Elisabet ja politika. -- Kruunaus Unkarissa.
Vaieten keisarinna oli jälleen ottanut paikkansa Itävallan hovissa, ja
vastoinkäymisten kovina päivinä keisari oppi tuntemaan hänen arvonsa.
Arkkiherttuatar Sophien suunnitelmat olivat toistamiseen tuottaneet
tuhoa Habsburgien huoneelle, ja Frans Josef sai vihdoinkin silmänsä
auki näkemään, että äitinsä vaikutus oli tuhoisa sekä hänen
valtakunnilleen että hänen perhe-elämälleen.
Elisabetista tuli miehensä ystävä. Heidän avioliittonsa myöhempinä
vuosina hän usein neuvotteli keisarinnan kanssa valtiollisista asioista
ja kyseli hänen neuvojaan. Epäilemättä keisarinna olisi voinut
saavuttaa miehensä suhteen hyvin suuren vaikutusvallan, jos olisi sitä
tahtonut.
Mutta hän ei pyrkinyt näyttelemään mitään valtiollista osaa.
Hän halveksi niitä salakähmäisyyksiä, jotka politikassa ovat
välttämättömät. Ja jos hän joskus harvoin esiintyi vapaaehtoisesta
syrjäisyydestään, niin tapahtui se ainoastaan sovittavassa
tarkoituksessa.
"Minä vähät välitän politikasta ja annan sille vähäisen merkityksen",
hän lausui. "Politikot kuvittelevat ohjaavansa tapahtumia, vaikka
päinvastoin tapahtumien kulku yllättää heidät. Jokaisesssa
ministeristössä on alusta alkaen omassa itsessään lankeemuksensa
siemen. Ainoa, mitä diplomatia voi, on milloin minkinlaisen saaliin
riistäminen toisilta. Mutta tapahtuipa mitä tahansa, se tapahtuu
sisäisestä välttämättömyydestä, koska aika sille on tullut." [Tämä
sekä useat seuraavista keisarinnan lausunnoista ovat otetut hänen
kreikkalaisen opettajansa "päiväkirjalehdistä".]
Mutta vaikka hän ei millään tavoin puuttunutkaan politikaan, hän
kuitenkin oli hyvin selvillä kaikesta, mitä tapahtui. Hänelle kuvaavaa
on, että hän suurella hartaudella luki kirjoituksia, jotka moittivat
keisarin politikaa ja että hän lausui ihastuksensa kirjoista, jotka
hänen puolisonsa maissa olivat takavarikoidut. [Näistä on syytä mainita
"Der Zerfall Österreichs" ja Horváthin "Ungerns Unabhängigkeitskrieg".]
Oli kuitenkin eräs valtiollinen ala, jolla hän usein pani vaikutuksensa
vaakaan, nimittäin kun kysymys oli Unkarin eduista. Sekä ilossa että
surussa hän tunsi olevansa läheisesti yhdistetty tähän maahan.
Itävallassa luettiin hänelle ansioksi, että hän ei ottanut osaa
politikaan. Unkarilaiset sitä vastoin panivat suuren arvon sille, että
tiesivät kuningattarensa käyttävän vaikutustaan, milloin heidän asiansa
olivat käsiteltävinä.
Historioitsija Horváthille, jonka keisarinna vastaanotti heti tämän
palattua vuosikausia kestäneeltä karkotusmatkalta, hän lausui viitaten
Unkarin verisiin tapahtumiin vuonna 1849:
"Uskokaa minua, jos olisi minun ja mieheni vallassa, olisimme me
ensimäiset palauttamaan henkiin ne miehet, jotka tuomittiin ja
surmattiin tänä onnettomana aikana."
Itävallan ollessa vuoden 1866 tapausten johdosta menettämässä alueensa
Italiasta, hän lausui kreivi Julius Andrássylle:
"Kun Italiassa käy huonosti, surettaa se minua, mutta jos Unkarissa
tapahtuisi onnettomuuksia, niin se surmaisi minut".
Missä hän milloinkin oleskelikin, hän kuitenkin aina tunsi olevansa
Unkarin kuningatar. Hän vietti erään kesän Gasteinin kylpypaikassa.
Yhdessä hovinaisensa kanssa hän meni kävelylle läheiselle vuorelle,
jonka korkeimmalla kukkulalla on pieni maja.
Naiset astuivat pieneen tunturitupaan, missä pöydällä oli kirja, johon
kävijäin on tapana kirjoittaa nimensä.
Hovinainen kirjoitti: "Elisabet, Itävallan keisarinna".
Mutta tämän nähtyään, keisarinna riisui hansikkaat kädestään ja
kirjoitti edellisen alle: "Erzsébet, magyar kyralynö" (Elisabet,
unkarilaisten kuningatar).
