Keisarinna ratsastajana ja hevosystävänä.
Muutamia vuosia häitten jälkeen keisari ja keisarinna yhdessä kävivät
katsomassa erästä taulunäyttelyä Wienissä. Keisari tahtoi ostaa
muutamia tauluja, mutta jätti taulujen valikoimisen keisarinnan asiaksi.
Muutamia päiviä myöhemmin Elisabet meni näyttelyyn erään hovinaisen
seurassa täyttääkseen keisarilta saamansa tehtävän. Hän valitsi
neljäkolmatta taulua, jotka ostettiin ja lähetettiin linnaan; kaikki ne
esittivät erilaisia hevosia ja eri asennoissa.
Hofburgissa ja Schönbrunnissa kiinnitti hänen mieltään eniten
keisarillinen talli. Yleensä hän vietti aamutunnit keisarillisessa
ratsastushuoneessa, laukaten ympäri milloin milläkin hevosella, ja
iltaisin hän ratsasteli puiston yksityisillä käytävillä.
Hän oli ylipäänsä mieltynyt voimakkaisiin ruumiinliikkeisiin, vuorten
kiipeämisiin, miekkailuun ja metsästykseen. Vaikka hän oppi hyvin
ratsastamaan vasta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, tuli hänestä yksi
Europan taitavimmista ja rohkeimmista naispuolisista ratsastajista.
Välittämättä ulkonaisesta tavasta hän teki Wienissä vierailevien eri
sirkusten taitavien kouluratsastajattarien tuttavuutta.
Jos hän ei olisi ollut keisarinna, hän olisi ollut maailman etevin
taideratsastaja ja etevin ratsastustaidon opettajatar. Tämän
alan erikoistuntijat ovat selittäneet hänellä olleen kerrassaan
poikkeuksellisen taidon ratsastaessaan aivan heti päästä välittömään
magnettiseen yhteyteen hevosen kanssa.
Hänen hieno naisellinen kätensä ohjasi hämmästyttävän taitavasti
äksyimpiäkin hevosia, ja vaikeimmissakin olosuhteissa hän osasi
säilyttää valtansa niiden yli.
Hän ei tiennyt, mitä väsymys oli, taikka ei ainakaan koskaan näyttänyt
sitä. Vanhempina ikävuosinaan hän mitä helpoimmin kesti matkustuksen
kaikki rasitukset, ja nuorempana ollessaan hän herätti sekä hämmästystä
että ihailua sillä, kuinka hän halveksui vaaraa ja kesti suuria
ruumiillisia voimanponnistuksia.
Osottamatta pelon merkkiäkään hän karahutti korkeimpien aitojen yli,
ja metsästysmatkoilla hän usein valitsi esteitä, joita rohkeimmatkin
ratsastajat kavahtivat. Wienin ratsastuskoulun johtajan hän säikähdytti
melkein kuoliaaksi kehottamalla tämän lähettämään hänelle äksyimmät
hevoset, mitä hänellä oli.
Tapahtui usein, että hevonen kaatui ja keisarinna sen kera suistui
maahan, jollakin tavoin loukatenkin itseänsä, mutta nämä tapaturmat
eivät vähentäneet hänen rakkauttaan ratsastukseen.
Mürzegin keisarillisen metsästyslinnan lähellä on metsäpolku, jonka
vuolas koski katkaisee, ja ainoa tie, jota myöten saattoi päästä kosken
yli, oli ennen vain kaitainen, puinen porras.
Kerran kahdeksankymmenluvun alulla Elisabet tahtoi ratsastaa tämän
porras-sillan yli, mutta se olikin laho ja katkesi hevosen painon alla.
Rohkea ratsastajatar säilytti mielenmalttinsa, jonka ansioksi on
luettava, että muutamat paikalle rientäneet halonhakkaajat onnistuivat
pelastamaan hänen henkensä.
Hänen pelastamisensa muistoksi on lähellä olevaan kallioon hakattu
ratsastajien suojeluspyhimys Pyhä Yrjänä. Ja tämän kuvan alla on Maria
Valerian sepittämät seuraavat säkeet:
"Heiliger Georg! Reitersmann,
Der vor Gefahr uns schützen kann!
Der meine Mutter oft beschützt,
Wo keines Menschen Hilfe nützt!
Ich bitte Dich mit Zuversicht --
Verweiger' mir die Bitte nicht --
Beschütze stets das theure Leben,
Das mir das Licht der Welt gegeben!"
(Pyhä Yrjänä! Ratsumies, joka vaaroilta voit meitä suojella. Joka
äitiäni usein suojelet, missä minkään ihmisen apu ei auta. Rukoilen
sinua luottamuksella -- älä epää tätä pyyntöäni -- alati suojelemaan
sitä kallista olentoa, joka minulle on suonut maailman valkeuden!)
On tuskin luultavaa, että keisari ehdottomasti hyväksyi, että Itävallan
keisarinna ja Unkarin kuningatar vietti useita tunteja päivästä
ratsastushuoneessa ja että hän seurusteli tuttavallisella tavalla
jockey- ja taideratsastajattarien kanssa. Joku ratsuväen upseeri kuuluu
sanoneen keisarille, että hän ei voi käsittää, kuinka hallitsija
saattoi sallia puolisonsa kulkea noilla hurjilla ratsastuksilla ja
metsästyksillä.
