Matkoilla valtakunnassa. -- Äidin-huolet.
Ei mikään ollut aluksi ollut nuoren keisarinnan toivomuksille
enemmän vierasta kuin istuminen valtaistuimella yksinäisessä
majesteetillisuudessa, vain muutamien valikoitujen, ylhäisessä asemassa
olevien perheiden ympäröimänä. Hän ikävöi päästä kansan keskuuteen,
oppia tuntemaan maataan ja alamaisiaan.
Hänen avioliittonsa alkuaikoina hänet usein nähtiin Wienin kaduilla.
Hänen ajaessaan pääkaupungin läpi, suuria ihmisjoukkoja kerääntyi hänen
tielleen. Ihmiset tunkeilivat aivan hänen lähelleen, tyrkkivät toisiaan
ja tappelivat ilakoiden ja nauraen saadakseen nähdä hänet niin läheltä
kuin mahdollista.
Edeltäpäin kellekään ilmoittamatta aikeestaan ja vain yhden
hovinaisen saattamana hän eräänä päivänä käveli kaupungilla. Eräällä
vilkasliikkeisimmällä paikalla hän astui myymälään, jonka akkunassa oli
huomannut häntä huvittavan esineen.
Ei ollut suinkaan mieluinen yllätys hänelle huomata satoja ihmisiä
kokoontuneina myymälän edustalle hänen aikoessaan poistua sieltä. Vain
poliisin avulla ja suurten ponnistusten jälkeen onnistuttiin tekemään
hänelle tietä.
Tämä kävelyretki herätti hovissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.
"Hänen majesteettinsa luulee ilmeisesti vielä olevansa Baierin
vuoristossa. Hän unohtaa olevansa Itävallan keisarinna ja mitä on
velkapää puolisonsa asemalle", kuiskailtiin hänen ympärillään.
Säikähtyneenä tästä yrityksestään antautua kansan keskuuteen,
keisarinna nyt väitteli niin paljon kuin mahdollista esiintymistä
vilkasliikkeisillä paikoilla; hän rajoitti kävelynsä linnan puutarhaan
ja Schönbrunnin puistoihin.
Mutta hovi ei hyväksynyt sitäkään, että hän kokonaan vetääntyi
julkisuudesta. Samat henkilöt, jotka vasta olivat soimanneet häntä
siitä, että hän oli kävellyt kaduilla, moittivat häntä nyt siitä, että
hän ei siellä kävellyt.
"Keisarinna unohtaa, mitä hänen asemansa vaatii, ja että hän on
velvollinen näyttäytymään kansalle niin usein kuin mahdollista",
sanottiin nyt.
Ne epäystävälliset tuomiot, jotka keisarinna sai osakseen, tekipä hän
mitä tahansa, saivat hänet vain yhä enemmän sulkeutumaan itseensä.
Ilkeämielinen hoviseura sai aikaan vahingon, jota ei enää koskaan
saatu korjatuksi, sillä tultuaan vanhemmaksi ja kypsyneemmäksi ja
itsenäisemmäksi, keisarinna oli menettänyt kaiken halun näyttäytyä
pääkaupungissa.
Hänen luonteessaan piili perinnäinen taipumus viettämään syrjäistä
havainnontekijän-elämää, ja opittuaan rakastamaan yksinäisyyttä, hän
rakasti sitä liian paljon enää milloinkaan luopuakseen siitä.
* * * * *
Habsburgien valtakunnan etäisimmissä osissa, Böhmissä, Mährissä,
Galiziassa ja Unkarissa kuitenkin kärsimättöminä odotettiin tilaisuutta
saada lausua keisarinna tervetulleeksi sikäläisen väestön keskuuteen.
Keisaripari tekikin pian useita pienempiä matkoja. Muutamia kuukausia
häittensä jälkeen keisari Frans Josef kävi puolisoineen Mährissä ja
Böhmissä.
Syyskuussa 1856 keisaripari matkusteli Itävallan alpeilla, vierailu,
joka vieläkin elää kuvissa ja lauluissa ja kansan muistossa.
Kärtnenissä olevassa Heiligenblutin alppikylässä, missä keisari ja
keisarinna nukkuivat yötä, he kiipesivät samassa kylässä olevalle
korkealle Grossglockner-kukkulalle. Kello neljä aamulla he kuuntelivat
messua pikku kirkossa, ennenkuin lähtivät matkalle. Parin tottuneen
oppaan johtamina he alkoivat vuoren kiipeämisen.
