XII.

Keisarinna äitinä. -- Arkkiherttuatar Maria Valeria.

Vuodet, jotka seurasivat kruunausta Unkarissa, kuuluivat epäilemättä

keisarinna Elisabetin elämän onnellisimpiin. Hän seurasi hartaalla

osanotolla kaikkia pikku seikkoja lastensa jokapäiväisessä elämässä,

osotti suunnatonta hyvyyttä ja hienotuntoisuutta hoviväkeänsä ja

palvelusväkeänsä kohtaan, oli ystävällinen joutuessaan kosketuksiin

kansan kanssa ja ilmaisi suurta osanottoa miehensä huoliin ja

harrastuksiin.

Hänen asemansa oli tullut toiseksi ja paljon kevyemmäksi, ei vain sen

tähden, että hän itse oli kehittynyt kypsyneeksi naiseksi, vaan myöskin

sen kautta, että arkkiherttuatar Sophien valta oli tullut murretuksi.

Vastoin Frans Josefin toivomusta ja kunnianhimoisen puolisonsa

yllytyksestä keisarin vanhin veli oli ottanut päähänsä Meksikon

seikkailukruunun. Vuonna 1867 hänet alamaisensa tuomitsivat kuolemaan

ja ampuivat Queretarossa. Hänen vaimonsa tuli mielipuoleksi ja

hänen äitinsä murtui tämän tapauksen johdosta sekä sielultaan että

ruumiiltaan.

Nyt tuli Elisabetin toimeksi lohduttaa miestään tämän surussa veljen

kohtalosta sekä tukea ja auttaa murtunutta anoppia ja kälyä, joka

auttamattomasti oli vaipunut mielipuolisuuden yöhön.

Unkarissa tapahtuneen kruunauksen jälkeisenä vuonna ja kymmenen

vuotta kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen keisarillinen perhe

lisääntyi tyttärellä, arkkiherttuatar Valerialla, joka syntyi Ofenin

kuninkaanlinnassa huhtikuun 22 päivänä 1868.

Kello kuusi aamulla linnoituksen tykit ilmoittivat tämän iloisen

uutisen.

Tämä oli ensimäinen kerta kokonaiseen vuosisataan, kun kuninkaanlapsi

näki päivänvalon Unkarissa, ja magyarien ihastus oli suunnaton.

Pimeän tultua koko kaupunki oli juhlavalaistu, iloiset ihmisjoukot

aaltoilivat kaduilla, ja linnan edustalla kajahtelivat lakkaamattomat

eljen-huudot sadoista kurkuista kuninkaalle, vastasyntyneelle

prinsessalle, mutta varsinkin kuningattarelle.

Valeria oli Elisabetin nuorin ja rakkain lapsi. Tietysti hän oli

rakastanut myöskin Giselaa ja Rudolfia, mutta kun hänen anoppinsa

oli opettajain ja hoitajattarien avulla saanut heidät vierotetuiksi

hänestä, ei hän ollut kyllin vakavasti taistellut heidän

säilyttämisekseen. Hänen äidinrakkaudellaan ei ollut ollut riittävää

lujuutta ja tyyntä itseuhrautuvaisuutta, jotta hän olisi voinut

pakoittaa osottamaan itselleen kunnioitusta ja ottamaan huomioon hänen

äidinoikeuksiaan, ja sen vuoksi hän oli luopunut kaikesta ja jättänyt

lapsensa.

Vasta nyt äidinrakkaus hänessä heräsi koko voimallaan. Kestettyjen

kärsimysten muistot työntyivät syrjään sen sanomattoman hellyyden

tieltä, jota hän tunsi sitä pientä hentoa olentoa kohtaan, joka lepäsi

hänen rinnoillaan.

Ensimäisestä hetkestä alkaen hän pidätti itselleen oikeuden valvoa

Maria Valerian kasvatusta ja hoitoa.

Unkarilainen kirjailija Mauri Jòkai on kertonut seuraavaa:

"Vuonna 1869 kuningatar oli niin ystävällinen, että salli minun omistaa

erään romanini hänelle. Kuninkaallinen hovi oleskeli siihen aikaan

Ofenissa, ja minä annoin hänelle kappaleen kirjaani. Hän puheli kauan

ja vakavasti kanssani Unkarin kirjallisuudesta, ja lähtiessäni hän

virkkoi:

"'Odottakaas vähän, niin näytän teille tyttäreni!'

"Hän avasi sivuoven ja viittasi lapsentyttöä tuomaan sisään pienokaisen.

Kuningatar otti hymyillen lapsen käsivarsilleen ja painoi sitä kevyesti

poskeaan vasten. En koskaan unohda tätä ihanata näkyä."

Maria Valeria oli lapsena hyvin heikko terveydeltään. Äiti oli

ensimäinen, joka aamuisin tuli hänen vuoteensa luo, ja yöllä hän

usein meni katsomaan, nukkuiko pienokainen. Tämän ollessa sairaana,

äiti ei hievahtanutkaan hänen viereltään; vain vaivoin saatiin hänet

taivutetuksi nauttimaan välttämätöntä lepoa.