"Ah, nuori ystäväni", sanotaan keisarin vastanneen, "etpä sinä vielä
tunne naisia. Ne tekevät, mitä itse tahtovat, pyytämättä meiltä lupaa."
Jotka ovat nähneet keisarinna Elisabetin hevosen selässä, selittävät
yksimielisesti, että se oli verrattoman kaunis näky. Hänellä oli
melkein aina turkiksilla reunustettu tummansininen ratsastuspuku,
matalapohjainen silkkihuopahattu ja paksut ratsastushansikkaat. Hänen
ratsastuspukunsa istui kuin valettu hänen solakalla varrellaan. Hänellä
ei koskaan nähty silloin mitään kukkia eikä nauharuusuja, ja ainoa,
mikä hänen puvussaan saattoi näyttää liialliselta, oli musta viuhka,
jota hän joko piti kädessään taikka kantoi riipuksissa satulaan
sidotussa hihnassa.
Tuota viuhkaa hän hyvin usein piteli kasvojensa edessä. Ne, jotka eivät
tunteneet häntä, luulivat hänen siten suojelevan kaunista ihoaan,
muita jotka tunsivat hänet lähemmin, tiesivät hänen käyttävän viuhkaa
niin usein sentähden, että hän niin kauheasti pelkäsi valokuvaajia ja
piirtäjiä, jotka alituiseen seurasivat häntä saadakseen kuvata hänet.
"Minä en lainkaan tahtoisi antaa valokuvata itseäni", hän sanoi. "Joka
kerta, kun minut on valokuvattu, on minulle sattunut joku onnettomuus".
Wieniläisten mielestä hänen innostuksensa ratsastukseen oli liiallinen,
ja he kutsuivat häntä "sirkusratsastajattareksi". Unkarilaiset,
jotka ihailivat häntä hevosen selässä, nimittivät häntä "amatsonien
kuningattareksi". Hän tiesi, että hänen ratsastusintoaan monet
selittivät väärin, mutta hän oli rakastanut tätä urheilua aina
lapsuudestaan asti, ja vuosikausia kestäneen sairauden jälkeen lääkärit
olivat käskeneet häntä ratsastamaan. Hän ei sen vuoksi välittänyt siitä
arvostelusta, jota sai osakseen.
Hän valvoi itse hevosiaan, ja aina hänellä oli taskussa niille
porkkanoita ja sokeria. Joka aamu hän meni talliin taputtelemaan
niitä ja katsomaan, että ne ruokittiin kunnollisesti. Välistä
saattoi sattua niinkin, että hän meni pilttuihin omin käsin sukimaan
lemmikki-eläimiään.
Schönbrunnin linnassa hänellä oli huone, jossa kaikki seinät olivat
koristetut hevosten kuvilla.
"Katsokaas", hän virkkoi kreikkalaiselle luennoitsijalleen,
näyttäessään tätä huonettaan, "kaikki nämä ystävät olen menettänyt
saamatta yhtään uutta niiden sijaan. Monet niistä ovat menneet
kuolemaan minun edestäni, mitä yksikään ihminen ei tahtoisi tehdä;
ihmiset tahtoisivat pikemmin murhata minut".
Hän tunsi suunnatonta nautintoa hevosen selässä kiitäessään Itävallan
metsien läpi ja Unkarin arojen poikki. Mutta hän ratsasti myöskin
voittaakseen sen syvän alakuloisuuden, joka vähitellen alkoi vallata
hänen mieltään.
Sekä isän että äidin puolelta hänellä oli sukulaisia, joitten elämän
vaellus yhä oli vienyt heidät lähemmäksi mielipuolisuuden kuilua. Ja
monet hänen perheensä jäsenistä olivat omituisten päähänpistojen,
hämärän ja mielisairauden yön rajaseuduilla.
Kuta vanhemmaksi tuli, sitä selvemmin hän käsitti, että hänen
hermostuneessa luonnossaan oli monia sukusairauden tunnusmerkkejä.
Tuskin on mitään epäilystä siitä, että hän elämänsä viimeisinä
kahtenakymmenenä vuonna tunsi itsessään siemenen siihen
mielisairauteen, joka on ominainen Baierin kuningashuoneen jäsenille.
Hän koetti ruumiinponnistuksilla karkoittaa synkät ajatukset.
Hän saattoi ratsastaa peninkulmittain täyttä laukkaa aamuauringon
koitteessa taikka tähtikirkkaassa yössä. Hän ratsasti pois ihmisten ja
olojen keskuudesta, jotka häntä kiusasivat.
Puolet päivät hän saattoi istua hevosen selässä, ja rajumyrskyn tavoin
hän ryöpsähti rauhallisten maalaisten ohi, jotka pysähtyivät ihmetellen
katselemaan häntä.
Tämmöiset ratsastukset rauhoittivat hänen tuskiaan, tyynnyttivät hänen
hermostonsa levottomuutta. Myrsky ja sade, lämmin ja kylmä eivät
merkinneet hänelle mitään. Monta kertaa hän istui aivan läpimärkänä
satulassa, mutta ei kärsinyt siitä mitään vahinkoa. Hän näytti
ratsastusretkillään olevan aivan täysin karaistu kestämään ruumiillisia
vaikeuksia ja vaivoja, eikä hänen tapansa ollut hiljentää vauhtia,
ennenkuin hevonen rupesi vapisemaan väsymyksestä.