Avioliiton ristiriitoja. -- Elisabetin sairaus. -- Hänen oleskelunsa
Madeiralla.
Valtionasiat, seuraelämän huvittelut, metsästyksen ilot ja keisarin
taipumus palata siihen kevyeen elämään, jota hän oli viettänyt ennen
avioliittoaan, yhä syvensivät juopaa nuoren avioparin välillä.
Frans Josef omisti suuressa määrin luontaista sydämellisyyttä. Mutta
hänellä oli heikkoutensa, ja lähemmin tarkastaessa hän vähän vastasi
niitä ihanteellisia kuvitteluja, joita hänen puolisonsa oli hänestä
pitänyt.
Keisarinna oli liian ylhäinen luonne käyttääkseen alhaisia keinoja
hänen kahlehtimisekseen; hän ei ylipäänsä lainkaan tahtonut taistella
säilyttääkseen miehensä rakkautta.
Hänen alakuloisuutensa ja kasvava vastahakoisuutensa ottaa osaa hovin
huveihin vaikutti puolestaan siihen, että keisari vieraantui hänestä.
Keisaria väsytti hänen alakuloinen hiljaisuutensa, joka vaikutti häneen
kuin äänetön moite.
Hänen esiintyessään majesteettisen naisellisuutensa täydellisessä
loistossa, haaveksivat silmät saivat epäluuloisen ilmeen, ja avointen,
kauniitten kasvojen piirteet alkoivat laihtua ja käydä jyrkiksi.
Hän sai yhä kestää ankaraa vainoa hovissa olevien vihollistensa
puolelta, jotka lakkaamatta keräsivät kokoon kaikki, mitä voi lukea
hänelle viaksi hänen ulkonaisessa esiintymisessään, pitäen ilonaan
saattaa sen keisarin tietoon.
Keisari yhä enemmän luisui hänestä loitommaksi. Elisabet oli mennyt
naimisiin tietämättä, mitä avioliitto oli, ja hänen nuoruutensa oli
alussa tehnyt hänelle mahdottomaksi kiihtyä yhtä tulisiin tunteisiin
kuin Frans Josef.
Hänet oli kasvatettu ankarien perussääntöjen mukaan siveyden ja moralin
suhteen, ja lapsuudenkodissaan hänellä oli ollut silmiensä edessä aina
vanhempainsa onnellinen yhdyselämä. Varmaan hän oli toivonut löytävänsä
elämänonnensa puolisonsa rakkaudesta, ja hänen yksinäinen asemansa
Wienissä, keskellä niin monia vihamielisiä aineksia, oli hänessä
virittänyt hartaan halun päästä liittymään häneen yhä lähemmin.
Todellisuus oli musertanut hänen kuvitelmansa. Häntä ei vaivannut niin
paljon se, että oli menettänyt vaikutusvaltansa miehensä suhteen,
ehkäpä ei pelko hänen rakkautensakaan menettämisestä. Hänet musersi
kokonaan se seikka, että hän oli menettänyt kaiken luottamuksensa
aviomieheensä.
Wittelsbachien ylpeälle tyttärelle oli vieraiden ihmisten sääli
katkerin loukkaus -- almu, joka leimasi hänet melkein kerjäläiseksi.
Hän peitti raskasta pettymystään niin paljon kuin mahdollista ja
vetäytyi yhä enemmän elämään yksinään. Mutta hänet valtasi samalla
syvällinen vastenmielisyys maailmaa kohtaan, joka riemuitsi hänen
tuskistaan.
Hovissa, jossa vallitsi aivan liian suuri kevytmielisyys, jotta siellä
olisi siedetty tahratonta hyvettä, koetettiin, jos suinkin mahdollista,
keksiä jotakin tahraa keisarinnan maineesta, mutta nuori keisarinna oli
sanan ankarimmassa merkityksessä kerrassaan tahraton nainen.