Kuningattaren ja Unkarin kansan molemminpuolinen rakkaus oli voimakas
tuki valtaistuimelle.
Vuoden 1866 sodassa preussilaiset uhkasivat hyökätä Wieniä vastaan,
ja tiedettiin, että Elisabet ja pikku kruununprinssi saisivat silloin
varmimman turvapaikan Budapestissa.
Hän riensi poikansa kera sinne. Frans Déak, Andrássy ja useat muut
maan suurmiehet matkustivat häntä vastaan rajalle ja vakuuttivat
hänelle unkarilaisten ritarillisen suojeluksen. Pääkaupunki vastaanotti
hänet riemuiten, eikä paljon puuttunut, että historiallinen Maria
Theresia-kohtaus ei uusiintunut.
On kaiken epäilyksen ulkopuolella, että suureksi osaksi unkarilaisten
uskollisuus kuningatartaan kohtaan oli syynä siihen, että Beustin
onnistui kuusikymmenluvulla saada aikaan sovinto Itävallan ja Unkarin
välillä.
Mitkään asiakirjat eivät voi todistaa hänen osuuttaan siihen, että
riitaisuudet toistaiseksi sovittiin, mutta unkarilaiset tunnustivat
kuitenkin keisarinnalle suuren vaikutuksen.
Huhu vuosikausia kestäneestä keisarin ja hänen puolisonsa välisestä
epäsovusta oli tunkeutunut unkarilaistenkin korviin. Ja Frans Josefin
käydessä Budapestissä Frans Déak sanoi hänelle:
"Sire, kun nyt valtakuntanne ovat sopimaisillaan keskenään, on
teidän pidettävä huoli siitä, että sovinto syntyy teidän omassa
perheessännekin".
Seuraavana päivänä Frans Josef lähetti sähkösanoman vaimolleen, kertoen
sydämmellisestä vastaanotosta Budapestissä.
Hieno kohteliaisuus keisarinnaa kohtaan oli, että valtiopäivät, jotka
vahvistivat molempien valtakuntien väliset uudet suhteet, kokoontuivat
Elisabetin päivänä (marraskuun 14 päivänä 1865).
Kansan ihastus oli suuri. Omin käsin Elisabet laittoi Pyhän Tapanin
kauhtanan, ja hän kirjaeli kolmiväriset nauhat ensimäisille
nostoväkipataljoonille.
Elisabetin vihollisetkin ovat tunnustaneet, että hän oli vapaa kaikesta
kiemailusta, mutta siitä huolimatta hän valtasi kaikki miehet,
joitten kanssa joutui kosketuksiin, joko hän sitä tahtoi tai ei.
Eikä hän voinut olla tuntematta itseään ylpeäksi siitä ihailevasta
kunnioituksesta, jota Unkarin ylimykset hänelle osottivat, niiden
miesten jälkeläiset, jotka olivat olleet Maria Theresian uskollisia
ystäviä.
Frans Josef ei ollut kruunattu Unkarissa, ja kansa tahtoi nyt, että
kruunaus tapahtuisi.
Kesällä 1867 tämä toivomus toteutettiin. Tämä oli yksi niitä harvoja
tapauksia maan historiassa, kun kuningatar kruunattiin samalla kertaa
kuin kuningaskin. Ja kun kansa pyysi, että niin tapahtuisi, niin se
oli suuri todistus kunnioituksesta ja rakkaudesta Elisabetin personaa
kohtaan.
Monta kuukautta ennen oli lähetystö ollut keisarin luona audiensilla
Wienissä keskustelemassa asiasta. Lähetystön jäsenet menivät heti
keisarin luota keisarinnan luo pyytämään hänen suostumustaan siihen,
että kansa saisi tällä tavalla kunnioittaa kuningatartaan.
"Ilolla täytän tämän toivomuksen, jonka kansa on lausunut", hän
vastasi. "Se käy aivan yhteen oman sydämeni toivomuksen kanssa. Kiitän
Jumalaa, joka on sallinut minun kokea tämän juhlallisen hetken. Viekää
kansalle vilpitön kiitollisuuteni ja sydämelliset tervehdykseni!"
Pressburg oli vanha Unkarin kruunauskaupunki. Ofen ja Pest eli
Budapest, niinkuin pääkaupunkia tavallisesti kutsutaan, oli vuonna 1848
valittu valtiopäiväin kokoontumispaikaksi, ja nyt sen piti ensimäinen
kerta olla kruunauskaupunkina.
Kaupungin asema on kauneimpia Europassa. Melkein äkkijyrkällä kalliolla
on vanha mahtava kuninkaanlinna. Rinteillä on kolmella puolella
Ofen, kun taas vasemmalla on täysin nykyaikainen Pestin kaupunki;
viimemainitun takana näkyvät äärettömät tasangot.
