Ensimäiset vaikeudet uusissa oloissa.
Elisabetin joutuessa naimisiin sanottiin hänestä, ja täydellä syyllä,
että niinkuin hän oli nuorin, niin hän oli myöskin kaunein keisarinna,
joka milloinkaan oli pitänyt kädessään Habsburgien valtikkaa.
Hänen vartalonsa oli pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa pienet
ja sirot. Lapsekkaat kasvonpiirteet olivat hienot ja säännölliset.
Hänen huulillaan leikehti tavallisesti onnen päivinä kaunis hymy.
Silmät olivat tummansiniset ja syvät. Iho oli kuin maito, ja veri
teki tumman tukan varjostamana hurmaavan vaikutuksen; hajallaan hänen
tukkansa muodosti hänen harteilleen kuin pitkän, paksun vaipan. Välistä
hän piti sitä alhaalla kahdeksalle raskaalle palmikolle laitettuna,
välistä sommiteltuna pään päälle diademin tapaan.
Tämän hiusten tavattoman runsauden takia oli luonnollista, että hän
piti päänsä pystyssä kuninkaallisen majesteetin koko arvokkuudella.
Ilman elämänkokemusta ja ihmistuntemusta kun oli ja täynnänsä
ensimäisen nuoruuden luottavaista lämpöä, hän näki elämän edessään
lakkaamattomana juhlana. Uskollinen rakkaus olisi aina ympäröivä häntä,
kaikki sydämet sykkisivät hänelle. Hän voisi olla rajattomassa määrin
hyvänä hengettärenä ympäristölleen ja kansoilleen.
Mutta ensimäisen juhlahuuman haihduttua, pettymykset tulivat kuin iskut
toisensa jälkeen.
Sillä vaikka keskiluokka aluksi olikin varsin tyytyväinen
keisarinnaansa, ei ylempien piirien laita ollut läheskään niin.
Itävallan ylimystö on Europan jyrkin, ja sen piireissä pidettiin tätä
ruhtinatarta, joka kuului Baierin kuningashuoneen sivuhaaraan, aivan
liian nuorena ja ennen kaikkea aivan liian vähän ylhäisenä olemaan
heidän keisarinnanaan.
Elisabetilla olikin vastassaan suljetut sydämet, vaikka hän oli
toivonut niitten olevan avoimet, ja hänen tielleen kohosi tylyyden,
kylmyyden ja juonien muuri. Hän, joka oli luullut tulevansa kaikkien
harrastuksen ja kunnioituksen loistavaksi keskustaksi, tunsi
itsensä pettyneeksi ja loukkaantuneeksi ja sai kokea, että häntä
kadehtien koetettiin syrjäyttää niistä kunnianosoituksista, ja siitä
vaikutuksesta, jotka hänelle kuuluivat.
Oli suuri onnettomuus hänelle, että hän niin aikaisin joutui
semmoiselle paikalle, jossa vaadittiin niin tavattoman suurta
ihmistuntemusta, tahdikkuutta ja notkeutta, olematta kasvatuksensa
kautta tullut valmistetuksi täyttämään näitä vaatimuksia. Hän oli
luottavainen, lapsellisen suora luonne, lintu raukka, joka oli lähtenyt
pesästään, ennenkuin oli vielä oppinut omin neuvoin lentämään.
Kaikki, jotka olivat Baierissa tunteneet hänet, olivat pitäneet
hänestä. Kotona oli koko hänen olemuksensa uhkunut alkuperäistä
elämäniloa, joka muistutti niistä metsistä ja tuntureista, joita
hän niin suuresti rakasti. Kaikkialle, mihin hän astui iloisena ja
leikkisänä, hän toi mukanaan tuoreuden tuulahduksen. Pää keikkui niin
reippaana nuorilla hartioilla tumman, pitkän tukan kaartamana, kun taas
tummansiniset silmät katsoivat aina avoimella ilmeellä, joka oli yhtä
kaukana kiemailusta kuin ujoudestakin.
Sekä isän että äidin puolelta hän oli syntyisin Wittelsbachien
suvusta ja oli suuressa määrin perinyt suvun ominaisuudetkin: hän oli
itsenäinen ja ylpeä, totuutta rakastava ja rohkea.