Elisabet ratsasti osan matkasta, mutta hänen puolisonsa käveli
jalkaisin. 1,000 metrin korkeudella merenpinnasta keisari poimi
jyrkältä äyräältä kimpun "edelweissiä", ojentaen sen vaimolleen sanoen:
"Nämä ovat ensimäiset edelweissit, joita olen elämässäni poiminut."
N.s. Wallner-majalla keisarinna pysähtyi lepäämään, kun sitä vastoin
Frans Josef nousi korkealle Glockner-satulalle asti, joka on 2,400
metriä meren pinnan yläpuolella. Tämän alppikäynnin muistoksi
Wallner-maja sai nimen "Elisabetruhe" (Elisabetin levähdys).
Grossglocknerilta matka kävi Steiermarkiin, missä he pysähtyivät vasta
Marburgissa. Syyskuun 11 päivän iltana hallitsijapari saapui Graziin,
joka loisti yhtenä valomerenä ja missä heidät, kuten kaikkialla
matkalla, vastaanotettiin riemulla.
Marraskuun 17 päivänä keisari puolisoineen kävi niissä italialaisissa
maakunnissa, jotka silloin vielä muodostivat osan heidän
valtakuntaansa; sotalaiva "Elisabeth" vei heidät Triestistä Venetiaan.
Oli varrottu, että silloiset valtiolliset olot ja italialaisten
vastenmielisyys Itävallan herruutta kohtaan aiheuttaisivat tylyn
vastaanoton. Mutta "Adrian kuningatar", niinkuin kaunista Venetiaa
kutsutaan, oli pukeutunut loistavaan juhlapukuun tervehtääkseen
nuorta keisarinnaa. Marcus-tori oli juhlavalaistu ja kaupungissa
toimeenpantiin loistavia naamiohuveja.
Elisabet voitti kaikkien sydämet herttaisuudellaan ja kauneudellaan.
Rahvaan naiset heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja suutelivat
hänen käsiään. Ja Frans Josef lausui hänelle:
"Sinun suloutesi ja kauneutesi ovat tehneet enemmän tämän kansan
valloittamiseksi kuin kaikki minun armeijani pistimineen ja tykkeineen
voisivat aikaansaada."
Milanossakin vastaanotto oli niin sydämellinen, että keisari
liikutettuna huudahti:
"Kaikki entiset loukkaukset olen unohtanut."
Ensimäisenä syntymäpäivänä, jota Elisabet vietti Itävallassa,
Budapestin valtiopäivät lähettivät lähetystön onnittelemaan häntä ja
pyytämään, että hän pian tulisi käymään Unkarissakin.
Tähän keisarinna vastasi:
"Siitä hetkestä lähtien, kun sallimus yhtä rakkailla kuin
katkeamattomilla siteillä yhdisti minut Unkarin kuningaskuntaan, on
tämän menestys ollut hartaimman osanottoni esineenä. Tunteeni tätä
maata kohtaan ovat, jos mahdollista, tulleet vieläkin voimakkaammiksi
sen sydämellisen onnittelun johdosta, joka minulle tänään on esitetty
ja joka on niin kauniisti ilmennyt teidän puheessanne.
"Vastaanottakaa syvästi tuntemani kiitollisuus ja viekää toistaiseksi
lämpimimmät tervehdykseni kansalle, joka teidät on lähettänyt. Toivon,
että minun pian suotaisiin täyttää maan toivomus ja läheltä oppia
tuntemaan Unkarin kansa."
Kuten tunnettua, Frans Josef oli vain nuorukainen, kun hänen setänsä,
keisari Ferdinand, luopui kruunusta ja vetäytyi Pragiin päättämään
päivänsä.
"Der Blutjunge" (keltanokka), kuten viholliset nimittivät Habsburgien
valtakunnan kahdeksantoista-vuotiasta hallitsijaa, oli pakoitettu
melkein heti valtaistuimelle noustuaan lähtemään sotaan unkarilaisia
vastaan, jotka tekivät kapinan.
Hänen omat voimansa eivät riittäneet tukahduttamaan levottomuuksia ja
hän tunsi olevansa pakoitettu pyytämään apua Venäjältä. Tsaari Nikolai
I antoi hänen käytettävikseen satatuhatta sotilastaan, ja näiden avulla
hänen onnistui kukistaa kapina.
Unkarin vallankumous 1848-1849 kukistettiin ankaruudella. Monet
kaupungit, kylät ja herraskartanot poltettiin tuhkaksi, ja maa ja kansa
vuoti verta melkeinpä parantumattomista haavoista.
