Elisabetin syntymä ja nuoruus.
Oli jouluaatto vuonna 1837. Münchenin kirkonkellot soittivat juhlaa
tervetulleeksi, kun Maks Josef eräässä kaupungin köyhimmistä
kortteleista kohtasi naisen, joka vaivoin jaksoi kävellä hartioillaan
olevan raskaan taakan alla.
Vaimo huudahti hänelle baierilaisen rahvaan tavanmukaisen
joulutervehdyksen:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
"Ijankaikkisesti, amen", herttua vastasi. Samalla hän lisäsi:
"Minkä tähden kannatte noin raskasta taakkaa itse jouluaattona?"
"No, sen sanon teille, armollinen herttua", nainen vastasi. "Kun
lapseni eivät voi saada mitään joululahjoja, olen ollut metsästä
keräilemässä heille puita, jotta saisivat iloita ainakin aimo
takkavalkeasta."
"Siinä olette tehnyt oikein", herttua vastasi. "Minä olen jo muuten
saanut joululahjani. Vaimoni on lahjoittanut minulle sievän pikku
tytön, jonka nimeksi tulee Liisa. Olen niin onnellinen lahjastani,
että tahdon toimittaa teillekin iloisen joulun."
Hän kirjoitti muistikirjaansa vaimon nimen ja osotteen, ja illan tultua
hänen palvelijansa toivat kaksi suurta ruokatavaroilla täytettyä koria,
jotka asettivat pöydälle vaimon huoneeseen. Tyhjennettyään korit, vaimo
löysi toisen pohjalta sinetillä lukitun kirjeen, jossa oli isompi summa
rahaa.
Lapsi, joka tänä päivänä syntyi, oli Elisabet, myöhemmin Itävallan
keisarinna ja Unkarin kuningatar.
Monessa maassa pidetään surullisen kohtalon enteenä, että on syntynyt
jouluaattona.
Pikku prinsessan iloinen ja huoleton lapsuus ei kuitenkaan millään
tavoin ollut sen luontoista, mitä hän sittemmin joutui kokemaan.
Suurimman osan lapsuuttaan hän vietti ihanassa Possenhofenissa, jonka
isä oli ostanut muutamia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Suuri puisto
ja ympärillä olevat metsät olivat ensimäisinä temmellyspaikkoina tälle
raitista ilmaa ihailevalle luonnon lapselle, jonka ruumis kehittyi mitä
ihanimmaksi ja jonka kaikille vaikutteille herkkään sieluun Jumalan
mahtava luonto piirteli ensimäiset, syvälliset jäljet.
Äiti askarteli enimmäkseen vanhemman tyttärensä Helenan
kasvattamisessa. Tämä oli näet neljä vuotta vanhempi kuin sisarensa.
Hän oli äidin lemmikki ja hänen kaltaisensa sekä ulkonaisesti että
luonteeltaankin. Äidillä oli suuret toiveet hänen kyvyistään, hänen
tiedoistaan ja herkästä sielustaan.
Varjossa sisarensa enemmän silmiinpistävältä lahjakkuudelta, ilman
harrastuksia kirjaopinnoihin ja aivan välinpitämättömänä hovin
vaatimuksista Elisabet -- eli Sissi, kuten häntä tuttavallisemmassa
perhepiirissä nimitettiin -- eli toistaiseksi jotakuinkin
huomaamattomana. Hän rakasti sisarta nuoremman ihailulla ja
taitamattoman halulla pitää tietorikkaampaa esikuvanaan, ja Helena
runsain määrin korvasi pikku siskonsa rakkauden. Mutta kuitenkin
Elisabet oli lähempänä isäänsä ja veljiään kuin äitiään ja sisariaan.
Pikku tyttö oli herttuan ilmeinen suosikki. Hän oli perinyt isänsä
rakkauden luontoon, ja isänsä seurassa hän kuljeksi vuorilla ja kävi
tervehtimässä talonpoikia. Ja hän oppi aikaisin katsomaan elämää ja
ihmisiä samalta kannalta kuin isäkin.
On tunnettu asia, että häntä ei suinkaan kasvatettu siihen korkeaan
asemaan, johonka sitten joutui. Täytettyään viisi vuotta, Sissi sai
kotiopettajattaren, mutta ollen tavattoman miellyttävä ja ystävällinen
lapsi, hän osasi pian kietoa opettajattaren sormensa ympäri ja
vähät vaivasi itseään kirjojen oppimisella, johon hänellä ei ollut
halua. Keisarinna Elisabet on selittänyt nuorena olleensa Europan
tietämättömin ruhtinatar, sillä hän osasi vain puolisen tusinan eri
kielen ensimäiset alkeet eikä omannut mitään muita tietoja, kuin mitä
oli siepannut isänsä polvella istuessaan.
Mutta jos lukeminen ei liikoja rasittanutkaan häntä, niin olipa
kuitenkin toisia aloja, joilla hänen kasvatustaan ei suinkaan
laiminlyöty. Hänen isänsä vaati ankarasti, että lasten piti oppia
hallitsemaan ruumistaan. Possenhofeniin tuotiin eräs sen ajan parhaista
tanssinopettajista, joka opetti Sissille ja tämän sisarelle tanssia ja
esiintymistaitoa.
