Kruununprinssi Rudolfin syntymä. -- Vuoden 1859 sodan aika.
Olemme edellisessä luvussa kertoneet, kuinka nuori keisarinna ja
kuningatar Unkarin-matkansa aikana menetti vanhimman lapsensa. Olemme
kuvanneet myöskin, kuinka ne iloiset toiveet, joilla hän alotti uuden
elämänsä, olivat Wieniin tultua äkkiä sortuneet.
Juuri mainittua lasta kantaessaan sydämensä alla, hän oli saanut
kokea tuhansia pettymyksiä, mutta tulevan äidinilon ajatus sai hänet
kestämään koettelemukset.
Sekä kansa että keisari ja tämän suku toivoivat ja odottivat
kruununperillistä. Keisarinna ikävöi lasta, joka täyttäisi tyhjyyden
hänen elämässään.
Tuskin vuotta oli kulunut vihkiäisistä, kun hän (maaliskuun 5 päivänä
1855) synnytti tytön, joka ristittiin keisarin äidin kaimaksi.
Varhaisesta aamusta alkaen ihmisjoukko oli häärinyt Laxenburgin linnan
edustalla, jossa linnassa keisarinna silloin oli, ja Hofburgiin olivat
kokoontuneet aateli ja korkeimmat upseerit ja virkamiehet.
Pettymys oli tavattoman suuri, kun saatiin tietää, että äsken syntynyt
ei ollutkaan prinssi. Maassa vallitsi kallis aika, eikä sen tähden
toimeenpantu mitään juhlallisuuksia pikku prinsessan syntymän eikä
ristiäisten johdosta.
Elisabet oli liian nuori ja kokematon täysin käsittääkseen
tyytymättömyyden siitä, että hän ei ollut valtakunnalle lahjoittanut
kruununprinssiä. Mutta pian hän kuitenkin sai havaita pettymyksen
kaikkien kasvoilta eikä vähimmin keisarin.
Pettymys tuli vielä suuremmaksi ja sitä salattiin vielä vähemmin, kun
hän heinäkuun 12 päivänä 1856 jälleen synnytti tytön.
Keisarinna otti äidinvelvollisuutensa hyvin vakavalta kannalta eikä
toivonut mitään hartaammin kuin saada askarrella lastensa kanssa ja
uhrata itsensä heille.
Mutta arkkiherttuatar Sophie otti häneltä pois heidät melkein heti. Hän
karkotti äidin Hofburgin loistosaleihin, missä Elisabet tunsi itsensä
vieraaksi, ja järjesti nuorten prinsessojen asunnon suunnattoman
suuren, vanhan linnan sivurakennukseen.
Elisabetin täytyi vasten tahtoaankin verrata omaa elämäänsä äitinsä,
Possenhofenin emännän sisällökkääseen elämään, joka oli täynnänsä työtä
ja jaloa uhrautumista lapsijoukkonsa hyväksi.
Tämä ajatus sai hänet vain sitä katkerammasti tuntemaan oman olemisensa
surullisuuden. Hänen itsensä oli pakko viettää paradielämää korkean
asemansa loistossa; hänen täytyi elää palvellakseen kauneuttaan ja
näytelläkseen pukujaan. Hänen äidinrakkautensakin sai näyttäytyä vain
haluna välistä huvin vuoksi hetkisen leikkiä pienokaisten kanssa.
Hänelle huomautettiin niin usein ja jyrkästi, että hänen oli
välttämätöntä hankkia valtakunnalle kruununperillinen, että hän
rupesi aivan pelkäämään. Eräänä päivänä hän kuuluu avanneen sydämensä
äidilleen ja kysyneen häneltä:
"Luuletko, että Frans seuraa Napoleonin esimerkkiä ja purattaa
avioliittomme, jos minä en saa poikaa?"
"Ei sinun pidä miettiä semmoisia asioita, lapseni. Fransisi rakastaa
sinua kaikesta sydämestään", vastaus kuului. Ja viisas äiti kuuluu
lisänneen:
"On kahta lajia naisia: semmoisia, jotka saavat kaikki, mitä toivovat,
ja semmoisia, jotka eivät saa mitään siitä, mitä toivovat. Sinä näytät
kuuluvan viimemainittuihin. Olet luonnolta saanut erinomaiset lahjat
ja olet jalo luonne. Mutta sinulta puuttuu eräs ominaisuus: et kykene
alentumaan ympäristösi kannalle etkä voi kohota olosuhteiden voimalla.
Kuulut toiseen aikaan kuin meidän, aikaan semmoiseen, jossa oli
pyhimyksiä ja marttyyrejä. Älä vedä maailman katseita itseesi olemalla
pyhimys, mutta älä myöskään päästä sydäntäsi murtumaan kuvittelemalla
olevasi marttyyri."
Yhä kiihkeämmin Elisabet alkoi toivoa saavansa pojan. Jos tämä
tapahtuisi, hän toivoi elämän vielä voivan muodostua hänelle
onnellisemmaksi, kuin se oli näyttänyt tahtovan muodostua hänen
ensimäisinä aviovuosinaan.