Hänen terveytensä kärsi, mutta hän taisteli uljaasti ruumiillista
heikkouttaan vastaan.
Jonkun aikaa kruununprinssi Rudolfin syntymän jälkeen hän sairastui
tautiin, jota lääkärit eivät voineet käsittää ja jota he turhaan
koettivat parantaa.
Lukuisien neuvottelujen ja tutkimusten jälkeen he vihdoin luulivat
keksineensä, että hänen keuhkonsa olivat vialla. He ilmoittivat
hänelle, että hänen tästä lähtein pitäisi noudattaa kaikkia mahdollisia
varokeinoja ylläpitääkseen horjuvia voimiaan, tieto, joka masensi häntä
syvästi.
Päivä päivältä ja kuukausi kuukaudelta hän tuli yhä sairaammaksi.
Häntä kehotettiin koettamaan saada terveytensä takaisin ja voimansa
palautetuiksi oleskelemalla Madeiralla, jota siihen aikaan pidettiin
sopivimpana kylpypaikkana rintatautisille. Mutta vaikka taudin tuhoisa
vaikutus oli selvästi nähtävissä hänen kalpeilta kasvoiltaan ja
laihasta varatalostaan, hän viimeiseen asti vastusti tätä ehdotusta.
Uuden vuoden aikoihin 1861 hän kuitenkin päätti matkustaa Madeiraan.
Surullisin tuntein häntä seurattiin matkalle, sillä monet epäilivät,
tokko hän tulisi hengissä edes perillekään. Itse hän ehkä kaikkein
vähimmin uskoi enää koskaan parantuvansa, mutta hän kesti kohtalonsa
kärsivällisesti ja valoi ympäristöönsä tuskan sekaista kunnioitusta.
Europa oli hänen lähtiessään verhottuna kylmään ja usvaan. Viikkoa
myöhemmin noustessaan maihin Madeiralla hän kohtasi kesän, tropillisen
kasvullisuuden, loistavan auringon ja kirkkaan, sinisen taivaan.
Hänen asuntonsa oli hurmaavalla paikalla. Talo oli rakennettu huvilan
tyyliin ja sitä ympäröi pitkä veranta. Hoviseurueen huoneet olivat
vaatimattomat, mutta keisarinnan salongit ensimäisessä kerroksessa
olivat hienosti sisustetut.
Aivan sen talon takana, jossa keisarinna asui, kohosi vuoriharjanne,
jonka yksityiset kukkulat kohoavat neljän, viiden tuhannen jalan
korkeuteen. Pihaportista vei tie puutarhan läpi meren rannalla olevalle
terassille.
Maaliskuussa alkoi sokerinkorjuu. Koko saari komeili kukkaispuvussa, ja
keisarinna käytti ihanaa kevätilmaa jokapäiväisiin kävelyretkiin.
Tauti, joka oli niin kovasti iskenyt häneen, muodostui samalla kertaa
vapauttajaksi, sillä sen nojalla hän oli voinut repäistä itsensä irti
piinallisesta hovielämästä. Ja pitkällinen yksinäisyys lujitti hänen
kärsivällisyyttään ja valmisti häntä niihin koviin koettelemuksiin,
joita sallimuksella vielä oli hänelle varattuina.
Käyskennellessään meren rantamilla hänellä oli yllin kyllin aikaa
rauhassa ajatella asemaansa Wienissä ja nuoruutensa taisteluita.
Hän ajatteli myöskin kaikkia kotiinsa Baieriin jättämiään rakkaita
omaisiaan. Hänen ajatuksissaan kuvastui jälleen elävänä muisto hänen
kotimaansa vuoristossa olevasta rauhaisasta linnasta sekä isänsä
polvella kuulemistaan seikkailuista ja saduista. Joka päivä hän
kirjoitti kirjeitä miehelleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen, ja
hänen sisarensa Helena, joka oli mennyt naimisiin Thurn und Taxisin
ruhtinaan kanssa, kävi häntä saarella tapaamassa.
