Keisari Frans Josefin ja prinsessa Elisabetin kihlaus.
Ensimäisiä matkoja, jolla prinsessa Elisabet oli vanhempainsa mukana,
oli matka kauniiseen Ischliin.
Täällähän keisari Frans Josefin oli tapana vanhempineen viettää
kesäkuukaudet, ja molemmat sisarukset, arkkiherttuatar Sophie ja
herttuatar Ludovica, olivat päättäneet tavata siellä toisensa kesällä
1853.
Ne viisi vuotta, jotka olivat kuluneet keisari Frans Josefin
nousemisesta valtaistuimelle, olivat olleet täynnänsä lakkaamatonta
työtä, huolia ja taisteluja. Vain muutamia kuukausia aikaisemmin
salamurhaaja oli haavottanut häntä tikarillaan. Valtakunnan sisällinen
levottomuus ei kuitenkaan ollut estänyt miehisiä enemmän kuin
naispuolisiakaan juorunpunojia miettimästä valtiollisia yhdistelmiä,
jotka asettivat milloin yhden, milloin toisen Europan prinsessoista
keisarin nimen yhteyteen.
Mutta kaikki viittailut siihen suuntaan olivat nyt vaienneet. Frans
Josefin tahdonluja äiti, joka täydellisesti vallitsi keisaria, oli
määrännyt, että hänen omaa sukuaan olevan prinsessan tuli päästä
osalliseksi pojan kaksoiskruunusta.
Wittelsbachin ja Habsburg-Lothringenin suvut ovat Europan
vanhimpia hallitsijaperheitä. Molemmat ovat pysyneet uskollisina
roomalais-katolilaiselle kirkolle, ja kuuden sadan vuoden kuluessa on
kummankin suvun välillä solmittu lukuisia avioliittoja.
Frans I:n neljäs vaimo ja arkkiherttuatar Sophie olivat molemmat
baierilaisia prinsessoja, eikä mikään voinut sen vuoksi olla
luonnollisempaa, kuin että nuori keisari otti itselleen morsiamen
samasta suvusta.
Keisarin äiti oli kuullut sisarentytärtään Helenaa kehuttavan
viehättäväksi ja lahjakkaaksi. Arkkiherttuattaren ja herttuattaren
välit olivat mitä parhaimmat. Heidän välisessään ahkerassa
kirjeenvaihdossa hän oli sisarelleen ilmaissut suunnitelmansa, ja
hiljaisuudessa oli siten päätetty Frans Josefin avioliitto prinsessa
Helenan kanssa.
Nyt oli vain laitettava niin, että nuoret saivat tutustua ja mielistyä
toisiinsa. Tämä viimemainittu kohta huoletti erikoisesti keisaria, joka
tosin oli tottelevainen poika, mutta samalla kauniimman sukupuolen
intohimoinen ihailija.
On varmaa, että molemminpuolinen rakkaus yhdisti Frans Josefin ja
Elisabetin, vaikka liikkeessä onkin monta kertomusta siitä, kuinka
heidän kihlauksensa tapahtui.
Epäilemättä seuraava kuvaus on lähinnä totuutta:
Elokuun 16 päivänä 1853 keisari saapui Ischliin tervehtämään
vanhempiaan ja tapaamaan Maks Josefin perhettä.
Vaunujen vieriessä pölyistä maantietä, keisarin adjutantti äkkiä
huudahti ihastuksesta.
"Katsokaahan tuonne, sire!" hän huudahti.
Frans Josef otti kiikarinsa ja näki vilahduksen ihmeen ihanasta
lapsesta, joka läheisellä niityllä leikki vuohiparven kanssa.
Minuttia myöhemmin vaunut kääntyivät nurkkauksesta ja lähestyivät
kaupunkia.
Tuntia myöhemmin keisarin istuessa aitansa luona nuori tyttö
syöksyi ilmoittamatta salonkiin kädessä vihkonen villiä kukkasia.
Hän oli puettu lyhyeen, valkeaan leninkiin, ja rehevä silkinhieno
kastanjanruskea tukka aaltoili hänen vielä hyvin kehkeytymättömälle
vartalolleen. Se oli sama nuori kaunotar, jonka hän oli nähnyt
vaunuunsa.
Tyttö näki hänet ensimäisen kerran, mutta tunsi hänet heti valokuvista.
Vähimmässäkään määrässä ujostelematta hän astui keisarin luo ja virkkoi
avomielisesti.
"Grüss Gott, Vetter" (Herran terveeks, serkku!)
"Kuka te olette?" keisari kysyi.
"Olen Elisabet."
Lämmin katse hänen ihmehikkäistä, sinisistä silmistään samassa hetkessä
valloitti keisarin sydämen.
Muutamia tunteja myöhemmin esiteltiin hänelle prinsessa Helena. Kaunis
hän ei ollut, mutta näytti älykkäältä ja ylhäiseltä, ja jos Frans Josef
ei jo olisi nähnyt Elisabetia, niin sisaresta luultavasti olisi tullut
keisarinna.
Seuraavana päivänä keisarin piti syödä päivällistä tädin ja enon luona.
