaalla ei ilmeisesti enää ollut pitkää
elämänaikaa jälellä, kuningatar päätti heti mennä häntä tapaamaan.
Hienotunteinen kun aina oli, hän kuitenkin ensin käski kuulustaa, tokko
potilas tahtoisi ottaa häntä vastaan.
Kuningattaren saapuessa oli valtava kansanjoukko kerääntynyt suuren
isänmaanystävän asunnon edustalle. Kansa tahtoi nähdä, kun kuningatar
osotti tunnustusta hänen toiminnalleen ja osanottoa hänen kohtaloonsa.
Kansanjoukon äänetön tervehdys tässä tapauksessa oli tavallaan yhtä
sydämellinen kuin ne eljen-huudot, jotka muuten tavallisesti kajahtivat
häntä vastaan, missä hän näyttäytyikin.
Muutamia kuukausia myöhemmin Deák kuoli. Kuningatar purskahti itkuun
saadessaan sanoman hänen kuolemastaan.
Hänen ruumiinsa oli näytteillä akatemian suuressa salissa, joka oli
muutettu surutemppeliksi. Portille ajoivat yksinkertaiset hovivaunut,
ja niistä astui ulos Elisabet, puettuna syvään surupukuun.
Unkarin ministerit ja edustajat seisoivat arkun ympärillä, kun maan
kuningatar astui sen ääreen. Kädessä hänellä oli laakeriseppele, joka
oli kaunistettu valkeilla kamelioilla ja valkeilla silkkinauhoilla,
joissa oli seuraava omistus:
"Erzsébet kyralynö Deák Ferencznek". (Kuningatar Elisabet Frans
Deákille).
Hän seisoi muutaman minutin ääneti vainajan luona, ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Sitten hän laski seppeleen arkulle ja kääntyi
ympäri poistuakseen. Mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, polvistui
katafalkin alimmalle portaalle ja rukoili pitkään.
Unkarilaiset maalarit Munkácsy ja Ziczy ovat ikuistaneet tämän
kohtauksen. Ja muuan unkarilainen runoilija on kirjoittanut siitä:
"Niin paljon kuin; Deákin muistoa on ylistettykin, niin kuningattaren
kyyneleet olivat kuitenkin suurin kunnianosoitus, joka vainajan osaksi
saattoi tulla".