Hillityllä katkeruudella kansakunta kesti kohtalonsa. Ennen
avioliittoaan Frans Josef kävi monesti Unkarissa levollisempien aikojen
koitettua, mutta nämä vierailut eivät kyenneet vähimmässäkään määrässä
lieventämään häntä vastaan vallitsevaa kansan vihamielistä mielialaa
taikka murtamaan kansan passivista vastarintaa.
Hänen mentyään viisi vuotta myöhemmin naimisiin, viha yhä kyti
Unkarissa.
Tiedämme, että hän hääpäivänään armahti valtiolliset rikoksentekijät
maissaan. Tähän lempeyden työhön hänen puoleltaan vastattiin vihdoinkin
sovinnollisemmin tuntein toiseltakin puolelta.
Ensimäisen ystävällisemmän mielialan merkit eivät kohdistuneet
kuitenkaan häneen, vaan keisarinnaan. Hänen hymyilynsä se sulatti jään
unkarilaisten sydämistä, hänen hyvyytensä ja kauneutensa laskivat
ensimäisen perustan Unkarin kansan ja sen kuningashuoneen välisille
paremmille suhteille.
Saatiin tietää, että Elisabet uutterasti opiskeli unkarinkieltä, joka
on Europan vaikeimpia. Tiedettiin hänen suojelevan maan taiteita ja
että hän osotti harrastusta sen elämään ja tapoihin. Tiedettiin vielä,
että unkarilaisten hyvinvointi oli yksi niitä harvoja aloja, joilla
hän pyrki aikaansaamaan valtiollista vaikutusta, ja kerrottiin hänen
vuodattaneen kyyneleitä niissä tilaisuuksissa, joissa hänen puolisonsa
oli kieltäytynyt täyttämästä unkarilaisten toivomuksia.
Johtuu kysymään, mikähän voi olla syynä siihen, että tämä ruhtinatar,
joka oli syntynyt niin kaukana Unkarista, joka lapsuutensa aikana ei
koskaan ollut kuullut ääntäkään sen kielestä ja joka koskaan ei ollut
uneksinutkaan joutuvansa mihinkään kosketuksiin tämän valtakunnan
kanssa, kuitenkin saattoi tuntea siihen niin lämmintä harrastusta.
Arvoitukseen on sielullinen ratkaisu.
Astuessaan Wienin Hofburgiin, jonka seinien sisällä hän tästä lähtien
olisi elävä, hän kohtasi mielialan, joka huokui mitä syvällisintä
vastenmielisyyttä Unkarin kansaa kohtaan. Jokainen vapaamielinen
liikahduskin oli kauhistus arkkiherttuatar Sophielle -- hovin
johtavalla sielulle -- sekä niille papeille ja Itävallan hovi- ja
valtiomiehille, jotka olivat hänen apureinaan. Vereksenä oli vielä
mielissä vaikutus, jonka unkarilaiset olivat herättäneet yrityksellään
katkoa kahleensa, ja nuori keisarinna kuuli monta karvasta sanaa ja
ankaraa tuomiota Leitha-joen toisella puolella asuvista alamaisistaan.
Elisabetin luonne oli vastarintaan taipuisa.
Erikoisen itsenäisen luonteensa vuoksi hän halusi ottaa lähemmin selkoa
olosuhteista, voidakseen itse muodostaa mielipiteensä ja saadakseen
vakaumuksen siitä, oliko hovipuolue oikeassa vai eikö.
Täten hän sai heti aivan toisen vaikutelman, kuin mitä hänelle
etukäteen oli pyritty tyrkyttämään.
Hän tunsi mieltymystä unkarilaisten avoimeen, vilpittömään ja
ritarilliseen olemukseen ja niihin heidän ominaisuuksiinsa, jotka
olivat sukua hänen oman luontonsa kanssa.
Kielen avulla hän toivoi oppivansa tuntemaan kansan sisäisen olemuksen
ja hän rupesi sen vuoksi opiskelemaan sitä niin vakavasti ja
uutterasti, että ei antanut minkään vaikeuden lamauttaa päätöstään.
Hän oppikin, ei vain ymmärtämään kieltä, vaan hän puhuikin sitä aivan
kuin olisi ollut syntyjään unkarilainen. Unkarinkielen lausumisen
taitavuudessa hän vei voiton kaikista Habsburgien kuningashuoneen
varhaisemmista jäsenistä.
"Kuningatar Elisabet puhui kieltämme ilman vierasta murtamista",
unkarilainen runoilija Mauri Jókai sanoo. "Hän puhui sitä kuin reipas
maalaisnainen -- ei niin teeskennellen kuin useimmat ylimystömme
naiset. Korvissa vieläkin soivat hänen äänensä hopeanheleät säveleet."