Astuessaan eräässä Ischlin hotellissa olevaan herttuan asuntoon hän
kuuli puolittain avoimesta ovesta kahden naisen äänet.
"Pyydän teitä olemaan menemättä ulos, prinsessa", toinen virkkoi.
"Tiedättehän, että teitä on kielletty menemästä."
"Juuri siksi on minulla niin suuri halu mennä", toinen ääni vastasi,
jonka keisari tunsi; se oli hyvin pehmyt ja hyvin nuori ja hyvin hempeä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Elisabet seisoi hymyillen ja punastuen
hänen edessään.
"Miksikä ette saa mennä ulos?" keisari kysyi.
"Koska olen lapsi perheessä ja minun täytyy pysyä lapsena siihen
saakka, kun vanhempi sisareni on päässyt naimisiin", prinsessa
vastasi. "Teidän tähtenne on minun pysyttävä huoneessani iltapäivä, ja
päivälliseni olen ollut pakoitettu syömään aivan yksinäni."
"Prinsessa, mitä te ajattelette?" ovessa näyttäytyvä hoitajatar
huudahti harmista tummanpunaisena. "Suokaa anteeksi, teidän
majesteettinne", hän jatkoi keisariin kääntyen, "mutta minä olen saanut
ankarat ohjeet."
Kiinnittämättä huomiota hoitajattaren sanoihin, keisari tarjosi
käsivartensa nuorelle neidolle.
"Menkäämme yhdessä", hän virkkoi.
"Ei, en minä uskalla", prinsessa huudahti pelästyneenä. "Pappa tulisi
niin vihaiseksi."
"Tulkaa takaisin!" hoitajatar huudahti, käyttäen hyväkseen tätä
oppilaansa epäröimistä vetääkseen hänet takaisin huoneeseen, jonka oven
hän sulki, niiattuaan keisarille aina lattiaan asti.
Päivällisen jälkeen tämä lausui herttua Maksimilianille:
"Minulla on pyydettävänä suosionosoitus rakastettavalta isännältäni.
Eikö Baierissa ole tapana, että lapset tulevat päivällisen jälkeen
sisään? Minun tekisi kovasti mieleni lähemmin tutustua teidän lähinnä
vanhimpaan tyttäreenne, jonka aamupäivällä pikimmältään tapasin äitini
luona."
Kaikkien silmät kiintyivät häneen, ja syntyi hetken äänettömyys.
"Teidän majesteettinne toivomus on täyttyvä", herttua vastasi.
Sillä hetkellä herttuatar Ludovican ylpeät toiveet Helena-tyttären
suhteen musertuivat.
Hetkisen perästä Elisabet astui saliin punastuen ja huomattavasti
säikähtyneenä.
Frans Josefilla ei yleensä ollut kovin korkeata ajatusta naisista.
Niin nuori kuin olikin, hänellä jo kuitenkin oli omat kokemuksensa.
Mutta tutustuttuaan tähän puhtaaseen, viattomaan lapseen, hänessä äkkiä
tapahtui muutos. Valtiollisista pilvistä, jotka olivat synkentäneet
hänen ensimäiset hallitusvuotensa, iski äkkiä rakkaus esiin kuin salama
hänen sydämeensä.
Samana iltana arkkiherttuatar Sophie toimeenpani tanssiaiset, joissa
hänen molemmat sisarentyttärensä olivat läsnä. Hovi, joka aavisti
olevan tekeillä jotakin merkitsevää, piti uteliaana silmällä molempia
baierilaisia sisaruksia.
Keisarin äiti suosi huomattavasti prinsessa Helenaa, mutta poika
seurusteli kummankin serkkunsa kanssa.
Hänen ojennettuaan kotiljongin aikana Elisabetille komean ruusuvihkon,
jännitys lisääntyi. Käsitettiin äidin haluavan Helenaa miniäkseen ja
keisarin suosivan enemmän Elisabetia, mutta oltiin vielä epävarmoja,
taipuisiko äiti poikansa vai poika äitinsä tahtoon.
Frans Josef oli jo päättänyt valintansa. Tanssiaisten päätyttyä hän
selitti, että Elisabet eikä kukaan muu oli tuleva hänen vaimokseen.
Arkkiherttuatar Sophien hämmästys oli rajaton, mutta vaikka hänen
alkuperäinen suunnitelmansa olikin mennyt nurin, hän heti päätti, että
ei panisi mitään esteitä poikansa harrastukselle. Hän oli toivonut
sisarentytärtään poikansa puolisoksi, koska toivoi voivansa vallita
häntä samoin kuin vallitsi nuorta keisaria. Ja kun kruunun nyt saisi
tuskin kuusitoistavuotias, kehittymätön lapsi kaksikymmenvuotiaan,
älykkään sisaren asemasta, niin hän ei suinkaan epäillyt sitäkin
helpommin voivansa saada häntä valtoihinsa.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna nähtiin keisarillisten vaunujen
pysähtyvän Baierin herttuan Maks Josefin asunnon edustalle. Frans Josef
kiiruhti ylös portaita ja kysyi kamarineidolta:
"Onko Sissi hereillä?"