Itsessään hänen totuudenrakkautensa ja luonnollisuutensa olivat yleviä
hyveitä, mutta nämä hyveet tulivat hänelle suureksi vaaraksi, koska
hän ei osannut pakoittaa niitä semmoisiin muotoihin, jotka olisivat
sopineet hovi-elämään.
Hänen olentonsa tuoreus ja keväisyys eivät sopineet Hofburgin eikä
Schönbrunnin oloihin.
Olemme eräässä aikaisemmassa luvussa nähneet, että hän keisarinnaksi
tultuaan ei ollut saanut vielä läheskään täydellistä kasvatusta. Se oli
päinvastoin tuskin alkanutkaan. Työ ja ajatteleminen eivät olleet tähän
saakka hänen elämässään saaneet mitään sijaa.
Tämä tiedettiin Wienin hovissa ja uskottiin, että häntä voitaisiin
huvittaa turhamaisuuksilla ja imartelulla viedä hänet mihin hyvänsä.
Pian kuitenkin huomattiin, että oli erehdytty. Hän, oli tosin nuori,
mutta sukunsa muitten ominaisuuksien ohella hän oli perinyt sen
runsaan ja monipuolisen lahjakkuuden. Hänen vilkas henkensä otti
itseensä kaiken, mikä kiinnitti hänen mieltään, ja hän osasi suurella
tarkkuudella valikoida ja hylätä. Tämä voimakas personallisuus
nousi kapinaan sitä vastaan, että sen olisi ollut pakko luopua
yksilöllisyydestään ja tulla muokatuksi uudestaan hovimuotojen
mukaiseksi.
Elämä Hofburgissa, missä toinen päivä oli toisensa kaltainen, väsytti
häntä sanomattomasti.
Ensimäisestä hetkestä näyttäytyi selvästi, että hän inhosi loistoa ja
juhlamenoja. Niin vähän kuin hän muissa suhteissa muistuttikin Marie
Antoinettea, niin hovitapaa hän inhosi yhtä paljon kuin mainittu
onneton kuningatar.
Wienin hovin naiset ja kavalierit, jotka olivat eläneet hovitavan
lakien mukaan melkein siitä lähtien, kun olivat nähneet päivänvalon,
pitivät näitä lakeja aivan luonnollisina ja vallan välttämättöminä.
Ne olivat käyneet heidän elämänsä kehykseksi, vieläpä tottumuksen
voimalla muodostuneet heidän tunteittensakin ojennusnuoraksi. Mutta
Baierin alppien luonnonlintu piti Itävallan hovin muotoja naurettavina
ja pikkumaisina. Hän ei voinut hengittää vapaasti tässä painostavassa
ilmassa, missä hänen siipiänsä päivän joka hetki hänen lennossaan
soukennettiin.
Eräässä ensimäisistä hoviseuroista, jossa Elisabet oli johtavana
henkilönä, hän vastoin kaikkia tapoja riisui hansikkaat kädestään.
Muuan vanhemmista hovinaisista riensi kauhistuneena huomauttamaan, että
hän rikkoi hovitapaa vastaan.
"Miksikä se ei olisi sallittua?" keisarinna kysyi.
"Koska se on poikkeus säännöstä", vastaus kuului.
"Niin ollen otamme poikkeuksen säännöksi", Elisabet virkkoi.
Ei yksikään nuori mies voisi olla enemmän rakastunut, kuin Frans Josef
oli nuoreen puolisoonsa, jonka oli keksinyt ilman sukulaisten ja
lähettiläiden apua.
"Olen rakastunut kuin luutnantti ja onnellinen kuin jumala", hän
kirjoitti eräälle ystävälleen heti, kun häitten viettämisestä oli
päätetty.
Mutta kaikki hänen rakkautensa tarvittiinkin sovittamaan tätä kaikelle
pakolle vierasta lasta kaikkiin niihin siteisiin, jotka seurasivat
Itävallan ja Unkarin hallitsijattaren asemaa.
