X.

Korfussa. -- Kotiintulo. -- Pako Wienistä. -- Keisarinna vuoden 1866

sodan aikana.

Oleskelu Madeiralla ei tuottanut pysyväistä parannusta, niinkuin oli

toivottu. Keisarinna ei ollut kerinnyt olla monta viikkoa Wienissä,

ennenkuin yskä palasi ja hän rupesi tuntemaan itsensä jälleen

voimattomaksi ja sairaaksi.

Alettiin pelätä, että hänen henkilääkärinsä oli erehtynyt sairaudesta,

ja keisarinnan rauhoittamiseksi kutsuttiin se lääkäri, joka oli

hoitanut häntä hänen lapsuudessaan. Tämä huomasikin, että keisarinna

ei suinkaan sairastanut rintatautia, vaan että hänellä oli vakava

vatsanpohjavika.

Molemmat lääkärit olivat yksimieliset siitä, että hänen piti

mahdollisimman pian poistua Wienistä, mutta olivat samalla sitä mieltä,

että hänen tällä kertaa ei pitäisi valita Madeiraa, vaan sen sijaan

lähempänä oleva Korfu.

Tuskin kuukautta siitä, kun oli tullut Madeiralta, hän lähti Korfuun,

mihin saapui onnellisesti kolmen päivän merimatkan jälkeen.

Wienissä luultiin nyt varmasti, että hän ei enää koskaan saisi takaisin

entisiä voimiaan ja että hänellä ylipäätään ei olisi pitkälti elämisen

aikaa.

Hänen henkilääkärinsä oli lähtenyt hänen mukaansa. Hänen asuntonsa,

joka sijaitsi puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, Korfusta, oli

puutarhojen ja istutusten keskellä.

Hänen heikkoutensa otettiin kaikin mahdollisin tavoin huomioon. Jotta

potilas ei häiriintyisi, lakkautettiin ne tervehdyslaukaukset, jotka

muuten joka aamu ammuttiin linnan tykeistä.

Keisarinna ihastui vähitellen oloonsa Korfulla, ja pian huomattiin

sikäläisen ilmaston tekevän suunnattoman paljon suotuisamman

vaikutuksen hänen terveyteensä kuin Madeiran ilmanalan. Hän ei ollut

kauan viipynyt Korfulla, kun jo rupesi huomaamaan melkoisen parannuksen

tilassaan.

Hänen asumansa talon lähellä on Aja Kyriahin vuori, jonka huipulla on

pieni yksinäinen kirkko sypressien keskellä.

Joka aamu ennen auringon nousua keisarinna käveli tämän vuoren huipulle

saakka.

Useita vuosia myöhemmin, satuttuaan uudestaan tälle saarelle, hän kävi

jälleen samalla vuorella.

"Rakastan tätä paikkaa", hän sanoi. "Täällä voisin vastustaa

matkustushimoani ja jäädä rauhaan pysyväisesti."

Hänen sisarensa, Thurn und Taxisin ruhtinatar Helena, tuli Korfuun

koko ajaksi hänen luokseen. Myöskin Frans Josef kävi häntä siellä

tervehtämässä useita kertoja.

Parin kuukauden kuluttua saapui se iloinen tieto, että keisarinna

tuntui olevan melkein aivan terve.

Lokakuun lopulla hän lähti saarelta ja matkusti Venetiaan, missä aikoi

viipyä yli talven.

Olemme ennen nähneet, kuinka hän jo aikaisemmalla käynnillään

Venetiassa oli vallannut kaikkien sydämet, ja valtiollisesta

jännityksestä huolimatta, joka viime vuosien kuluessa ei ollut

vähentynyt, hän tälläkin kerralla saattoi iloita kansansa lämpimästä

myötätunnosta.

Totuttuaan siellä ilmanvaihtoon, hän Ischlissä ja Kissingenissä saattoi

yhä kartuttaa voimiaan.

Vielä juhlallisempi kuin vastaanotto Triestissä Madeiralta palattua,

oli se vastaanotto, joka valmistettiin hänelle, kun hän elokuun 14

päivänä 1862 jälleen saapui Wieniin. Koko kaupunki oli juhlavalaistu.

"Jumala varjelkoon maamme äitiä", "Tervetuloa, Elisabet" ja muita

samanlaisia tervehdyksiä oli ripustettu julki kaikkialle. Pääkaupungin

laulukuorot kunnioittivat häntä, ja 16,000 tulisoihtua liehui ilmassa,

kun pormestari Zelinka hehkuvassa puheessa ilmaisi wieniläisten ilon

hänen palaamisestaan.