"Kyllä, teidän majesteettinne, hän juuri pukeutuu."
"Hyvä on, siispä menen tapaamaan hänen vanhempiaan."
Hän pyysi saada yksityisen keskustelun herttuan ja herttuattaren kanssa
ja siinä varsinaisesti pyysi Elisabetia vaimokseen.
Tämä oli loukkaus Helenaa kohtaan, jota sekä Maksin että Ludovican oli
vaikea sulattaa. Mutta kosija pysyi lujana päätöksessään, että jos
ei saisi sitä, jota rakastaa, niin hän ylipäänsä ei menisi naimisiin
lainkaan.
Vanhemmat tunsivat sen tähden olevansa pakoitetut taipumaan.
Keisari toivoi, että he vielä samana päivänä ilmoittaisivat
Elisabetille, mutta että eivät harjoittaisi minkäänlaista pakoitusta
saadakseen hänen suostumustaan.
Äiti kutsui prinsessan luokseen. Ulkonäöltään hän vielä oli puolittain
lapsi, mutta sydämeltään ja sielultaan kokonaan. Suunniltaan
hämmästyksestä hän löi kätensä yhteen ja huudahti:
"Se on mahdotonta! Minähän olen vasta lapsi!"
Hänen sydämensä ei ollut vielä herännyt, mutta hänen unelmiinsa
rakkaus jo oli tunkeutunut. Frans Josefin reipas kosinta miellytti
hänen luonnonlapselle ominaista päättäväisyyttään, ja hän tunsi
mieluisaa liikutusta keisarin ulkomuodosta ja koko olemuksesta. Ja
silmänräpäystäkään harkitsematta hän ilosta loistaen antoi lupauksensa
ruveta keisarin vaimoksi.
Kihlaus julaistiin Frans Josefin kolmantenakolmatta syntymäpäivänä
elokuun 18 päivänä 1853.
Heidän seuraavana aamuna mennessään kirkkoon, keisarin äiti astui
askeleen taapäin ja viittasi kädellään, että hänen lähinnä vanhin
sisarentyttärensä astuisi hänen edellään Herran huoneeseen. Messun
päätyttyä keisari tarttui morsiantaan kädestä, saattoi hänet alttarille
ja lausui papille:
"Herra pastori, tässä on tuleva puolisoni. Antakaa meille siunauksenne!"
Elokuun 24 päivän aamuna oli "Wiener-Zeitungissa" seuraava tiedonanto:
"Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen, apostolinen majesteettinsa,
meidän kaikkein armollisin herramme ja keisarimme, Frans Josef I
on kaikkeinkorkeimman oleskelunsa aikana Ischlissä ja hankittuaan
sekä hänen majesteettinsa Baierin kuninkaan Maksimilian II:n että
morsiamen korkeitten vanheimpain suostumuksen, julaissut kihlauksensa
Baierin herttuattaren Elisabet Amalie Eugenien, heidän ylhäisyyksiensä
herttua Maksimilian Josefin ja herttuatar Ludovican, syntyjään Baierin
kuninkaallinen prinsessa, kanssa.
"Seuratkoon Jumalan siunaus tätä meidän korkealle keisarihuoneellemme ja
keisarikunnalle niin tärkeätä tapausta."
Kansa oli hurmaantunut. Kihlausta värittävä romanttinen hohde
miellytti kovasti wieniläisiä. Kansa oli rakastunut tähän lapseen,
jonka kolmekolmatta-vuotias keisari oli valinnut elämäntoverikseen.
Hänen kuvaansa levitettiin ympäri maata palatseihin ja matalimpiin
majoihin, eivätkä ihmiset väsyneet puhumasta hänen kauneudestaan
ja yksinkertaisesta sydämmellisestä perhe-elämästä hänen
lapsuudenkodissaan.
Kuukauden päivät kihlautuneet ja heidän vanhempansa oleskelivat
Ischlissä. "Onni loisti nuorten kasvoilta, ilma oli ihana, ja elämä
tuntui avautuvan heille yksinomaan auringonpaisteisena riemupäivänä,"
muuan hovin naisista kirjoitti pojalleen.
Läheisiltä paikkakunnilta saapui joka päivä ihmisjoukkoja Ischliin
katsomaan keisarin morsianta ja he palasivat ihastuneina hänen
kauneuteensa. Hänen kunniakseen kirjoitettiin runoja ja lauluja. Kautta
valtakunnan laulettiin:
"Rose aus Bayerland
Lieblich und traut,
Nun grüsst dich ganz Oest'reich
Als hehre Braut."
[Baierin ruusu, suloinen ja rakas, nyt sinua koko Itävalta tervehtää
jalona morsiona.]
Elisabet vastaanotti kaiken tämän kunnioituksen täydellä
lapsellisuudella. Milloin oli mahdollista, hän ujosti pysyi piilosalla.
Hänet oli pakoitettava tahtoen tai tahtomattaan esiintymään
päähenkilönä, sillä kaikki itävaltalaiset tahtoivat nähdä tulevan
hallitsijattarensa.