Hän käsitti ja katui syvästi, että epäsovun vallitessa hänen ja

keisarin välillä hän oli laiminlyönyt lapsensa. Niin paljon kuin

mahdollista hän nyt koetti parantaa ja korvata laiminlyömisensä.

Hänen ei kuitenkaan koskaan onnistunut täydelleen voittaa takaisin

tyttärensä Giselan rakkautta. Tämä, joka joutui aikaisin naimisiin,

pysyi aina hieman vieraana keisarinnalle.

Myöskin Rudolf oli ollut niin kauan erotettuna äidistään, että hän

aluksi arasteli ja kainosteli ollessaan kahden äitinsä kanssa. Mutta

vähitellen hänen ujoutensa hävisi, ja äiti sai suuren sijan hänen

sydämessään.

Kruununprinssi oli hyvin miellyttävä lapsi; kymmenen vuoden vanhana hän

jo oli hovin ja wieniläisten suosikki. Mutta isoäidin vaikutuksesta

hänessä oli kehittynyt suuri itsekkyys, johon yhdistyivät turhamaisuus

ja ylpeys -- vikoja, jotka syvästi surettivat hänen äitiään.

Tämä koki innokkaasti vastustaa sen onnettoman matelemisen ja

imartelevan leväperäisyyden seurauksia, joilla hänen seurueensa oli

täyttänyt kaikki hänen oikkunsa ja päähänpistonsa, ja kun poika

oli lämminsydäminen lapsi ja helposti tajusi vikansa, niin äidin

ponnistukset tuottivat toivotun tuloksen.

Niin usein kuin olosuhteet sallivat, keisarinna valvoi näinä vuosina

lastensa opetusta. Oltuaan estetty olemasta oppitunneilla läsnä, hän

antoi lasten ja opettajain tehdä hänelle selkoa siitä, mitä häneltä

itseltään oli jäänyt kuulematta. Hyvin usein hän kuuluu lausuneen

kruununprinssin ja arkkiherttuattarien opettajille toivovansa, että

hänen lapsiaan ei hemmoteltaisi. Hän piti huolen siitä, että opettajain

määräyksiä tarkoin noudatettiin, ja antoi heille usein todistuksia

hyvänsuopaisuudestaan; samoin näki hän mielellään, että hänen lapsensa

osoittivat heille kuuliaisuutta ja ystävyyttä.

Itse hän opetti tyttärensä tanssimaan. Ensimäinen tanssi, jonka hän

opetti Valerialle, oli unkarilainen "czardas". Hän koki hartaasti sekä

Rudolfiin että Valeriaan valaa omia sydämellisiä tunteitaan Unkaria

kohtaan. On kuvaavaa, että hän kuuluu lausuneen eräälle opettajista:

"Tehkää lapsistani niin vähän saksalaisia kuin mahdollista."

Pääsiäissunnuntaina 1872 hän kutsutti luokseen piispa Ronayn puhuakseen

hänen kanssaan arkkiherttuatar Valerian kasvatuksesta. Hän lausui

silloin m.m.:

"En tahdo uskoa lapseni opetusta moniin käsiin. Tahdon, että hänellä

on yksi opettaja, ja että tämä ainoa opettaja olisitte te. Sittemmin

hän saa unkarilaisia, saksalaisia, englantilaisia ja ranskalaisia

seuranaisia, mutta yksin teidän on ohjattava hänen opetustaan.

Määrätkäämme unkarinkieli opetuskieleksi, varsinkin mitä tulee uskonnon

opetukseen. Minä rukoilen joka päivä unkarinkielellä yhdessä lasteni

kanssa. Älkää opettako häntä oikeauskoiseksi, mutta opettakaa hänet

uskonnolliseksi. Uskonnon lohdutusta tarvitsemme tässä elämässä

jokainen."

Jouluaatto oli suurin juhlapäivä habsburgilaisessa keisariperheessä, ja

koska se oli samalla keisarinnan syntymäpäivä, oli kaksinkertainen aihe

sen viettämiseen.

Joulukuuset sijoitettiin aina Elisabetin salonkiin, ja hän koristeli

aina omin käsin pienemmän joulupuun, joka oli määrätty lapsille.

Hänelle tuotti suurta päänvaivaa keksiä sopivia lahjoja miehelleen,

lapsilleen ja hoviväelleen, kun hän aina koki saada selville kunkin

erikoiset toivomukset.

Eräänä päivänä vähän ennen joulua Maria Valeria tuli äitinsä luo ja

pyysi niin liikuttavasti, että myöskin muutamat köyhät lapset saisivat

joulukuusen linnassa ja että tämä olisi vanhempien lahja hänelle

itselleen.

Keisarinna tuli liikutetuksi ja täytti hänen pyyntönsä. Ja monet vuodet

tästä päivästä alkaen Elisabet omin käsin syntymäpäivänään koristeli

joulukuusen, johon hän ripusti lahjoja köyhille lapsille.