"Siihen iloon, jota tunnen palaamisestani Wieniin, liittyy sydämellinen

kiitollisuuteni siitä juhlallisesta vastaanotosta, jolla minut on

yllätetty täällä toisessa kotimaassani", keisarinna vastasi. "Wien ja

Itävalta ovat tulleet minulle jos mahdollista vieläkin rakkaammiksi

sen osanoton kautta, josta minä ja keisarillinen puolisoni olemme

sairauteni aikana saaneet valtakunnan kaikista osista vastaanottaa

niin monia liikuttavia todistuksia. Pyydän teitä lausumaan kiitokseni

kaikille, jotka ovat ottaneet osaa vastaanottoon. Toivon, että se onni,

jota tunnen olostani jälleen teidän keskuudessanne, on pysyvä ja että

mitkään pilvet eivät sitä synkistäisi."

Keisarinna vastaanotettiin tänä päivänä melkein yhtä suurella riemulla

kuin tullessaan pääkaupunkiin morsiamena. Kaikki tunsivat häntä kohtaan

mitä liikuttavinta osanottoa.

Tulevaisten onnettomuuksien aavistusko hänet sai vastauspuheessaan

lausumaan toivomuksen, että mitkään varjot eivät synkistäisi hänen

oleskeluaan Wienissä? -- Varmaa kuitenkin on, että hänen oleskelunsa

siellä ei nytkään tullut pitkälliseksi.

Aivan odottamatta ja ilmoittamatta aikeestaan kellekään ihmiselle, hän

muutamien viikkojen perästä jälleen poistui Itävallan pääkaupungista.

Sydämellisestä tapaamisesta huolimatta molempien puolisojen välille oli

varmaan taaskin syntynyt aviollisia ristiriitoja.

Keisari meni hänen perästään koettaakseen saada aikaan sovintoa,

mutta nuori keisarinna teki kaikkensa välttääkseen puolisoaan, joka

alakuloisena palasi takaisin pääkaupunkiinsa.

Juuri sentähden, että Elisabetilla oli suuremmat edellytykset kuin

monella muulla rakastaa voimakkaasti ja hartaasti, hän oli myöskin

kärsinyt enemmän kuin monet muut niistä pettymyksistä, jotka häntä

olivat avioliitossa kohdanneet. Jos hänen tunteensa eivät olisi olleet

niin lujat ja hänen ylpeytensä niin suuri, hän ei olisikaan murtunut

niin täydellisesti.

Mutta syynä hänen uuteen poistumiseensa kotoa olivat varmaan osaltaan

myöskin anopin ja hovin aiheuttamat ikävyydet, sekä se seikka, että

hän surukseen oli tuntenut arkkiherttuatar Sophien käyttäneen hänen

poissaoloaan vierottaakseen lapset hänestä.

Kului kuukausia, ja keisarinna oli yhä vain matkoilla.

Surkuteltiin keisaria, mutta monet rupesivat menemään myöskin nuoren,

kokemattoman keisarinnan puolelle. Ja kun arkkiherttuatar nyt lausui

halventavia huomautuksia miniästään, niin monissa vakiintui ajatus,

että Elisabet ehkä ei koskaan olisi lähtenytkään tiehensä, jos hänen

anoppinsa ei olisi laittanut kompastuskiviä hänen tielleen ja koettanut

kaikissa tilaisuuksissa loukata ja solvaista häntä.

Aviopuolisojen huonot välit jatkuivat monta vuotta.

Sekä Itävallan hovin että oman perheensä puolelta tehtyjen

hartaiden kehotusten jälkeen Elisabet viimein suostui silloin

tällöin näyttäytymään Wienissä. Mutta niin pian kun oli täyttänyt

välttämättömimmän esiintymisvelvollisuuden, hän jälleen matkusti

ulkomaille.

Keisarillisen hovin pakko oli hänestä kiusallisempi kuin koskaan ennen,

sitten kun oli tutustunut ja mielistynyt matkustuksen huveihin ja

vapauteen. Hän oli ruvennut tuntemaan osanottoa vieraisiin kansoihin,

heidän kieleensä ja tapoihinsa, ja hänestä oli yhä välttämättömämpää ja

hauskempaa tehdä pitkiä matkoja.