Kohta hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta, tämä hänen harras halunsa
toteutui. Illalla elokuun 21 päivänä 1858 Frans Josefin nuori, kaunis
puoliso synnytti heikon ja hintelän, mutta kauniin pojan. Syrjäyttäen
kaikki muodollisuudet, onnellinen isä kiinnitti "Kultaisen taljan"
ritarimerkin poikansa kehtoon.
Seuraavana aamuna sähkölennätin vei tiedon keisaripojan syntymästä
maailman etäisimpiinkin osiin; sata yksi tykinlaukausta pamahti
Itävallan ja Unkarin kaikista linnoituksista. Miljonat ihmiset
tervehtivät tapahtumaa riemulla, ja kaikkialla suuressa valtakunnassa
kokoonnuttiin kirkkoihin rukoilemaan äidin ja lapsen puolesta.
Hengenvaarallisessa tungoksessa ja ylenpalttisen sydämellisten
tervehdysten tulviessa keisari ajeli pääkaupungissaan. Kokonainen
kynttiläin meri oli sytytetty äsken syntyneen kunniaksi, kaikkiin
mahdollisiin paikkoihin oli laitettu näkyviin lämpimiä tervehdyksiä
keisariparille ja heidän pojalleen. Kaikkialla laulettiin
kansanlauluja, johon oli sommiteltu seuraava säkeistö:
"An des Kaisers Seite waltet
Ihm verwandt durch Stamm und Sinn,
Reich an Reiz, der nie veraltet,
Unsre holde Kaiserin.
Was das Glück zuhöchst gepriesen,
Ström' auf Sie der Himmel aus!
Heil Frans Josef, hei! Elisen,
Segen Habsburgs ganzen Haus!"
(Keisarin rinnalla vallitsee hänen sukulaisensa perheen ja mielen
puolesta, lempeä keisarinnamme, täynnä suloa, joka ei koskaan vanhene.
-- Mitä on korkeimmaksi onneksi ylistetty, sen taivas hänelle
tulvimalla suokoon! Terve, Frans Josef, terve, Elisabet, siunattu
olkoon koko Habsburgien suku!)
Ihastus sai uutta virikettä, kun kruununprinssi kasteessa sai suuren
esi-isänsä Rudolfin nimen. Wienin kaupunginvaltuusmiesten onnitellessa
Frans Josefia ristiäisten johdosta, keisari vastasi:
"Taivas on suonut minulle pojan, joka kerran on näkevä uuden,
suuremman ja kauniimman Wienin. Mutta vaikka kaupunki muuttuukin,
prinssi on tapaava muuttumattomana samat uskolliset sydämet, jotka,
jos niin tarvitaan, ovat kaikissa olosuhteissa osottavat hänelle
uhrautuvaisuuttaan."
Burg-teatterin kuuluisa näyttelijätär, rouva Rettich, esiintyi illalla
elokuun 22 päivänä historian hengettärenä ja lausui näyttämöltä
Friedrich Halmin kirjoittaman juhlaprologin, joka alkoi seuraavin
sanoin:
"Hier steht das Jahr, der Tag hier eingegraben,
Der Rest der Tafel aber bleibe leer,
Denn ich muss Raum für seine Thaten haben.
Und Grosses, ahn' ich, schreibe ich noch hierher..."
(Tähän on kaiverrettuna vuosi ja päivä, mutta loput taulusta jääköön
tyhjäksi, sillä minun täytyy jättää tilaa hänen teoilleen. Ja suurta,
aavistan, vielä tähän kirjoitan ...)
Suuret ja pienet runoniekat ennustivat uudelle habsburgilaiselle
kunniaa ja suuruutta intomielisissä juhlahymneissä. Yksi ainoa tässä
suuressa riemukuorossa värähytti vakavampia säveleitä. Tämä poikkeus
oli sittemmin niin tunnettu runoilija Ludvig Anzengruber, joka toivoi,
että pienokainen ei koskaan saisi kokea, kuinka raskaasti kruunu voi
painaa.
Sillä hetkellä Rudolfin äiti oli kansan suosiossa. Hänen vihollisensa
vaikenivat, hänen anoppinsa oli tyytyväinen, ja itse hän oli onnellinen.
"Kukaan ei tähän asti näytä tarvinneen minua", hän virkkoi, "ei
edes pikku tyttönikään, jota koetetaan pitää minusta loitolla
niin paljon kuin mahdollista. Mutta en aijo suostua siihen, että
poikani otettaisiin minulta ja jätettäisiin hänet vierasten ihmisten
kasvatettavaksi. Hän on tarvitseva minua, ja me teemme toisemme
onnellisiksi."
Taaskin hän erehtyi. Rudolf karkotettiin melkein heti lastenkamariin,
linnan etäisimpään osaan. Turhaan äiti vastusti tätä järjestystä.