Hänen ensimäinen opettajansa unkarinkielessä oli muuan vanha professori
Homoky, jonka opetustapa oli ylen väsyttävä. Mutta ei sekään seikka
voinut jäähdyttää keisarinnan intoa päästä siihen päämäärään, jonka hän
tässä suhteessa oli itselleen asettanut.
Useita vuosia myöhemmin hän kysyi eräältä herralta, jonka opettajana
Homoky oli ollut Theresianumissa:
"Pitikö teidänkin kirjoittaa niin hirmuisen paljon? -- Minä sain
kirjoittaa niin, että sormiani pakotti", keisarinna lisäsi.
Homoky oli päntännyt häneen unkarinkielen kieliopin ja opettanut hänet
ymmärtämään helpompaa kirjallisuutta. Mutta tämä ei läheskään riittänyt
tyydyttämään keisarinnaa. Hän tahtoi parantaa ja pyöristää taitoaan ja
hankkia perinpohjaiset tiedot Unkarin kirjallisuudesta.
Tohtori Max Falk, joka siihen aikaan asui Wienissä sanomalehtimiehenä,
tuli nyt hänen opettajakseen. [Tohtori Max Falk, myöhemmin
"Pester Lloydin" päätoimittaja ja Unkarin valtiopäiväin jäsen, on
muistelmissaan, jotka muodostavat kaikkein parhaita kirjallisia
kuvauksia Elisabetista, kertonut siitä ajasta, jonka oli keisarinnan
opettajana.]
Hän käsitti asemansa opettajana aivan toisella tavalla kuin Homoky.
Hänen innostamanaan keisarinna ryhtyi lukemaan parhaita unkarilaisia
kirjailijoita. Samalla hän piti keisarinnalle luentoja Unkarin kansan
historiasta, kuvaillen varsinkin uudempaa aikaa. Keisarinna sai
unkarinkielelle kääntääkseen Arnethin julkaiseman Itävallan Josef II:n
ja Venäjän Katarina II:n välisen kirjeenvaihdon, ja tämä työ sekä
huvitti että miellytti häntä suunnattomasti.
Max Falk oli ihastunut hänen ahkeruuteensa ja melkein pikkumaiseen
tarkkuuteen, jolla hän täytti velvollisuutensa sekä oppitunneilla
että niitten ulkopuolella. Eräänä aamuna hän ojensi opettajalleen
unkarinkielisen kirjallisen käännöksen, sanoen:
"Eilen meni minulta koko aamupäivä vastaanottoihin, ja illalla
oli hovikonsertti. Konsertin loputtua olin niin väsyksissä, että
menin heti nukkumaan. Mutta mentyäni vuoteeseeni, muistin, että en
ollutkaan kirjoittanut unkarin-käännöstäni. Sen vuoksi repäsin lehden
yöpöydälläni olevasta almanakastani ja käänsin erään kertomuksen.
Suokaa anteeksi, että se on kirjoitettu lyijykynällä."
Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän tuli ensimäisen kerran käyneeksi
Unkarissa. Toukokuussa 1857 Frans Josef viimein matkusti sinne
puolisonsa kera.
Keisarinnaa odotti loistava vastaanotto hänen saapuessaan Unkariin.
Riemuiten unkarilaiset tervehtivät nuorta kuningatartaan.
Keisaripari oli päättänyt tehdä pitemmän kiertomatkan maassa, mutta
yht'äkkiä se oli keskeytettävä.
Keisarilla ja keisarinnalla oli siihen aikaan kaksi lasta,
arkkiherttuattaret Sophie ja Gisela, ja hovi oli tuskin kerinnyt
majoittua Ofenin kuningaslinnaan, kun saatiin tieto, että kaksi-vuotias
Sophie oli sairastunut.
Lääkärit lähettivät ensin tietoja, jotka rauhoittivat levotonta äitiä,
mutta Debreczeniin tullessa toukokuun 28 päivänä oli odottamassa
kirje, jossa lapsen tilan ilmoitettiin käyneen huonommaksi. Vanhemmat
palasivat kiiruusti Budapestiin, ja seuraavana iltana heidän vanhin
tyttärensä kuoli.
Kyynelsilmin Elisabet lähti Unkarista. Yksi hänen ensimäisistä,
suurista suruistaan oli kohdannut häntä hänen oleskellessaan magyarien
keskuudessa. Ehkäpä suru vielä lujemmin sitoi hänet tähän kansaan, jota
hän myöhemmin elämässä oli oppiva rakastamaan niin hartaasti ja joka
vastalahjaksi rakasti ja kunnioitti häntä kuin äitiä ja suojelusenkeliä.