Elisabet oli vanhemmilla vuosillaan erinomainen kävelijä ja kuuluisa
kevyestä, kauniista käynnistään. "Käveleminen ei koskaan väsytä minua",
hän sanoi keisarinnana eräälle luennoitsijalleen, "ja siitä saan
kiittää isääni. Hän oli innokas metsästäjä ja hän tahtoi, että sisareni
ja minä olisimme voineet hypätä ja juosta kuin vuorikauriit."
Hänen oli opittava myöskin uimaan ja ratsastamaan. Hän istui mielellään
hevosen selässä ja nautti siitä, kun tuuli suhisi hänen tukkansa läpi.
Hänen suurimpia huvejaan oli ratsastaa Starnberger-järven ympäri
pikku ponillaan, ja ollessaan talvella pakoitettu asumaan Baierin
pääkaupungissa, hän mieluimmin pakeni isän suureen ratsastushuoneeseen,
missä ratsasti hurjimmilla ja äksyimmillä hevosilla, mitä siellä oli.
Eräänä päivänä leikkiessään sirkusta, niinkuin niin usein tapahtui,
hän putosi äksyn puhdasverisen oriin selästä. Opettajattarelta pääsi
kauhun huudahdus, mutta Elisabet nousi äkisti jaloilleen. Hän ei ollut
säikähtänyt eikä loukkaantunutkaan, vaan pyysi hymyillen lupaa saada
uudestaan nousta saman hevosen selkään, minkä säikähtynyt hoitajatar
kuitenkin mitä jyrkimmin kielsi.
Lapsuusvuosien juhlallisimmat hetket olivat ne varhaiset kevätpäivät,
jolloin perhe jälleen muutti Possenhofeniin. Täällä Elisabet sai iloita
melkein rajattomasta vapaudesta. Hän tunsi intohimoista rakkautta
kukkasiin, ja Baierin ylämaalaisten keskuudessa kulkee vieläkin tarina,
kuinka "Possenhofenin Liisa" kiipeili raivaamattomia vuoripolkuja
ilmestyäkseen jälleen näkyviin syli täynnä "edelweiss"-kukkia.
Isä oli opettanut hänen soittamaan sitraa, ja hän seurasikin usein
isäänsä tämän pitkillä kävelyretkillä alpeille. Heidän tapansa oli
levähtää ja nauttia virvokkeita jossakin tunturimajassa, ja monessa
tilaisuudessa isä ja tytär soittivat yhdessä tanssimusikia kahdella
soitikolla, jotka heillä joko oli mukanaan taikka saivat lainaksi
paikalta.
Kerran he olivat soittaneet tanssimusikia kaukaisella seudulla, missä
läsnäolijat eivät tunteneet outoa metsästäjää eivätkä lasta. Talonpojat
antoivat kauniille tytölle palkaksi muutamia hopeakolikoita.
Elisabet pani talteen nämä rahat, jotka huvittivat häntä kovin. "Ne
ovat ainoat rahat, mitä olen ansainnut koko elämässäni", hän sanoi
keisarinnana ollessaan sattumalta näytettyään niitä muutamille
tuttavilleen.
Kun hänellä ei ollut paljon taskurahoja, joilla olisi voinut ostella
lahjoja, hän piti tapanaan usein iltasin parsia sukkia taikka neuloa
tai ommella joitakin vaatekappaleita vuoristossa oleville ystävilleen.
Possenhofenin seudun maalaisväki jumaloi pikku prinsessaa, ja kun hän
syysmyrskyjen tultua joutui äkkiä sadekuuron käsiin, oli hänen tapansa
aivan yksinään mennä johonkin majaan suojaan rajuilmalta. Silloin hän
istahti lieden ääreen ja rupatteli ja naureskeli sekä vanhojen että
nuorten kera.
Hänen vanhempansa eivät pitäneet sitä millään tavoin sopimattomana.
Herttua Maks piti huvinaan ottaa osaa baierilaiseen kansanelämään, ja
puhuttaessa Elisabetin äidin kanssa tyttären juoksemisesta veljiensä
kanssa soittamassa sitraa maalaisten majoissa, herttuatar hymyili
säälien ja vastasi: "Hänhän on vasta lapsi; myöhemmin minä kyllä otan
hoitooni hänen kasvatuksensa."
Viettäessään luonnonelämää Possenhofenissa Elisabet vähitellen
oppi pitämään metsiä ja vuoria toisena kotinaan. Palatsien suuret
loistosalit tuntuivat hänestä painostavilta ja pieniltä, hänen
verratessaan niitä Jumalan vapaaseen luontoon.
Hänen omituisella lapsuuselämällään on epäilemättä ollut ratkaiseva
vaikutus hänen myöhempään kehitykseensä ja se voi varmaan selvittää
paljon hänen käytöstään Itävallan keisarinnana.
Hänen synnynnäinen itsenäisyyden-himonsa ja lämmin myötätuntonsa
puhtaaseen ja ihmisten saastuttamattomaan luontoon sai aivan liian
voimakasta virikettä kodin yksinkertaisista oloista ja hänen vapaista
partioretkistään metsissä ja vainioilla. Epäilemättä hänen pakotuksesta
vapaa lapsuutensa oli kaikkea muuta kuin sopiva valmistamaan häntä
siihen asemaan, johon hän pian joutui.