Kuningasparin saapuessa, molemmat kaupungit olivat juhla-asussa. Mihin
katseensa käänsikin, näki lippuja, viirejä, vaakunoita, valokuvia ja
vertauskuvia. Pestin raatihuoneen torille oli laitettu suunnaton Pyhän
Tapanin kruunu.
Juhlallisuuksien piti tapahtua Marian tuomiokirkossa, jonka
unkarilaiset päivän merkityksen johdosta olivat koristaneet tosiaan
kuninkaallisesti.
Kruunajaisten edellisenä iltana Frans Josef puolisonsa kera kävi
katsomassa kirkkoa. Kansa, jota oli kerääntynyt kaikkialle, missä
kuningaspari liikkui, tervehti heitä innostuksella, josta ei tahtonut
loppua tulla. Heidän ollessaan lähtemässä kirkosta muuan vanha mies
putosi portailta, joille hän oli kiivennyt. Hän oli tullut maan
etäisestä seudusta edes kerran elämässään nähdäkseen "Unkarin hyvän
kuningattaren".
Huomattuaan miehen putoavan, Elisabet riensi hänen luokseen, tarjosi
hänelle apuaan ja kysyi vilkkaalla osanotolla hänen vointiaan.
Kun saatiin kuulla, että keisarinna personallisesti oli auttanut
vanhusta, kajahti taaskin myrskyisä: "Eljen Erzsébet!"
Kaupunkiin ja lähiseuduille oli saapunut laumoittain matkustajia:
magyareja Bakony-metsistä, slovakeja Pohjois-Unkarista, shvaabeja
kaupungin länsipuolella olevilta vuoriseuduilta, serbialaisia ja
kroateja eteläisistä maakunnista ja saksalaisia Siebenbürgenistä.
60,000 sotamiestä oli asetettuna riviin rautatieasemalta
kuninkaalliseen linnaan, jota välimatkaa oli kuusi kilometriä.
Kruunaus tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Kuninkaallinen kulkue oli melkein
satumaisen loistava. Englannista, Ranskasta ja Amerikasta saapuneet
vieraat diplomatit ja sanomalehtimiehet kertoivat, että mitään niin
suuremmoista ja kaunista he eivät olleet koskaan ennen nähneet.
Suuressa määrin tunteellista oli se, kun kuningas ja kuningatar
seurueineen lähtivät liikkeelle kiemurtelevaa tietä Ofenin
kuninkaanlinnasta ja kulkivat siltojen yli.
Frans Josef ratsasti uljaalla päistäriköllä; hän oli puettu
kruunaus-kauhtanaan ja kruunu oli päässä. Ei hän koskaan ollut
näyttänyt komeammalta ja mahtavammalta.
Mutta vielä voimakkaamman ja pysyvämmän vaikutuksen teki Elisabetin
majesteetillinen kauneus. Kaikkien katseet olivat suunnatut häneen,
kun hän näyttäytyi komeissa, vanhoissa kruunajaisvaunuissa, joita veti
kahdeksan espanjalaista päistärikköä, joitten pitkät harjat ja hännät
oli palmikoitu kultanyöreillä.
Itse vaunu oli kullattu. Sen kupolinmuotoisella katolla oli valtainen
kruunu. Suurista peililasiruuduista näkyi koko vaunun sisusta, niin
että kuningatarta sai katsella joka puolelta. Hän ei ollut vielä
kolmenkymmenen vanha ja häntä pidettiin sivistysmaailman kauneimpana
ruhtinattarena.
Hänen ajaessaan linnasta Marian tuomiokirkkoon, eljen-huudot
kajahtelivat lakkaamatta. Nuoret, valkopukuiset tytöt sirottelivat
kukkasia hänen tielleen, ja tykit paukkuivat.
Hän vastasi riemuhuutoihin ystävällisin tervehdyksin, heittäen
kansalle lämpimiä katseita loistavista silmistään, joissa oli safirin
tummansininen loiste, ja hymyillen tuota sydämiä valloittavaa hymyä,
jonka lumousvoimaa siihen aikaan ihaili koko Europa.
Heti kuningattaren perästä tuli saattojoukkona kaksi sataa Unkarin
nuorinta ja ylhäisintä ylimystä. He olivat puetut loistaviin
pukuihin, jotka olivat koristetut kultakirjailuilla ja jalokivillä.
He ratsastivat komeilla hevosilla, ja heidän ohjaksissaan ja
jalustimissaan oli jalokiviä joukottain. Vasemman olkapään yli heillä
oli tiikerin nahka.
Kuningas seurueineen oli asettunut paikoilleen kirkossa, kun
kuningatar saapui. Hänellä oli valkeasta silkkibrokadista valmistettu
puku, joka oli jalokivillä koristettu, sekä kaulassa unkarilainen
jalokivikaulanauha. Kruunaus-levätti oli tehty mustasta sametista
ja vuorattu valkealla atlaksella. Päässä hänellä oli Habsburgien
perhekruunu, joka alkujaan oli tehty Maria Theresialle; sen arvo
lasketaan kolmeksi miljonaksi guldeniksi ja on se kokonaan peitetty
jalokivillä ja helmillä.