Elisabet rakasti kukkasia. Kävelyretkillään hänen oli tapana poimia

sylinsä täyteen, ja ratsastusmatkoillaan hän usein hyppäsi hevosen

selästä poimimaan villejä kukkia kiinnittääkseen ne satulaansa. Joka

päivä hän tarkasti ne kukkaismaljakot, jotka olivat hänen huoneensa

kaunistuksena. Sitten hän valitsi kauneimmat, kantoi ne keisarin

työhuoneeseen ja asetti hänen työpöydälleen.

Jos hän oli erikoisen ihastunut johonkin kukkaseen, hän piti sitä koko

päivän huoneessaan ja vei sen illalla mukanaan makuuhuoneeseensa.

"Mutzerl", niinkuin Maria Valeriaa kutsuttiin, oli perinyt äitinsä

rakkauden kukkasiin, ja niin pian kuin hän kykeni kävelemään omin

neuvoin, hän laitteli pieniä puutarhoja eri huvilinnojen lähelle,

joissa keisarillisen perheen oli tapana oleskella. Ja kun äiti ja tytär

olivat erossa toisistaan, he lähettivät toisilleen kukkia, joita itse

olivat poimineet.

Näitä molempia yhdisti toisiinsa sielun ja sydämen siteet. Wienissä,

Budapestissä ja matkoilla heidät näki melkein aina yhdessä. "Valeria on

minulle enemmän kuin tytär, hän on minun rakas ystävättäreni", hänen

äitinsä sanoi.

Keisarinna ei ollut vielä vanha, mutta hän oli kärsinyt paljon ja

tunsi itsensä paljon vanhemmaksi, kuin mitä todellisuudessa olikaan.

Kehityttyään Valeria soi hänelle hiukan keväisestä tunnelmastaan, ja

tämä nuorin tytär muodostui auringonpaisteeksi, joka valaisi häntä

vanhempana ollessaan.

Arkkiherttuattaren huomattavimpia ominaisuuksia oli hänen

vaatimattomuutensa ja silmiinpistävä yksinkertaisuutensa, hänen

hyvyytensä ja hänen lämmin rakkautensa äitiin.

Elisabet uskoi sokeasti siihen, että urheilu kykenee säilyttämään

ruumiin terveyden ja voimat. Hän tahtoi kasvattaa tyttärensä yhtä

intohimoiseksi ratsastajaksi, kuin itse oli, ja opetti häntä myöskin

miekkailemaan.

Mutta Valeria oli vain osittain perinyt äitinsä rakkauden luontoon eikä

hän suinkaan ollut hänen tavallaan ihastunut peninkulmien pituisiin

jalkamatkoihin ja tulisiin ratsastuksiin.

Sitä vastoin hän oli perinyt Wittelsbachien harrastuksen

kirjallisuuteen ja taiteeseen. Jo lapsena hän kirjoitteli kauniita

pikku runoja, ja hän opiskeli innokkaasti eri aikojen runoilijoita.

Äiti muisti aivan liian hyvin ne tuhannet neulanpistokset, joilla oli

haavoitettu seitsentoista-vuotista keisarinnaa tämän puutteellisten

tietojen johdosta. Hän oli jo kauan sitten ruvennut täyttämään aukkoja

sivistyksessään, ja yhdessä tyttärensä kanssa hän nyt opiskeli

innokkaasti kieliä ja kirjallisuutta. Tuntikausia hän saattoi istua

kumartuneena tutkimaan kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita, ja

kun hänellä oli mainio muisti, hän oppi ulkoa kauneimmat kohdat heidän

teoksistaan.

Arvosteltaessa Valerian runouden tuotteita, jotka täyttävät useita

paksuja nidoksia, Elisabetilla yksinään oli ratkaiseva puhevalta.

Hän oli ainoa, jolta ei mitään salattu siitä, mikä koski tyttären

sielunelämää, ja kiitoksen sana keisarinnan huulilta oli nuoren

runoilijattaren suurin ilo.

Valerian rakkaus äitiinsä on ilmennyt lämpimänä monissa hänen

runoissaan. Frans Josefin sängyn yläpuolella Mürzburgin

metsästyslinnassa on hänen viisitoista-vuotiaana kirjoittamansa runo,

jossa hän kuvailee Elisabetin lapsuudenkotia, hänen syntymistään

jouluaattona ja vanhempiensa onnellista yhtymistä. Äidistään hän laulaa:

"Und wenn auf des Kaisers Haupte,

Manchmal drückt die Krön',

Ist für seine Müh' und Sorgen

Sie der schönste Lohn."

(Ja kun keisarin päätä monasti kruunu painaa, on keisarinna hänen

vaivojensa ja surujensa kaunein palkka.)

Ehkäpä hän sittemmin huomasi, että se lemmenihanne, josta hän oli

laulanut, jo kauan sitten oli kadonnut unelma ja että keisariparin

yhdyselämä ei ollut niin ihanteellinen, kuin miksi tytär sitä oli

kuvitellut.

Hän rakasti molempia vanhempiaan, mutta vuosien kuluessa hän yhä

hartaammin liittyi keisarinnaan; tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut

antaa äidille korvauksen siitä yksinäisestä elämästä, jota äiti oli

viettänyt, ja siitä rakkaudesta, jota ilman hänen oli pitänyt olla.