Keisari Frans Josefille tämä suhde kävi ajan mittaan melkein

sietämättömäksi. Kruununprinssin terveys oli horjuva. Keisaria

neuvottiin tekemään sovinto lastensa äidin kanssa, ja hän tajusi, että

hänen pitäisi noudattaa tätä neuvoa.

Hänen puolisonsa ei antanut vaikuttaa itseensä. Yksi niitä harvoja,

jotka tässä suhteessa jotakin voivat häneen vaikuttaa, oli hänen

äitinsä, jonka luonnetta hän mitä syvimmin kunnioitti.

Herttuatar Ludovican huomautusten johdosta keisarinna vähitellen

viimein alkoi käsittää, että hänen velvollisuutensa oli palata lastensa

luo. Aika oli vaimentanut hänen surunsa kiivaudenkin, ja siihen tuli

nyt yksinäisyyden tunne, joka molemmin puolin synnytti toivomuksen

löytää jonkun muodon sovintoon.

Tästä huolimatta sovintoa ei varmaan olisi syntynyt pitkiin aikoihin,

jos eivät ulkonaiset olosuhteet olisi sitä jouduttaneet.

Itävallalle koittivat vakavat ajat, syttyi vuoden 1866 sota. Ikivanha

vihollinen Maria Theresian ajoilta voitti jälleen keisarikunnan, ja

Habsburgit tungettiin pois Saksasta ja Italiasta.

Nämä tapahtumat palauttivat keisarinnan tarmon, ja viime vuosina häntä

vallinnut omituinen väsymys ja välinpitämättömyys väistyivät ja sijalle

astui syvä sääli keisaria ja tämän valtakuntia kohtaan.

Elisabet palasi kotiin, sillä hän tunsi, että hänen oikea paikkansa oli

hänen kansojensa joukossa ja Frans Josefin rinnalla.

Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hänen

nuoruutensa oli ohitse. Hän oli matkustanut epätoivo sydämessä; hän

palasi takaisin kypsyneenä, sielultaan lujana naisena.

Häntä ei lainkaan haluttanut ottaa paikkaansa hovissa, mutta hän omisti

aikansa uhraavaan ja itsensäkieltävään työhön sairaaloissa, mikä tuotti

hänelle nimityksen "haavotettujen enkeli". Vain yhden kerran hänen

elämänsä aikana -- Rudolfin kuollessa -- häntä ihailtiin enemmän kuin

tähän aikaan.

Hän kävi kaikissa sotilassairaaloissa ja osasi haavottuneisiin

sotilaisiin jälleen valaa rohkeutta ja toivoa.

Joka päivä hän teki kiertokulkunsa ja istui pitkät ajat jokaisen

yksityisen potilaan luona. Hän puhutteli kutakin tämän äidinkielellä,

tutki hänen haavojaan, kyseli häneltä sukulaisista ja mieskohtaisista

olosuhteista ja oliko sairailla toivomuksia, joita hän voisi täyttää.

Eräs Josef Feher-niminen sotilas, sokean mustalaisnaisen poika

Topio-Szelosta, ei suostunut antamaan ruhjottua käsivarttaan pois

sahattavaksi. Mutta keisarinna pyysi häntä niin hartaasti, että hän

viimein suostui. Keisarinna kirjoitti silloin hänen vanhalle äidilleen,

lähetti hänelle rahaa ja kertoi, kuinka hän aikoi viedä pojan

keisarilliseen Laxenburgin huvilinnaan ja pitää siellä huolen hänen

tulevaisuudestaan.

Eräänä toisena päivänä hän meni haavottuneen sotilaan luo, jonka

pää sapeliniskusta oli mennyt melkein murskaksi, niin että lääkärit

olivat menettäneet toivon hänen pelastumisestaan. Elisabet istui hänen

luokseen ja kysyi, oliko hänellä jotakin toivottavaa, sillä keisarinna

tahtoisi täyttää hänen toivomuksensa.

Sammuvalla äänellä mies vastasi:

"Saatuani nähdä keisarinnan kuolinvuoteeni ääressä, ei minulla enää ole

mitään toivottavaa maailmassa ja olen tyytyväinen, että saan kuolla."

Elisabet jakeli keisarillisia lahjoja kaikille haavotetuille. Yksinpä

kaikkein heikoimmatkin koettivat kohota pystyyn ja ojentaa kätensä

häntä kohti, kun hän lähestyi. Ja hänen poistuessaan he huusivat hänen

jälkeensä:

"Jumala siunatkoon Elisabetia."