Vanhempien hovinaisten ja nuoren keisarinnan välillä sattui piankin
yhteentörmäyksiä, ja keisarin piti usein tulla välittämään rauhaa. Hän
salli keisarinnan kernaasti löysätä vanhojen aikojen ankaroita siteitä,
mutta ei uskaltanut hänen sallia tuoda hoviin uusia lakeja. Hänen
vapaudenhalunsa sen vuoksi usein pani nuoren aviomiehen kärsimyksen
kovalle koettelemukselle.
Keisarinna rakasti sydämellisesti Fransiaan, mutta ei samalla tavalla
kuin tämä vaimoaan. Huolimatta kiihkeästä luonnonladustaan, joka
varsinkin hänen myöhempinä aikoinaan usein purkautui ilmi, Elisabet
oli erotisessa suhteessa sangen kylmä. Hän tunsi eräänlaista arkuutta
keisarin intohimoisten tunteiden edessä ja säilytti suhteessaan häneen
lapsellisen sielun puhtauden.
Hänen anoppinsa oli tähän saakka ollut rajattomana valtiaana hovissa.
Arkkiherttuatar Sophie olikin ansainnut tämän etevän aseman; pojan
ensimäisinä, hyvin vaikeina hallitusvuosina hän oli ollut keisarille
todellisena tukena.
Tavattoman älykäs kun oli, hän oli hankkinut itselleen kohtalokkaan
vallan vaikutuksille hyvin alttiista keisarista. Niin kauan kuin
vain oli vähintäkään mahdollisuutta pidellä valtikkaa sekä keisarin
yksityisessä että valtiollisessa elämässä, äiti ei suinkaan aikonut
luovuttaa hituistakaan vallastaan. Ensimäisen paikan Frans Josefin
rinnalla hän oli säilyttänyt itselleen, eikä hän hetkeäkään ajatellut
perääntyä seitsentoista-vuotiaan sisarentyttärensä tieltä.
Tuskin voi ajatella kahta naista, joilla olisi vähemmin edellytyksiä
ymmärtää toisiaan, kuin tämä anoppi ja tämä miniä, vaikka molemmat
kuuluivatkin samaan sukuun.
Arkkiherttuatar Sophie oli täynnänsä vallanhimoa. Elisabet ei pannut
mitään arvoa valtaan, ja vallanhimo oli hänelle vieras.
Täti oli maailmaa kokenut, mutta nuorella keisarinnalla ei ollut vielä
mitään käsitystä elämästä. Sophie hallitsi keisaria, mutta papit
hallitsivat vuorostaan häntä. Elisabet palveli Jumalaa luonnossa;
jos oli mahdollista, niin hän vältti kaikkia kirkollisia juhlia, ja
pappisvaltaa hän vihasi.
Vanhempi nainen rakasti juhlamenoja, joissa itse sai näytellä
ensimäistä osaa, ja Elisabet taas mieluimmin pysyi erillään kaikista
juhlamenoista.
Arkkiherttuatar eli siinä virheellisessä uskossa, että tätä lasta, joka
niin odottamatta oli saanut keisarikruunun, kyllä voisi vallita, kun
vain ympäröisi hänet huveilla ja nautinnoilla. Mutta Elisabetilla ei
ollut luonteessaan hiukkaakaan turhamaisuutta. Hän ei ollut koskaan
toivonut pääsevänsä keisarinnaksi taikka kuningattareksi saadakseen
nauttia semmoisen aseman suomasta loistosta. Hän ei edes pitänyt
kaupungissa asumisesta. Todennäköisesti hän olisi pitänyt parempana,
että hänen Fransinsa olisi ollut tuntematon ruhtinaanpoika, jotta
hän yhä edelleen olisi voinut tyydyttää makuaan elämällä luonnossa,
jommoisesta elämästä hän kasvunaikanaan oli täysin siemauksin nauttinut.
Arkkiherttuatar Sophie vaikutti sisarentyttäreensä aluksi
painostavasti, mutta sitten hän härnäsi keisarinnan vastarintaa.
Tiedämme Frans Josefin morsiamen saapuneen Wieniin sydän täynnä
toiveita ja unelmia ja siinä lujassa vakaumuksessa, että tästä
hetkestä alkaen olisi ensimäisellä sijalla aviomiehensä rinnalla.
Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Elisabet tahtoi päästä
käyttämään keisarinnan-oikeuksiaan, anoppi koetti huomaamatta työntää
hänet syrjään. Ylimielisesti hän polki keisarinnan toiveet jalkoihinsa
ja murskasi kovakouraisesti hänen pyrkimyksensä. Ottamatta huomioon
miniänsä tunteita, anoppi joka tilaisuudessa laiminlöi hänet.
"_Madame Mère_" (rouva äiti), niinkuin Sophieta kutsuttiin, vaikka hän
ei missään suhteessa ollut Napoleonin äidin kaltainen, oli suurvalta,
jonka ystävyyttä viisaus vaati säilyttämään. Sitä paitsi tiedettiin
keisarin erotisessa suhteessa olevan vaihtelevaisen ja luonnostaan
helposti vaikutuksille alttiin, joten hän todennäköisesti piankin väsyi
vaimoonsa. Elisabetin kokemattomuus teki hänet sangen vähän sopivaksi
vastustamaan hovin juonitteluja, ja kaikki ennustivat, että anoppi
tässä taistelussa pääsisi voitolle.
Keisarinna oli vielä kovin suosittu pääkaupungin väestön syvien rivien
keskuudessa. Ratsastaessaan keisarin rinnalla Wienissä, tämä hurmaava,
seitsentoistavuotias lapsi pakostakin valtasi väkijoukkojen suosion
sekä kauneutensa että ystävällisyytensä nojalla.
Mutta hovin vanhemmat kohtelivat häntä, niinkuin jo on mainittu, niin
kylmästi ja halveksivasti, että se olisi murtanut vähemmän voimakkaan
naisen sielun. Köyhän herttuantyttären oli alituisesti siedettävä
vihjauksia siitä, että hän ei ollut sen kunnian arvoinen, joka oli
tullut hänen osakseen.
Hänen ylpeä sydämensä saattoi kaikkein vähimmin alistua semmoisen
halveksimisen alituiseen painostukseen.
On vaikeata olla miellyttävä, kun on itku kurkussa, hymyillä silloin,
kun kyyneleet kihoilevat silmäkulmissa, esiintyä arvokkaasti ja
miellyttävästi, kun mieluimmin tahtoisi vetäytyä johonkin pimeään
nurkkaan päästääkseen tuskansa vapaasti valloilleen.
Elisabet oli hermostunut luonne. Hän osoitti myöhemmin voivansa
suurilla hetkillä tehdä suuria uhrauksia, mutta hänen luonteensa
mukaista ei ollut tehdä joka päivä pikku uhreja. Hän huomasi parhaat
ajatuksensa ymmärrettävän väärin, parhaan tahtonsa tulkittavan
kierosti, ja hän jäi yksikseen omassa hovissaan.
Keisari osotti hänelle yhä edelleen mitä suurinta huomaavaisuutta,
mutta aviopuolisoidenkin kesken esiintyi väärinkäsityksiä, jotka
toiselta puolen aiheutuivat nuoren vaimon loukatusta ylpeydestä,
toiselta taas anopin pyrkimyksistä halventaa häntä poikansa silmissä.
Vaikka rakasti miestään, Elisabet kuitenkin karttoi häntä. Hän ei
tahtonut olla mikään kiusallinen lapsi, joksi arkkiherttuatar häntä
nimitti.
Mutta tällä totuutta rakastavalla, voimakkaalla sielulla, joka oli
kypsymässä, oli kiivaan kärsimättömyydenkin hetkiä, jotka eivät
suinkaan olleet omiaan hankkimaan hänelle ystäviä. Häntä tympäsi
koko tämä maailma, jossa hän eli, maailma, joka oli täynnänsä
itserakkautta ja voiton ja vallan himoa. Hermostuneena ja harkitsematta
hän nousi vastarintaan lakkaamattomia vainoamisia vastaan. Hän
kohteli silmiinpistävän tylysti niitä naisia, jotka kuuluivat anopin
puolueeseen, ja soi suosionsa toisille, jotka kavalsivat ja pettivät
häntä.