Anoppi oli vallitseva eikä tämä kopea arkkiherttuatar tahtonut
sallia, että Europan yhden mahtavimman valtakunnan perillinen saisi
kasvatuksensa nuorelta keisarinnalta, joka hänen mielestään ei ollut
selvillä edes siitä, kuinka hänen itsensä pitäisi käyttäytyä.
Elisabetin rukoillessa lupaa saada täyttää äidinvelvollisuutensa ja
huomauttaessa, kuinka lohdullista hänelle olisi saada pienokainen omaan
hoivaansa, arkkiherttuatar vihastui. Hänen mielestään Elisabetilla
oli täysi syy pitää itseään onnellisena, eikä hän voinut tai tahtonut
käsittää, että nuori äiti olisi minkään lohdutuksen tarpeessa.
Näköjäänhän anoppi olikin oikeassa: ulkonaisessa suhteessa Elisabet
oli avioliitollaan saanut kaikki, mitä maailma saattoi tarjota. Mutta
hän ei ollut kyllin pintapuolinen luonne, jotta ulkoinen loisto olisi
voinut korvata hänelle pettyneet toiveet taikka täyttää hänen sydämensä
tyhjyyden.
Hänen asemansa tuli melkoista huonommaksi sen kautta, että keisarin
lähinnä vanhin veli kesällä 1857 meni naimisiin Belgian kuninkaan
Ludwig I:n kunnianhimoisen tyttären Charlotten kanssa. Tämä näet heti
liittyi hovin siihen puolueeseen, joka oli vihamielisellä kannalla
keisarinnaa kohtaan. Hänestä tuli anoppinsa suosikki, ja se seikka,
että hän itse pysyi lapsettomana oli vain lisäsyynä hänelle kadehtimaan
kälyään.
Synkkiä pilviä nousi sillä välin valtiolliselle taivaanrannalle. Frans
Josefin italialaisten alamaisten keskuudessa vallitsi mieltenkuohu,
ja Habsburgien valtakunnan muissakin osissa oli syvällistä
tyytymättömyyttä hallitukseen.
Ei ollut mikään salaisuus, että arkkiherttuatar Sophie voimakkaalla
kädellään ohjasi valtakunnan sekä sisäisiä että ulkonaisia asioita.
Itävallassa puhuttiin julkisesti, että hän se julisti sodat ja
teki rauhat. Hänen harjottamansa valta herätti tyytymättömyyttä
laajoissa piireissä. Upseerit, porvarit ja virkamiehet ilmaisivat
tyytymättömyytensä "hamevaltaan".
Sodan syttyessä Ranskaa ja Sardiniaa vastaan 1859, maan kiistämättömät
edut ja sen alueet merkitsivät keisarin äidille vähemmän kuin
jesuitojen vallan ylläpitäminen.
Elisabet tajusi, kuinka onnetonta oli, että hänen puolisonsa salli
äitinsä ohjata häntä valtiollisessakin suhteessa. Hän paloi halusta
puuttua asiaan ja saada tämä epäkohta autetuksi, mutta hän oli aivan
voimaton.
Hänen neuvojaan ei kysytty, eikä toivottu hänellä edes olevan
mielipiteitä, vielä vähemmän hänen niitä ilmaisevan.
Sillä aikaa kun Frans Josef taisteli Solferinon luona ja hänen
anoppinsa kirjoitti kirjeitä Europan hoveihin ja piti pitkiä
neuvotteluja valtiomiesten ja diplomatien kanssa, keisarinnan oli
supistettava toimintansa siihen, että kävi tapaamassa upseereja ja
sotamiehiä, jotka haavottuneina palasivat Italian taistelukentiltä.
Laupeuden enkelinä hän vaelsi sairashuoneissa. Hän meni sairasvuoteelta
toiselle, maistoi ruokia, joita potilaille tarjoiltiin, ja jakeli rahaa
ja paperosseja.
Hänen lohduttavat sanansa lankesivat sitä parempaan maahan, kun ne
ilmeisesti tulivat sydämestä ja olivat vapaat siihen aikaan niin
tavallisesta intoilevasta saarnailusta.
Se tekopyhyys, jolla arkkiherttuatar Sophie verhosi kaikki tekonsa, oli
Elisabetista kovin vastenmielistä, eikä hän salannut tyytymättömyyttään
siitä, että klerikalisella puolueella oli ylivalta. Eräässä suuressa
hovijuhlassa paavin lähettiläs seisoi hänen lähellään, niin että
hänen jalkansa sattuivat sekaantumaan keisarinnan pitkään laahukseen.
Suuttunein katsein ja niin kiukkuisesti keisarinna nyhräsi laahuksensa
irti, että pyhän isän lähettiläs oli kaatua nurin lattialle.
Tämä kohtaus herätti suurta iloisuutta, sillä oltiin vakuutettuja
siitä, että yhtä kernaasti kuin keisarinna olisi tahtonut nähdä
lähettilään keikahtavan nurin tanssisalin permannolle, yhtä mielellään
hän olisi nähnyt, että hänen vaikutusvaltansa linnassa olisi tyystin
loppunut.