Kun Madeiraan tuli harvoin laivoja, niin elämä siellä oli hyvin
yksitoikkoista. Elisabet oli aina rakastanut luontoa, mutta nyt se tuli
hänelle kaksin verroin rakkaaksi.
Hän nousi varhain ylös, opiskeli kieliä ja harjoitti soitantoa, mutta
se ei riittänyt tyydyttämään hänen toimintahaluaan.
Tämä oleskelu kaukaisella saarella soi hänelle vielä uuden, runsaan
lahjan: hän oppi rakastamaan runouden maailmaa. Tahtoessaan tuudittaa
tuskansa lepoon, hän turvautui kirjoihin. Pitkinä, yksinäisinä iltoina
hän seurusteli niitten kanssa, niinkuin olisivat olleet rakkaita
ystäviä, ja ne vaimensivat hänen levotonta ikävöimistään ja kohottivat
hänet elämän pikku huolten yläpuolelle.
Wienissä odoteltiin sillä välin uutista keisarinnan kuolemasta. Mutta
siihen sijaan saatiinkin tietää hänen yskänkohtaustensa käyneen
harvinaisemmiksi ja helpommiksi ja viimein, että lempeä ilmanala oli
tehnyt ihmeteltävän vaikutuksen hänen terveyteensä.
Neljän kuukauden oleskelun jälkeen hän voi lähteä Madeiralta.
Palatessaan toukokuun puolivälissä Itävaltaan, hän joutui hirveän
myrskyn käsiin. Hän matkusti kuningatar Viktorian huvilaivalla
"Victoria and Albert", jota kiihtyneet aallot viskelivät kuin
pähkinänkuorta. Melkein koko ajan keisarinna istui kannella, vaikka
pilvenkorkuiset laineet löivät hänen ylitsensä, uhaten pyyhkäistä hänet
mukaansa. Ylimmäinen kamariherra pyysi ja rukoili, että hän poistuisi
hyttiinsä, mutta turhaan.
Hän sidotti itsensä kiinni mastoon voidakseen nauttia suuremmoisesta
näytelmästä.
Toukokuun 8 päivänä hän nousi maihin Triestissä. Edellisenä iltana
keisari seurueineen oli saapunut sinne vastaanottamaan häntä. Varhain
aamulla hän nousi keisarilliseen huvilaivaan "Fantasia" mennäkseen
keisarinnaa vastaan; keisarilaivaa saattoi viisi juhlallisesti
koristettua höyrylaivaa, joissa oli Triestin ylhäisöä ja useita
soittokuntia.
Porte Rosen edustalla laivat kohtasivat toisensa, ja Frans Josef
astui puolisonsa laivaan. Kello kymmenen linnoituksen ensimäiset
laukaukset ilmoittivat laivojen lähestyvän. Patterien ja sotalaivojen
ampuessa tervehdyslaukauksia, keisari ja keisarinna saapuivat satamaan
ja astuivat maihin arkkiherttuan -- sittemmin Meksikon keisarin --
Maksimilianin huvilinnan laituriin Marimarin luona, missä juhlallinen
vastaanotto tapahtui.
Muuan kuuluisa maalari on esittänyt sen silmänräpäyksen, jolloin
nuori onnellinen arkkiherttuatar Charlotte suurella mereen johtavalla
marmoriterassilla syleilee kotiutuvaa, ihanaa keisarinnaa.
Badenissa Wienin luona Elisabet tapasi anoppinsa ja lapsensa. Viisi
päivää myöhemmin keisaripari saapui Wieniin, jonka asema oli kukilla
kaunistettu.
Matka linnaan kuljettiin avovaunuissa ja kansan riemuitessa. Keisarinna
tervehti joka puolelle erinomaisen ystävällisesti ja kansan vilpitön
ilo hänen parantumisestaan ilmeni sekä vastaanotossa että seuraavana
päivänä pidetyssä kiitosjumalanpalveluksessa.