Kuningasta kruunattaessa Elisabet istui valtaistuimella ja katseli
syvällä hartaudella toimitusta. Kun kuningas oli kruunattu,
yliseremoniamestari otti sukukruunun kuningattaren päästä. Kuningas
kehotti Unkarin ruhtinas-arkkipiispaa kruunaamaan kuningattaren ja
nousi itse sen jälkeen jälleen valtaistuimelle.
Elisabet polvistui pääalttarin alimmalle askelmalle ja suuteli ristiä,
joka ojennettiin hänelle. Pääministeri oli sillä aikaa ottanut
kuninkaan päästä Pyhän Tapanin kruunun ja asettanut sen alttarille.
Kuningatar voideltiin olkapäästä ja käsivarresta. Yliseremoniamestarin
ohjaamana ja piispojen sekä naisseuralaistensa saattamana Elisabet
sitten meni sakastiin kuivattavaksi voitelun jälkeen.
Unkarin ruhtinas-arkkipiispa seisoi alttarin edessä. Kohta Elisabet
jälleen astui sisään ja polvistui hänen eteensä. Korkea kirkkoruhtinas
laski perhekruunun hänen päähänsä. Pääministeri nosti raskaan Unkarin
kuningaskruunun alttarilta ja ojensi sen kirkkoruhtinaalle. Tämä
laski kruunun kuningattaren oikealle olkapäälle ja jätti sen siihen
siksi aikaa, kun luki rukouksen, nosti sitten kruunun jälleen ylös
ja ojensi sen pääministerille, joka kantoi sen valtaistuimelle ja
ylihoviseremoniamestarin avulla asetti jälleen kuninkaan päähän.
Ruhtinas-piispa asetti sitten valtikan kuningattaren oikeaan käteen ja
valtakunnanomenan vasempaan sekä ohjasi hänet takaisin valtaistuimelle,
minne hän istui kuninkaan viereen.
Sillä hetkellä seurakunta viritti Te Deumin, joka kaikui mahtavana ja
juhlallisena vanhan kirkon holveissa. Ulkona kajahtelivat tykkien ja
kivärien yhteislaukaukset, ja kellot soivat koko Unkarin maan kaikissa
kirkoissa.
Kruunauksen muistoksi lyötiin raha, jonka toisella puolella oli Frans
Josefin ja toisella Elisabetin kuva. Kuningattaren kuvan ympärille oli
kaiverrettuna kirjoitus: "Onnen tähti valaiskoon häntä!"
Vanhan unkarilaisen tavan mukaan sekä kuningas että kuningatar kumpikin
saivat kruunauspäivänään lahjaksi viisikymmentä tuhatta taalaria.
Rahat olivat hopealippaissa, jotka olivat sangen mielenkiintoisia
taideteoksia. Frans Josefin lipas oli koristettu kuvioilla, jotka
esittivät Unkarin mainioimpia kuninkaita. Elisabetin lipas oli saman
kokoinen ja muotoinen kuin kuninkaankin, mutta sen koristeina olivat
pienet hopeaiset pystykuvat Pyhästä Elisabetista, Adelaide, Maria
ja Maria Theresia kuningattarista. Kaksi enkeliä kannessa piteli
kuningattaren kruunua.
Kuningaspari käytti lahjarahat vuosina 1848-49 Frans Josefia vastaan
taistelleiden unkarilaisten jälkeenjättämien leskien ja lasten hyväksi.
Että sovinto kansan ja hallitsijan välillä oli täydellinen, todistaa
sekin, että Julius Andrássy, joka vuonna 1849 oli tuomittu kuolemaan
kapinoitsijana, nyt tuli pääministeriksi ja korotettiin kreivilliseen
säätyyn.
Kruunajaisten jälkeen lähtiessään Budapestista, Elisabet lausui eräälle
hänen seurueeseensa kuuluvalle unkarilaiselle ylimykselle:
"Iloitsen jo siitä ajasta, jolloin saan jälleen palata tänne".
Nämät sanat levisivät nopeasti ja tekivät hänet vieläkin enemmän
suosituksi kansan keskuudessa.
Kruunajaisten yhteydessä vietetyt suuremmoiset juhlallisuudet ja
se erinomainen rakkaus ja ihailu, jotka seurasivat Elisabetia joka
askeleella Unkarissa, tekivät niin syvän vaikutuksen häneen, että hän
sittemmin ei koskaan voinut liikutuksetta puhua tästä ajasta, jota hän
piti elämänsä onnellisimpana.